Kirsikankukkapuiden alla

Raimei

Raimei istuskeli suosikkipaikallaan; suuren kirsikkapuun alla, jonka kukat eivät koskaan kuihtuneet, ne olivat aina kukassa. Tämä puu oli niistä suurin ja sen kukat olivat punertavammat kuin muiden puiden lähistöllä. Tämä osa metsästä oli hänen, luonnonhengen, hallintoaluetta. Hän piti huolen siitä, että kukat ja muutkin kasvit kasvaisivat ja kaatuneiden puiden tilalle kasvoi uusia. Hän oli ottanut nuoren tytön hahmon, sillä hänellä oli hirvittävä hinku juuri sillä hetkellä juoda teetä kupista, ja se ei tämän oikeassa henkihahmossa onnistuisi, hän kun oli kettu. Tee ei muutenkaan ollut kovin hyväksi tämän elimistölle siinä hahmossa ja kuppia oli mukava pitää kämmenelle, olihan hänellä peukalot. Ilma oli aurinkoinen mutta aina välillä jokin iso pilvi meni sen eteen hetkeksi mutta poistui siltä aina nopeasti pois. Pieni tuulenvire viilensi ilmaa, ei ollut liian kuuma muttei kylmäkään.

Hörppiessään teetä hän heilautti aina välillä yhtä hännistään. Se oli tämän omituinen tapa, eikä hän itse aina edes huomioinut asiaa. Outoa tämä siis oli siinä mielessä, että Raimeilla - tai siis tässä hahmossaan Meillä - oli neljä häntää mutta hän heilutti niistä vain yhtä, kun yleensä kaikki hännät heiluivat kuin ne olisivat olleet vain peilikuvia yhdestä hännästä. Meitä harmitti se suuresti, että hän vietti näin kaunista päivää ihan yksin keskellä metsää, jossa tämän seurana olivat vain eläimet ja joskus taruolennot, mutta niitä sattui harvemmin paikalle.

Luni

Luni tassutteli pitkin vehreää metsää, kuunnellen erilaisten lintujen lauluja kissamaisilla, kolmiomaisilla korvillaan. Vähän välistä nuori aarnikotka kuitenkin pysähtyi, istuutui alas ja heilutteli sulkaisi, ruskean sävyisiä siipiää kutne hänen turkkinsa.
Nuori koiras pureskeli koukkupäisellä nokalla takiaisia turkistaan ja siipiensä sulista; se oli jälleen kerran meinannut törmätä lintuun, eikä Luni tunnetusti halunnut vahingoittaa mitään luontokappaleita, oli hän tippunut suoraan takiaispensaikon keskelle. Sieltä koiras oli ryöminyt kiroillen ylös ja lähtenyt kulkemaan leijonanhäntä ärsyyntyneenä heiluen.

Lunin vilkaisi puidenlatvojen ohitse kirkkaalle taivaalle. Aurinko paahtoi, mutta metsässä oli juuri sopivan lämmintä griipille. Koiras lähti jälleen kulkemaan eteenpäin samalla takiaisia turkistaan pudistellen.
Hiukan takiaisiaan kirote saapui koiras erään suuren kirsikkapuun luokse, jonka alla hänelle vielä tuntematon, mielenkiintoinen olento istuskeli. Olento kiinnitti oitis Lunin huomion, ja koiras jopa unohti takiaiset turkissaan.
''Heippatihei!'' Koiras huudahti iloisen tervehdyksne ja askelsi lähemmäs lavat tassuttelun mukana hiukan nousten. Koiras piti päätään korkelalla ja korviaan asteen viistossa näyttääkseen mahdollisimman lempeältä ja mukavalta - hän ei halunnut säikyttää tuota olentoa pois, koska juttuseuraa ei ollut ollut aikoihin.

Raimei

Mei hätkähti kuullessaan lähistöltä liikettä. Hän katsahti säikähtäen äänen suuntaan ja näki siellä tumman olennon. Mei oli hetkessä hyvin varautunut, jos toinen olisi hänelle uhka hän säntäisi heti pakoon.
''Heippatihei!'' , tämä kuitenkin huusi iloisesti ja henki rentoutui hieman. Lähemmäs tultuaan hän huomasi olennon olevan griippi - toinen taruolento siis - ja toinen näytti varsin ystävälliseltä. Mei näki sen kehonkielestä, ettei se tahtonut tälle mitään pahaa, mutta jokainen kykenee valehtelemaan kehonkielelläänkin ja siksi arka henki oli edelleen hieman varautunut, mutta yritti näyttää vähän rennommalta kohteliaisuuden vuoksi.

"Päivää", tämä sanoi ujolla, hiukan hiljaisella äänellä. Hän laski teekuppinsa maahan, koska ei tahtonut missään nimessä näyttää töykeältä ja välinpitämättömältä hörppiessään teetä, kun toinen oli tullut tervehtimään. Mei oli kuitenkin varsin ilahtunut seurasta, hän toivoi kovasti, että pääsisi vaikka leikkimään toisen kanssa, luonnonhenki kun oli edelleenkin iästä huolimattaa hyvin lapsekas.

// lyhyttä, pahoittelen T___T

Luni

Luni oli hyvin iloinen siitä ettei luonnonhengeltä näyttävä otus luikkinut karkuun, sillä häntä Luni tuskin saisi edes kiinni.
Luni heilutteli iloisesti häntäänsä kuin pieni koiranpentu, suupielet hymyyn kaartuneina ja korvat viistossa, eripariste silmät suurina henkeä tutkiskellen.
''Mikä sinun nimesi on?'' Luni kysyi edelleen häntäänsä leikkisänä heilutellen kuin nuori poikanen - vaikka nuori ja lapsenmielinenhän Luni olikin. ''Minä olen Luni.'' Griippi sanoi jo valmiiksi oman nimensä, josta oli ylpeä, vaikkei se ehkä ollut maailman hienoin tai kaunein nimi - se oli silti hänen nimensä, vaikkakaan hänen emonsa ei ollut häntä nimennyt. Hän ei ikinä tuntenut emoaan.

''Mitä teet täällä?'' Luni kysyi jo uudemman kysymyksen, ennenkuin henki ehti vastata aikaisempaan, iloinen, leikkisä hymy kasvoillaan, suu hiukan raollaan.

Raimei

Mei oli ensin hyvin hämillään siitä, ettei ehtinyt saada toiselta puheenvuoroa mutta ei antanut sen kauaa häiritä itseään vaan kallisti hieman päätään ja hymyili.
"Hauska tavata", henki nyökkäsi iloisesti.
"Nimeni on Raimei ja olen tämän metsänosan luonnonhenki. Vastaan tämän alueen kasveista ja pidän ne elossa mutta myös voin laittaa ne kuihtumaan, jotta uusi elämä voisi tulla niiden tilalle", tämä selitti tärkeilevän näköisenä sormi pystyssä, mutta tämän äänensävy ei ollut tärkeilevä vaan leikkisä.
"Kuitenkin, voit kutsua minua Meiksi, kun olen tässä hahmossa. Minulla on tämän lisäksi kaksi hahmoa; oma henkihahmoni ja mieshahmo. Raimei on oikea nimeni, Meitä käytän tässä hahmossa ja Rai:ta silloin kun olen miespuolisessa olomuodossani".
"Tahtoisitko muuten teetä?", tämä kysyi ja siirsi kättään automaattisesti lähemmäs teepannua.
"En kyllä tiedä, onko se griipeille sopivaa", hän naurahti arasti. "Mutta minulla on myös keksejä, toivottavasti ne kelpaavat", hän sanoi ja otti selkänsä takaa esille rasian, joka oli täynnä keskikokoisia keksejä. Lunista ne saattaisivat olla vähän pieniä, mutta ihmisenkokoiselle ne olivat itse asiassa suhteellisen isokokoisia.

Luni

Nuori aarnikotka hymyili ystävällisesti, siivet selkänsä yllä supussa leväten. Griippi asteli lähemmäs ja nuuhkaisi teetä mustilla sieraimillaan.
''Tuoksuu hyvälle!'' Aarnikotka totesi, siirtäen sitten koukkupäisen kotkannokkansa lähemmäs keksejä. Keksit tuoksuivat vielä paremmilta kuin tee, eikä aarnikotkamme ollut syönyt tänään paljoa mitään.
Griippi haukkasi kaksi keksiä yhtä aikaa. Aarnikotkamme ei ollut kooltaan, sukupuolestaan riippumatta kovin suuri vaikka vahva kokoonsa nähden oli, mutta Lunin suu tahtoi olla aina isompi miltä se näytti.

''Nämä maistuvat taivaallisilta! Kiitos, kiitos! En olekkaan syönyt tänään paljoa mitään.'' Lempeä aarnikotkamme totesi uudelle tuttavuudelleen ainakin viisi keksiä hotkittuaan. Luni saattoi joskus tuntua hiukan älyttömältä, joltain pikkuvauvakta tai vain koiranpennulta jolla oli kyky puhua.
Luni käänsi eriparisten silmiensä katseen Raimeihin ja hymyili, lipoen nokkaansa vaaleanpunaiella kielellään, häntä iloisesti heiluen.

Raimei

Mei hymyili iloisesti nähdessään, että keksit maistuivat toiselle. Hänen olisi tosin tehnyt mieli huomauttaa edes vähän toisen tavoista mutta koska harvemmin seuraa sai, päätti hän jättää sanomisensa sanomatta. Sitäpaitsi, ehkä se vain johtui hänestä itsestään; kohtelias käyttäytyminen tuntui olevan Meille joskus vähän turhankin tärkeä asia.
"Hienoa, jos maistuvat", tämä sanoi ja hymyili herttaisesti. "Pahoittelen, että minulla ei ole enempää tarjottavaa; täällä käy niin harvoin ketään, etten tajunnut hankkia enempää syömistä", hän pahoitteli ja kumarsi istualtaan hiukan anteeksipyytävästi.
"Seura kuitenkin kelpaa minulle aina, pidän siitä erityisen paljon, jos joku tulee käymään täälläkin metsän kolkassa", hän selitti vähän iloisemmin ja vapautuneemmin. Hän ei uskonut enää oikeastaan ollenkaan, että griipillä olisi mitään vihamielisiä aikeita, joten hän tunsi olonsa paljon rennommaksi ja uskoi, ettei puhuminen mitenkään haittaisi toista.

"Jos saan vain kysyä, niin mitä te sitten täällä teette?", Mei kysyi ja yritti kuullostaa silti kohteliaalta. Hän teititteli mutta jos aarnikotka niin tahtoisi, hän voisi myös sinutella. Periaatteessahan Mei oli olentona vanhempi mutta pelasi silti aina varman päälle ja käyttäytyi niin, kuin olisi ollut hierarkiassa matalimmalla. Henget todellisuudessa ovat varsin voimakkaita ja niitä yleensä kunnioitetaan, saavathan he kuitenkin metsät pysymään kukoistavana, vedet juoksemaan puhtaina ja niin pois päin.

Luni

Tietenkin nämä maistuvat minulle! Luni tuumasi päässään, nuoleskellessaan pitkällä kielellään harmaanruskeaa nokkaansa.
Griippi katsoi henkiolentoa jälleen kerran, heilutellen - edelleen - häntäänsä iloisena, vilpitön hymy huulillaan. Aarnikotka kävi maahan makaamaan ja venytteli hiukan. Pieni niksahdus kuului griipin selästä, kun tuo haukotteli mahtavasti ja kävi makoilemaan puun varjoon rennossa asennossa.
''Nojaa...'' Luni aloitti vastauksensa ''Tipuin jonnekkin takiaspensaikkoon tai vastaavan. Et tiedä, kuinka inhottavaa niitä on nyppiä sulista ja turkista pois.''
Luni nuolaisi samalla etutassussaan olevaa pientä naarmua. Tassun aarnikotka oli repäissyt tiputtuaan johonkin terävään risuun - tavallista Lunin huonoa tuuria.

Raimei

"Se mahtoi sattua", Mei sanoi ja irvisti hieman kuvitellesaan miltä tuntuisi tippua pensaikkoon täynnä pisteleviä takiaisia. Onneksi hän ei ollut niin vauhdikas tyyppi, että uskalsi ottaa sellaiseen riskejä. Hän pyyhki kasvoiltaan irvistyksen kuitenkin hyvin pian pois, sillä hänestä se tuntui epäkohteliaalta. Nuori henki oli hieman utelias tietämään toisesta vähän enemmän, sillä hän ei ollut nähnyt montaa kertaa elämänsä aikana griippiä eikä varsinkaan puhunut sellaisen kanssa, vaikka hän alkoi iältään olla jo reippaasti yli 400. Sen siitä sai, kun oli niin paljon aloillaan ja pelkäsi vähän kaikkea.
"Tiedätkös, olet ensimmäinen aarnikotka, jonka näen näin läheltä", hän sanoi äänessään pieni, utelias ihmetys. Hän ihaili toisen jaloa ulkonäköä, Mein mielestä ei todellakaan ollut ihme, että niin ihmiset kuin enkelitkin koristivat vaakunoitaan ja muita esineitä aarnikotkia esittävillä kuvilla.
"En ole koskaan saanut tilaisuutta tavata teikäläisiä aiemmin. Aarnikotkia kun tuntuu olevan yhä vähemmän ja vähemmän...", hän jatkoi ja surkutteli. Meitä harmitti kovasti, että noinkin kaunis laji oli pikkuhiljaa katoamassa.

Luni

Luni katseli eriparisilla - vaaleanvihreällä ja meripihkan sävyisellä - henkeä hiljaa, lopen edelleen nokkaansa ja sen kärjeen jääneitä murusia.
Aarnikotka kuunteli mielenkiinnolla toisen juttuja, makoillen puun varjossa mukavassa asennossa. Siitä huolimatta griippi tarkasteli ympäristöään herkeämättä; sen kissamaiset korvat kääntyilivät asteen viistoon ja taas takaisin kuulostellessaan ympäristöä. Lunilla oli melkoisen hyvä kuulo - jopa griipiksi.
''Useatkaan meistä eivät ole niin hyväntuulisia ja lempeitä kuin minä. Osa viihtyy vain oman lajinsa seurassa.'' Nuori aarnikotka lausui hymynpoikanen suupielillään. Sitten se kuunteli toisen seuraavat sanat.
Kohta nuorukainen nyökkäsi hiukan haikeana ja nosti katseensa henkeen.
''Niin... en itseasiassa ole tavannut lajitovereitani pitkiin aikoihin; en edes nähnyt vilaukselta. Aivan kuin suurin osa vain olisi... kadonnut.'' Griippi kertoi ja katseli kotkanjalkoja muistuttavia etujalkojaan, piirtäen etusormen terävällä, asteen kaarevalla kynnellä pientä kuviota maahan. Griippi piti kuvioiden piirtämsiestä kynsillään.

''Onko sinulla perhettä?'' Griippi kysyi yllättäen ja katseli taas henkeä edessään. ''Minä... en oikein edes muista omaa perhettäni. Tai siis; sisarukseni hylkivät minua silmieni värin takia. Muilla oli keltaiset silmät... keltaiset kuin aurinko.'' Griippi mumisi hiljaa. ''Äitikin katosi, kun olin ihan pieni. Jokin vieras demoni... murhasi... hänet. Ja lähdin pesästä vaikken edes osannut lentää.'' Luni puhui usein sitä sun tätä itsestään sen enempää ajattelematta; se puhui vieraalle hengelle vaikka juuri ja juuri tiesi vain tuon nimen.
Nuorukainen huokaisi raskain mielin. Se muisteli tarkasti, kuinka se oli lähtenyt, ennen tätä haistanut demonin kotimetsässään. Eikä emo ollut tullut takaisin. Mitäköhän hänen sisaruksilleen kuului? Ehkäpä nämäkin olivat jo menehtyneet. Nuorella aarnikotkalla ei ollut oikein ketään; ei edes ystäviä.
Ja silti, usein, griippi oli mahdollisimman positiivinen ja iloinen. Kai se oli syntymälahja. Ja hyvä niin.

Raimei

Mei hörppäsi hieman teetään kupista kuunnellessaan Lunia. Hän heilautti hieman yhtä neljästä hännistään ikään kuin myötätunnonosoitukseksi kuullessaan, etteivät edes griipit enää pahemmin nähneet toisiaan - tai ainakaan ne, jotka kiertelivät.
"Se on surullista kuulla", hän sanoi äänessään myötätunto.
"Olen kuullut erityisesti demonien keskuudessa niin aarnikotkien siipien -kuin turkkienkin olevan suoranaista arvotavaraa ja Saarellakin niitä on alettu pikkuhiljaa myymään pimeillä markkinoilla suurella voitolla. Se on minusta väärin, sillä aarnikotkat ovat nykyään jopa täällä uhanalainen laji", hän huokaisi ja tämän katse oli hieman lasittunut. Mei oli erittäin herkkä tällaisille asioille, sillä luonnonhenkenä hän oli tavallaan myös yhteydessä kaikkeen elävään ja hän suri suuresti sitä, että jatkuvasti jokin laji kuoli sukupuuttoon niin ihmisten maailmassa kuin Taivaassa, Saarilla ja Helvetissäkin - ne muutamat lajit, jotka siellä elävät.

Kuullessaan Lunin kertovan tämän perheestä Meitä hävetti, että hän oli mennyt puhumaan pimeistä markkinoista ja aarnikotkien turkeista ja siivistä kauppatavarana. Se oli kuitenkin karu totuus ja Meistä silti tuntui, että hänen oli ihan hyvä kertoa se. Griippi osaisi nyt varoa entistä enemmän epäilyttäviä demoneita ja miksei myös enkeleitäkin. Vanhana henkenä hän oli jo huomannut, miten monet enkelit alkoivat päivä päivältä muistuttaa yhä enemmän demoneita kuin enkeleitä. He kadehtivat, murhasivat, varastivat ja tekivät kaikkea muuta, mikä oli ennen kiellettyä - ja varmaan edelleenkin mutta siitä ei nykyään rangaistu julmasti.
"Otan osaa... Elämä ei ole varmasti ollut sinullekaan kovin helppoa", hän pahoitteli aidosti surullisena toisen puolesta.

"Minä itse kasvoin kuten monet muutkin luonnonhenget, jotka ovat samanlaista kastia kuin minä; synnyin, asuin jonkin aikaa sisarusteni kanssa emon hoivossa ja sitten alkoi harjoittelu, jossa jokainen pentu otti selville, mikä tämän henkivoima on. Koska omat vahempani olivat molemmat hyvin maanläheisiöä luonnonhenkiä, niin myös jokainen sisaruksistani oli maanläheinen luonnonheki, kuten minä itsekin. 'Puhdasrotuisia' luonnohenkiä pidetään voimakkaimpina mutta todellisuudessa asia on niin, että puhdasrotuiset vain pystyvät pitämään voimansa paremmin hallussa. 'Sekarotuiset' ovat voimakkaampia, mutta suurin osa heistä ei osaa valjastaa voimiaan kunnolla. Kun jokainen pentu on oppinut käyttämään voimiaan he etsivät itselleen pienen hallinto-alueen, johon asettuvat asumaan ja pitävät sen alueen elossa ja kauniina", henki kertoi ja aina välillä liikutti korviaan eloisasti painottaessaan ääntä joissain kohdin.

Luni

Luni kuunteli hengen sanoja. Pimeitä markkinoita... huhhuh. Oli totta, että aarnikotkien turkit olivat kauniita, samoin siivet. Mutta tarkoittiko se, että jokin laji pitäisi ajaa sukupuuttoon? Luni ei ollut ikinä pitänyt demoneista ja pitikin näitä melko suurena vihansa kohteena - monia asioita Luni ei vihannut, mutta demonit tuottivat olennolle vain vihaa ja suuttumusta.
Luni pitäisi kyllä huolen siitä, ettei yksikään olento - demoni, enkeli, mikä tahansa - pääsisi sen turkkiin koskemaan. Lunin täytyisi olla varovaisempi - joskin, täytyy vain toivoa että se onnistuu suupaltilta ja kokemattomalta, nuorelta aarnikotkalta.

Henkien lapsuus sitävastoin kuulosti mielenkiintoiselta. Luni nosti hiukan päätään ja käänsi sitä söpösti asteen viistoon kuin koiranpentu kuunnellessaan.
''Kumpa minullakin olisi jotain voimia. Olen vain griippi, en osaa kuin lentää, jos se nyt on mielenkiinoinen taito.'' Griippi lausui huokaisten. Uroksen vatsa kurnahti pistävästi.
''Pitäisi kai hankkia jotain ruokaa. En tosin pidä tappamisesta, vaikkakin giipithän syövät eniten lihaa.'' Luni lausui vilkaistessaan alaspäin.

Raimei

Mei katseli iloisesti griippiä, joka ei näyttänyt sulkeutuvan tämän sanoista. Hän oli törmännyt eläessään useisiin sellaisiin tapauksiin, että kertoaessaan jotain vastaavaa - tässä tapauksessa noista pimeistä markkinoista - hän oli nähnyt olentojen sulkeutuvan omilleen tai säikähtävän pahanpäiväisesti. Hän piti siitä, ettei se näyttänyt ainakaan päällepäin pelottavan griippiä mitenkään kamalan paljon. Varmaan se sai toisen olemaan nyt vähän enemmän varpaillaan mutta järkyttyneeltä toinen ei vaikuttanut.

"Mutta lentäminenhän on hieno taito", henki sanoi hymyillen suloisesti.
"Siihen eivät kykene monetkaan ja siihen kykeneviä pidetään jaloina olentoina, joita jopa ihmisten maailmassa kunnioitetaan", hän selitti.
"Ja tottahan se on; erityisesti taivaan majesteettisimmat pedot - kuten te griipit - ovat myös minun mielestäni hienoja olentoja, vaikka en suosikkaan ketään yli muiden. Se on vain oma, henkilökohtainen mielipiteeni. Henkenä minun tulee kunnioittaa kaikkia. jopa demoneita, ja omat mielipiteeni eivät saa vaikuttaa siihen, miten kohtelen toisia. Heh, ja minä itse en ole koskaan lentänyt", hän vielä naurahti selityksensä perään.

"Olen pysytellyt nämä yli 400 vuotta visusti maankamaralla, sillä vaikka henki olenkin, minulla on rajoitukset siihen, minkä muodon voin ottaa ja yhdelläkään niistä ei ole taitoa lentää. Tämä ei siis ole oikea hahmoni, vaan olen todellisuudessa kettu, joten minäkin olen oikeasti lihansyöjä. Tykkään kuitenkin pitää tätä hahmoa, sillä minäkään en raaskisi tappaa oikein mitään, vaikka se onkin osa luonnollista kiertokulkua. Siksi pidän ihmishahmoa, jotta voisin syödä myös muuta kuin lihaa. Sellaista, joka ei välttämättä oikean hahmoni immuniteetille kävisi", hän kertoi ja samalla viittasi toisen äsken esittämään toteamukseen syömisestä.

"Jos kuitenkin liharuokaa tarvitset, niin tässä lähellä olisi paikka, jossa on paljon jäniksiä", Mei kertoi. "Se ei ole omaa hallinto-aluettani, joten minun ei tarvitse saada kamalia omatunnontuskia, jos silloin tällöin käyn siellä... aterimoimassa", tämä selitti ja viisoi samalla oikealla kädellää koilisen suuntaan siitä, missä tämä istui.
"Voin opastaa sinut sinne ja jos sinua ei vain haittaa, liittyisin mielelläni seuraasi", tämä jatkoi vähän nolosti pyytäessään tämän mielestä töykeällä tavalla päästä mukaan. Henki ei kuitenkaan tahtonut olla yksin, sillä hän oli pitkästä aikaa saanut vieraan.

Luni

Luni nousi istumana kuunnellessaan Raimein puheita. Sitä hymyilytti hengen sanat griipeistä - tosiaan, nehän olivat hienoja olentoja.
Luni katseli pää asteen viistossa henkeä. Sitten nuorukainen nyökkäsi vastaukseksi, kun toinen mainitsi jänikset.
Griippi nuolaisi nokkaansa vaaleanpunaisella kielellään ajatellessaan seuraavaa ateriaansa.
''Se olisi todella mukavaa, jos siis voisit opastaa minut sinne.'' Aarnikotka lausui. ''Olen ollut jo kauan yksinäni, joten seura kelpaa aina.''

Luni nousi seisomaan ja venytteli kuin päiväuniltaan noussut kissa. Sen selästä kuului pieni niksahdus ja Luni ravisteli turkistaan irtolehtiä sun muita roskiean, mitä maassa makoillessan mukaan oli sattunut tarttumaan.
Aarnikotka katseli uteliaasti henkeä, malttamattomana, kuten aina.

Raimei

"Hienoa kuulla", Mei sanoi ilahtuneena ja nousi seisomaan jättäen teekuppinsa ja kaiken muunkin paikalleen. Ne eivät katoiaisi siitä mihinkään, tämän henkivoimat olivat yhteydessä metsään ja jos jokin yrittäisi niitä ottaa tai kaataa, metsän kasvit pitäisivät huolen niistä. Hän pyyhkäisi kädellän lehtiä värikkäältä, kauniilta kimonoltaan ja vaihtoi sitten hahmoa. Muutos tosin tapahtuu niin nopeasti, ettei kukaan kykene näkemään muutosvaiheen tarkkoja yksityiskohtia, pelkästään nopeat ääriviivat siitä, kuinka ihmishahmo vaihtui nopeasti tämän oikeaan henkihahmoon.
"En olekaan pitkään aikaan käyttänyt omaa hahmoani", Raimei sanoi ja hymyili kettumaisesti virnistäen. Hän ravisteli vähän turkkiaan ja kaikkia neljää häntäänsä kuin tunteakseen, että oli nyt erissä hahmossa. Auringonvalo heijastui turkkiin puiden välistä ja se värjäsi hengen punertavan turkin hivenen kullanväriseksi saaden erityisesti heiluvissa hännissä aikaan jonkinlaisen illuusion liekistä.

"Tätä tietä", hän sanoi ja käveli sirosti Lunin ohitse näyttääkseen suunnan. Raimei käveli suhteellisen nopeaan tahtiin, hieman hölkäten, ja aina välillä vilkaisi, pysyikö Luni matkassa ja pitäisikö hänen hidastaa. Pian kirsikankukkapuita ei enää erottanut ja metsä alkoi muistuttaa taas tavallista metsää mäntyineen ja aluskasvillisuuksineen.
"Olemme pian perillä", henki sanoi ja alkoi hidastaa hieman vauhtiaan lähestyessään pientä niittyaukeaa. Hän saattoi jo erottaa kaukaa muutaman jäniksen, jotka olivat tulleet koloistaan esiin nähdäkseen auringon ja leikkiäkseen. Raimei tunsi, kuinka hänen omatuntoaan vihlaisi jo nyt ajatellessaan, että pian jotkut näistä jäniksistä eivät enää leikkisi toistensa kanssa, ja niimpä hän sanoi hiljaa Lunille:
"En tiedä sinusta mutta... taidan napata itselleni aterian jostain, missä jäniksiä ei ole parvina. Jotenkin minua harmittaa, jos ne kaikki näkevät, kuinka yksi näiden tovereista heittää henkensä", hän mumisi vaivautuneesti ja sitten virnisti nolosti sulkien samalla hetkeksi silmänsä.
"En voi sille mitään, minulle vain tulisi huono omatunto".

Luni

Luni seurasi juoksujalkaa Raimeita ja katseli tuota kettuhahmossaan. Ketun turkki oli auringossa jopa kullanhohoinen, erittäin kaunis ja upea ilmestys, ja Raimei vieläpä liikkui kauniin sulavasti puiden lomitse.
Luni oli hiukan kömpelö juostessaan maalla, mutta pysyi Raimein perässä; olihan aarnikotka ainakin kaksi kertaa kettua suurempi, vaikka Luni olikin muihin aarnikotkiin - ja varsinkin urokseksi - melko pienikokoinen.
Yhdne kerran Luni lisäsi vauhtiaan lyömällä siipiään ilmaa ja hönkäyttäen itseään eteenpäin. Juokseminen uuden ystäväisen perässä tuntui mukavimmalta mitä hän oli tehnyt pitkiin aikoihin.

Luni saattoi nähdä, kuulla ja haistaa edessä päin lymyilevät kaniinit. Se pysähtyi pian Raimein jälkeen ja kuunteli tuon sanoja. Luni nyökkäsi suu viivana.
''Luonto on julma.'' Aarnikotka totesi. ''Valitsen usein vanhan, heikoimman tai sairaan yksilön.'' Se lausui ja lähti hiipimään kuin leijonanaaras kohti saaliitaan, miettien, minkä jäniksistä nappaisi.
Lunin silmiin osui hiukan syrjemmällä makoileva, vanhan näköinen, pulska jänis. Sen korvat olivat hiukan lurpalla ja vanhus oli selvästi nähnyt parhaat päivänsä aikoja sitten. Nyt se saisi jatkaa elämän kiertokulkua ja ravita nälkäisen aarnikotkan - joka taas joskus kuolisi, maatuisi ja siitä kasvaisi ruohoa, jota jänikset taas söivät. Niin se menee.

Luni hivuttautui äänettömästi eteenpäin. Turkinvärinsä avulla se naamioitui hyvin maastoonsa. Hiljaa, askel askeleelta aarnikotka lähestyi jo silmät sulkenutta jänistä.
Ja silloin Luni hyökkäsi. Äänettömästi. Se löi siivillään ilmaa saadakseen ponkaisuunsa enemmän pituutta.
Luni painoi kotkankyntensä kaniinin turkkiin. Älä huoli, pääset parempaan paikkaan etkä tunne kipua enää, Aarnikotka ajatteli tappaessaan kanivanhuksne yhdellä napakalla iskulla. Se tuskin ehti tuntea mitään ja tuskin ehti tajuta mikä siihen iski.
Luni roikotti jäniksen ruumista nokassaan kun nosti päätään tähyilläkseen, joko Raimei olisi saanut saalista.

Raimei

"Niin on, ja se on osa luonnollista kiertokulkua", hän jatkoi toisen perään ja lähti sitten ottamaan kiinni omaa saalistaan. Siitä olikin pitkä aika kun hän oli viimeksi saalistanut, mutta taidot eivät silti olleet tälläkään ruosteessa. Raimei hiipi maassa yrittäen päästä piiloon pusikkoihin ja kasvillisuuteen, sillä tämän turkinväri ei ollut niin maastoutuva kuin esimerkiksi Lunin. Reimei antoi katseensa vaeltaa vapaasti aukiolla. Hän höristi korviaan, nuuhkaisi ilmaa ja sulki sitten silmänsä. Henkenä olossa oli se hyvä puoli, että hän kykeni helposti myös maan kautta aistimaan liikkeen. Hän aisti itse asiassa maan kautta liikkeen paremmin kuin kykeni näkemään, kuulemaan tai haistamaan. Hän tunsi tassuissaan, että lähistöllä oli muutama jänis. Yksi niistä olisi lihava, niin lihava, ettei se kyennyt oikeastaan edes liikkumaan. Mitä lie tämä jänis tehnyt turvotakseen noin, Raimei ei siitä völittänyt pahemmin. Tämä olisi helppo saalis.

Kettuhenki avasi silmänsä ja lähti sitten kohti paikkaa, jossa pieni jänisparvi majaili. Lähestyessään niitä pensaikosta käsin Raimei näki, että jäniksiä oli 4. Hän nuolaisi huuliaan ja paikansi sitten kohteekseen sen lihavimman jäniksen, jonka oli uhrikseen päättänyt valita ennen kuin oli tämän edes nähnyt. Jänis ei ollut sairastunut, joten liha ei olisi pilalla. Oikein hyvä. Äänettömin, kepein askelin tämä lähestyi saalistaan takaapäin ja vahvalla takajalkojenliikkeellä hän ponkaisi ylös ja listi jäniksen hypätessä etutassuillaan suoraan tämän päälle. Vielä varmistaakseen, että saalis oli kuollut, hän murskasi nopeasti sen niskat. Muut jänikset pinkaisivat säikähtäen pakoon, mutta Raimei jätti ne rauhaan. Hän ei tarvinnut kuin yhden jäniksen. Muillekin pedoille oli jätettävä syötävää, vaikka metsästäminen olikin tämän mielestä varsin hauskaa - tappaminen taas toinen juttu. Hän oli toisinaan kuin kissa, joka ajaa saalistaan takaa ja saadessaan kiinni päästääkin menemään.

Roikottaessaan lihavaa jäniksenraatoa suussa hän nousi ylös kyyryasennostaan ja vilkaisi, oliko Luni jo valmis. Siltä näytti, sillä toinen katseli häntä vähän kauempaa saalis suussaan. Hän hölkkäsi Lunin luo ja viittoili tätä päällään seuraamaan. Ihan lähistöllä oli pieni puro, jonka luona olisi varmasti rauhallisempaa syödä.
Purolle ei todellakaan ollut pitkä matka, sinne kesti vain vaivainen minuutti. Raimei laski saaliinsa maahan ja istuutui itsekin. Hän ei viitsinyt aloittaa ennen Lunia syömistä.
"Näyttää siltä, että sinäkin sait oikein kelpo yksilön saaliiksi. Näillämain on paljon lihavia jäniksiä, sillä täälläpäin ei liiku kamalan paljon petoja, ja enkelit ja demonitkin jättävät tämän paikan useimmiten rauhaan, koska tämä on metsän syvimpiä osia ja tänne on helppo eksyä", hän selitti.

Luni

Aarnikotka hymyili lempeästi seuratessaan - jälleen kerran - kettuhenkeä. Uros oli kuullut puron solinan kauempaa ja se kimalteli auringon hajanaisissa säteissä. Mikä mahtava paikka syödä herkullinen ateria.
Luni jolkotti puron vierelle, erään kivenmurikan varjoon ja laski saaliin nokastaan. Muutama karvatuppo oli jäänyt kiinni griipin nokkaan, mutta se ei tässä tilanteessa vielä paljoakaan haitannut. Ensin Luni mässäilisi saaliillaan ja pesisi myöhemmin nokkansa sekä kyntensä purossa.
''Sait näköjään pulskan yksilön!'' Luni totesi paneuduttuaan makuulle saalis kynsissään ''Raukka tuskin pystyi liikkumaan kunnolla.''

Luni katsoi omaa saalistaan; vanhaa jänistä. Sille oli ehkä ollut jopa parempi päästä hengestään, niin vanhalta ja raihainelta se näytti.
''Nyt se on päässyt ikuiseen lepoon...'' Luni mumisi itsekseen tajuamatta että puhui ääneen. Sitten griipin silmät kirkastuivat ja tuo kävi käsiksi - tai kynsiksi ja nokiksi - saaliinsa sitkeään turkkiin. Lihaan oli helppo päästä kiinni terävän koukkunokan ja sirppimäisten kynsien avulla.

Raimei

"Kyllä. Se oli niin lihava, että sillä oli jo hankaluuksia liikkua", Raimei vastasi.
Hän kuuli mitä toinen mumisi mutta ei kommentoinut mitään, hymyili vähän ja alkoi sitten itsekin aterioida. Siitä tuntui olevan vähän liiankin kauan, kun Raimei oli viimeksy syönyt jänistä, sillä hän olisi tahtonut sen mieluummin paistettuna kuin raakana. Asiaa ei kuitenkaan auttanut nyt valitella, joten hän popsi jäniksen kitaansa hyvällä ruokahalulla ja yritti olla ajattelematta paistia.
Raimei söi nopeasti mutta silti hotkimatta. Hän nuolaisi huuliltaan pois karvatupot, jotka olivat jäniksestä jääneet ja sitten hän kaivoi maahan pienen kuopan, jonne laittoi kaikki luut ja muun syömäkelvottoman, ja peitti sitten montun hiekalla.

"Tiedän, että tämä saattaa vaikuttaa sinusta hullunkuriselta, mutta hautaan aina jokaisen saaliini tähteet", hän selitti naurahtaen samalla omalla tavalleen. Raimei hautasi aina kaiken tappamanasa eräänlaisena kunnianosoituksena ja toivoi, että minne tahansa tämän sielu nyt menikin, se matkaisi turvallisesti määränpäähänsä tälla tapaa. Myöskään toiset pedot eivät helposti pääsisi levittelemään luita ja muita osia ympäriinsä, sillä kettu hautasi ne hyvin syvälle maan alle, jolloin haaskansyöjätkään eivät hevillä sitä haistaneet.

Luni

Luni repi sopivan kokoisia palasia kaniinista. Välillä luut narskuivat sen nokassa ja napsahtelivat poikki - aarnikotkista jotkut, kuten Luni, söivät saaliinsa kokonaan, luineen karvoineen.
Luni kuunteli Raimein sanat katsellessaan kuinka tuo hautasi tähteet syvälle maan alle. Pieni hymy nousi Lunin huulille. Sen omasta saaliista oli jäljellä enää toinen korva - Luni oli kova hotkimaan ruokansa ja saikin usein kärsiä vatsanpuruista.
''Minä syön usein saaliin kokonaan... luut ja kaikki siis myös. En tiedä, no, ei sitä koskaan aarnikotka tiedä milloin viimeisen aterian saa, eikä mitään viitsi 'heittää hukkaan' '' Nuorukainen sanoi hymyillen. Se hotkaisi korvan suuhuns aja nielaisi muutaman kerran saadakseen sen alas; Lunilla ei ollut juurikaan hampaita joilla pureskella saalis.

Nuori griippi nousi ylös makeasti venytellen ja puhdisti etujalkalkansa sekä nokkansa puhtaassa puron vedessä, joka solisi mukavasti kuin musiikki.
Aarnikotka loi katseensa taivaalle ja tuijotteli eriparisilla, pyöreillä silmillään sinistä taivaankantta ja sen lävitse lipuvia, valkeita pilvilampaita. Samalla griippi tuumi päänsä sisällä, mistä löytäisi seuraavan yöpymispaikan. Lunillakun ei sattunut kotia - minkäänlaista - olemaan. Se oli koko ikänsä kierrellyt saarella ja yrittänyt taistella elämänsä puolesta, jossa se olikin, ainakin tähän asti, onnistunut.

Raimei

"Ketuille kaikkien eläinten luut eivät käy ja joistain osista saattaa saada vatsanpuruja", tämä selitti.
"En tiedä paljoa aarnikotkien ruuansulatuselimistöstä, mutta se on varmaan ihan hyvä asia, että voi syödä kaiken. Onhan se vähän tuhlausta, että jättää jotain yli".
Raimei huokaisi. Siitäkin oli pitkä aika, kun hän oli viimeksi täällä käynyt. Hän rakasti yli kaiken luonnon kauneutta - luonnonhenki kun on - ja ei koskaan oikein saanut tarpeekseen sen ihailusta. Hän piti erityisen paljon puroista. Ei niinkään meristä, lammista tai tällaisista, vaan pienistä, solisevistä puroista. Erityisesti tunturipurot ja pienet virtaukset olivat lähellä tämän sydäntä. Toisinaan hän toivoi, että olisi vedenhenki, eikä kukkien ja puiden. Osaansa ei henki kuitenkaan voi valita, joten täytyi tyytyä siihen mitä oli. Ja eipä tämän roolissa oikeastaan valittamista ollut, puiden kasvattaminen ja kukkien puhkemamaan saaminen oli toisinaan hyvinkin palkitsevaa ja kukkien kauneus veti todellakin vertoja puroille, solille ja muille.

"Hei muuten", tämä aloitti.
"Tiedätkö mitään oikein kaunista paikkaa? Olisin nimittäin pikkuhiljaa taas siirtymässä täältä metsästä muiden ilmoille ottamaan taas selvää, mitä 'ulkomaailmassa' tapahtuu ja asettuisin mielelläni jonnekkin, jossa voisin käyttää silti voimiani. Tiedäthän, puita, kukkia ja muita kasveja ympärillä", tämä kysyi äänessää iloinen mutta myös utelias sävy.
"Ja jos vain viitsit ja tahdot kertoa, niin kuulisin mielelläni myös jotain siitä, mitä Saarilla on tapahtunut viimeaikoina. Metsään kun ei paljon matkalaisia yleensä tule - ainakaan näin syvälle - ja joudun olemaan henkivelvoitteeni takia paljon tällä alueella pitämässä huolta siitä", tämä jatkoi ja istuutui maahan katsoen toista kysyvään, mutta ei kuitenkaan tungettelevaan ja odottavaan sävyyn. Tämä kallisti hieman päätään ja antoi toisen korvistaan valahtaa pään mukana vähän viistoon.

Luni

Luni naurahti. ''Vatsani sulattaisi vaikka elävän siilin! Mutta en syö siilejä. Niissä ei ole paljoa lihaa, ja ne ovat kivoja otuksia.''
Griippi oli juonut kulaukset raikasta vettä purosta. Se maistui ihanalta, raikkaalta, kuten pitikin. Aarnikotka ravisteli vettä tassuistaan ja kaulastaan, isahtaen sitten jälleen kiven varjoon ja katseli kettuhenkeä iloisena.
Luni kuunteli toisne kysymyksen.Aarnikotka mietit hetken, katsellen pilvilauttoja taivaalla, ja vastasi sitten:
''En ole aivan varma... lentelen enemmän, enkä viihdy kauheasti muiden olentojen ilmoilla. En varsinkaan demonien, enkä nykyään enää enkeleidenkään. En tiedä olenko ehkä liiankin varovainen, mutta... kai on vain parasta pitää varansa. Ainakin, jos on aarnikotka, kuten minä.''

Pieni huokaus karkasi Griipin suusta. ''Ja saarilla.. no, kuten sanoin, en ole paljoa ollut muiden ilmoilla, mutta tilanne alkaa olla hiukan outo. En osaa oikein selittää... taivaassa kai tapahtuu jotain. Outoa.'' Luni vastasi toiseen kysymykseen ja kohautti hiukan olkiaan. Suuret, sulkaiset siivet lepäsivät supussa tämän selän päällä.

''Tekisi mieli kuljeskella muiden ilmoilla, pitkästä aikaa ja kuulla kunnolla uutisia, mutten uskalla. Paikkani on taivaalla ja täällä metsissä.'' Aarnikotka snaoi vielä. Nuorukaisen katse tuntui lipuvan jonnekkin kauas, mutta palasi hetken kuluttua kirkkaana. Eriparisten silmien lämmin katse suuntautui henkeen.

Raimei

-"Niin, aivan. Ymmärrän", Raimei vastasi vähän normaalia hiljemmalla äänensävyllä, joka oli -taas - hieman anteeksipyytävän oloinen, aivan kuin olisi hänen vikansa, että aarnikotkia vainottiin ja muuta tällaista. ~
Kettu hörppäsi nopeasti vettä purosta. Vesi oli ihanan raikasta ja hänen olisi tehnyt mieli vähän läträtä siinä. Viileä vesi tuntui hyvältä erityisesti ihmishahmossa, jossa ei tarvinnut kuivattaa pitkään turkkia. Ihmisolennoilla kun sellaista ei varsinaisesti ole.
Raimei kuunteli kiinnostuneena Lunin ottaessa keskustelussa esille enkelit ja näiden kummallinen käytös.

-"Minäkin olen kuullut siitä. Asiat ovat kuulemma alkaneet muuttua tähän suuntaan Sarielin kirjotusten myötä. Enkelit, demonit ja useat meikälaisetkin-", hän selitti ja viittasi 'meikäläisillä' taruolentoihin, kuten heihin.
-"Etsivät näitä kirjoituksia, sillä niiden löytäjästä on tuleva seuraava hallitsija. Tai jotain sinne päin, en ole kovin hyvin perillä oikeastaan mistään, jos totta puhutaan. Kuitenkin, enkelit ovat alkaneet havitella suurempaa valtaa kuin heillä jo on ja siksi heistä useat ovat alkaneet muistuttaa demoneita", hän selitti ja hiljensi ääntään sitten hieman.
-"Tai ihmisiä", tämä jatkoi ääni hädin tuskin kuultavissa. Tuntui kuin tämä olisi pelännyt, että noin sanoessaan jostakin puskasta olisi hypännyt yks-kaks enkeli ja päättänyt tämän päiviltä puhuessaan tuollaisia. Se kuitenkin oli vain Raimein oma mielipide.

Raimei kaatui leikkisästi makuulle pehmeälle nurmelle katsoen välillä kohti taivasta, välillä kohti juttutoveriaan.
-"Onneksi tämä asia ei vielä vaikuta kuitenkaan vahvasti meihin, sillä siitä päätellen, että asiaa pidetään vielä tavallaan saluttana tarkoittaa, että enkelit yrittävät pitää heitä koskevat asiat Taivaan Porttien sisällä. He eivät tahdo levittää ulkomaailmaan sanaa näiden moraalien löytymisestä, vallanhimosta ja ties mistä kaikesta muusta", henki huokaisi päivittelevästi.
-"Jonkun-", tämä sanoi ja käänsi maassa makoillessaan katseensa hieman vinosti kohti Lunia.
- "Pitäisi minun mielestäni vähän rauhoitella tilannetta. Pelkkä ajatuskin siitä, että tilanne riistäytyy käsistä, kammottaa minua. Siitä voisi syntyä ties mitä kamalaa, vaikka sota tai jotain ja silloin edes rauhantahtoisimmat ja puolueettomat olennot eivät saa enää olla rauhassa. Heistä tulee niitä... 'siviiliuhreja', kuten tavataan jossain päin sanoa. Mutta älä kerro kellekkään, että sanoin näin. Luonnonhenkien pitäisi juuri olla näitä puolueettomia, joilla ei ole mielipiteitä ketään vastaan", hän naurahti katse edelleen griipissä.

Luni

Luni katseli henkeä hiljaisena ja kuunteli tämän juttua. Sitten tuo nyökkäsi pää hiukan alhaalla.
''Olen kuullut siitä hiukan... minua ei kyllä tippaakaan valta tai hallitseminen kiinnosta. Haluan vain elää omaa elämääni.'' Luni lausui vastauksena ja kuunteli taas.
Griippi huokaisi kuin itsekseen. ''En tajua, mikä enkeleihin on mennyt. Kuulin jopa, että jotkut oimivat... palkkamurhaajina... luulisi enkeleiden olevan rauhantahtoisia. Minkäs teet. Dmeonit nyt ymmärtää, mutta enkelit... he muistuttavat tavoiltaan miltein ihmisiä. En pidä ihmisistä juurikaan, sillä suurinosa heistä on niin.. ylimielisiä ja ahneita. Tuhoavat kauniin luontonsa oman hyvänsä saavuttamiseksi. Tappavat eläimiä huvikseen.'' Luni sanoi, loppua kohden nuorukaisen äänessä saattoi kuulla pientä värinää - aarnikotkamme ei pitänyt tappamisesta, ylimielisyydestä tai muustakaan, mitä ihmiset olivat.
''Vaikka, heissä kai on joitakin... harvoja, hyvin harvoja... hyviäkin.'' Aarnikotka lisäsi vielä ja nosti katseensa taivaalle, sitten kettuhenkeen.

Luni kävi makaamaan kyljelleen, kasvot kohti Raimeita, tämän vierelle. Makoilu tuntui mukavalta vaikka he puhuivatkin vakavasta aiheesta. Luni kuunteli hiljaisena, surullinen kaiho kasvoillaan Raimein pelkoa sodasta ja muusta. Griipin häntä heilui laiskasti puolelta toiselle aarnikotkan tunteiden mukaan.
''Vihaan sotaa, vaikken onneksi ole sellaista vielä kokenut... olen vielä aika nuori, tarkoitan. OLetko sinä nähnyt sotaa? Se on varmasti... kauheaa.'' Luni kysyi ja katseli ketuthenkeä hänen vierellään.

Raimei

-"Näinpä. Onneksi ihmisiä ei kuitenkaan täällä ole, en ole nähnyt yhtäkään koko elinikäni aikana, ja olen jo monien mitalla hyvin vanha, vaikka henkenä olen nuori", Raimei selitti ja naurahti kankeasti.
-"Mutta joskus tekisi mieleni saada selville, mistä kaikki oikeastaan lähti. Tarkoitan siis, että mikä oli se niinsanottu 'laukaisia', joka sai tilanteen Taivaassa muuttumaan. Olen niin pihalla aina kaikesta, että toisinaan se ärsyttää"
Raimei katsahti laiskasti ympärilleen kuin varmistaen, että lähistöllä ei ollut ketään. Sitten hänen katseensa suuntautui taas Luniin ja hän kuunteli tarkasti, mitä toinen kertoi.

-"Oletko sinä nähnyt sotaa?", henki kuuli kysyttävän.
-"Tietojeni mukaan viimeisin sota tapahtui 600 vuotta sitten; 200 vuotta ennen minun syntymääni. Joten ei, en onneksi ole sitä nähnyt mutta jokainen varmasti saa kuulla jossain vaiheessa elämäänsä sodan hirveyksistä. Olen jopa päässyt puhumaan toisille luonnonhengille, jotka olivat elossa kun sota oli päällä ja heidän kertomansa mukaan sota ei ollut mitään kaunista, se oli kaukana siitä. Enkelit ja demonit vaikersivat tuskissaan, monet menettivät perheenjäseniään, ystäviään tai oman henkensä. Tai kaikkia näitä. Puolueettomille olennoille se oli kamalaa, sillä he eivät saaneet puuttua asiaan mitenkään. Jotkut kuitenkin rikkoivat tätä lakia ja saattoivat auttaa jompa kumpaa puolta tai molempia yhtä aikaa", Raimei selitti taukoa pitämättä ja veti sitten henkeä saatuaan kerrottavansa kerrotuksi.

Luni

Aarnikotka makoili pitkä leijonanhäntä veltosti heilue. Siivet olivat hiukan auki sulkien huojuessa tuulessa. Ilme Lunin kasvoilla oli haikean surullinen.
''Olen samaa mieltä... itsekkin viihdyn metsissä tai luonnonhelmassa, joten uutiset jäävät monesti saamatta.'' Griippi lausui ja veti raikasta ilmaa keuhkonsa täyteen. Sitten uros aukaisi silmänsä, katsellen kettuhenkeä. Muutama lintu liverteli jossain lähellä kaunista sävelmää, ei sen parmepaa musiikkia Luni tiennytkään.

''Toivon hartaasti, ettei sotaa tulisi enää ikinä. En halua koskaan nähdä sellaista... olen kuullut tarinoita niistä jutuista. En halua kokea sitä...'' Luni lausui ja katseli hiljaisena ruohotupsua edessään. Punainen leppäkerttu kiipesi korkeimmalla orrella. Leppäkertut olivat kivoja, pienenpänä Luni oli seurannut erästä tuntitolkulla ja sitten tajunnut että ötökkä oli kiertänyt kehää.
''Ja jos sota tulisi, en haluaisi osallistua siihen mitenkään. Haluaisin auttaa, mutta ketä? Jos autan toisen puolen tyyppejä, heitä vastassa olevat suuttuvat ja toisinpäin.'' Luni mumisi hiljaisena, siirtäen jälleen katseensa henkeen.

Raimei

Raimei kuunteli hiljaa toista ja nyökkäsi aina välillä. Hänen mielestään oli itse asiassa hyvä, että Luni periaatteessa osannut päättää puolta, ei ainakaan nyt.
- "Jos minun mielipidettäni kysytään", kettuhenki aloitti ja kääntyi ympäri makuuasentoon heilauttaen sulavasti siinä samalla häntiään hieman.
- "niin jos jonkun puolen aikoo valita niin kannattaa miettiä, mikä tuntuu sinusta siltä oikealta. Jos toinen tuntuu selkeästi sellaiselta, jonka tunnet ajavan sinun oikeuksiasi ja tekemään Saaristosta ja muistakin paikoista paremman paikan, valitse se. Mutta jos kummallakin puolella on sinulle tärkeitä asioita, älä mene kumpaankaan. Sota, se ei ole koskaan 'oikeudenmukaista' tai muutakaan mutta joskus tärkeistä asioista ja yhteisestä hyvästä joutuu taistelemaan. Minä itse henkenä en edelleenkään saa osallistua sotaan mutta jos sellainen syttyisi, voin taata, että olisin heti tekemässä tarvittavani sivullisten auttamisessa ja haavoittuneiden hoidossa, etsisin turvapaikkaa sitä kaipaaville ja auttaisin muutekin, sama se, mikä puoli", hän jatkoi ja tunsi, että tämän selittämä oli vähän ristiriidassa, mutta joskus hänellekin oli vaikea ilmaista itseään varsinkin tällaisissa asioissa.

Raimei olisi varmaan vielä jatkanut, selittänyt tai tarkentanut sanomaansa mutta kuuli, tai oikeastaan ensin aisti tassujensa kautta maasta ja sitten vasta kuuli korvillaan, jonkin suuren olevan liikkeellä. Tulossa heitä kohti ja vieläpä vauhdilla. Kettu säpsähti välittömästi pystyyn ja valmiusasentoon siltä varalta, jos jokin uhkaisi. Hänen teki mieli pötkiä pakoon mutta hän pysyi silti Lunin lähellä ja katseli toisen reaktiota.
Samassa ihan läheltä, Raimein olisi pitänyt aistia se, ponkaisi esiin suuri, ihmismaailman sarvikuonoa muistuttava hieman karvainen otus, jonka selästä törrötti harppuuna. Olennon suuret, paksut leuat louskuivat ja sen suusta valui kuolaa sen hengittäessä kiihkeästi mutta raksaasti ja samalla sen suunnattoman suuret hampaat näkyivät. Olento oli selvästi lihansyöjä.

Joku tai jotkut olivat luultavasti yrittäneet tappaa sen harppuunasta päätellen, mutta otus oli päässyt pakenemaan. Nyt se oli vauhkona, peloissaan ja täysin raivostunut. Se puski tylppäkärkisellä mutta kovalla ja paksulla sarvellaan puskia kauemmas säikäyttäen pari jänistä pakoon ja hyökkäsi suoraan kaksikon kohti. Yhdellä vauhkolla iskulla se onnistui potkaisemaan Raimeita kylkeen tämän yrittäessä väistää vielä vaarallisempaa sarvea.

Raimei tömähti maahan henkeään haukkoen ja maailma silmissä pimeten, mutta tämä yritti pysyä jalkeilla nähdäkseen, miten Lunin oli käynyt. Jos toinen olisi kunnossa hän ehdottaisi pakenemista mutta jos toinen olisi vaarassa, hän yrittäisi auttaa uutta kaveriaan, vaikka ei osannutkaan pahemmin taistella.

Luni

Luni tunsi olevansa rauhallinen, vaikka asia josta hän uutukaisen toverinsa kanssa jutteli olikin melko surullinen. Mutta äkkiä lintujen kaunis liverrys katkesi kuin seinään ja maa tuntui tömähtelevän.
Ja vain minuuttia myöhemmin puskien takaa ryntäsi hurjistunut, vieläkin hurjempi, suuri ja vauhkoontunut olento. Valkea kuola sen suusta lenteli vehreälle nurmelle. samoin kuin harppuunan tekemästä, kivuliaasta haavasta. Luni ehti juuri ja juuri kierähtää pois alta, mutta tunsi kivun värähtelyt tajutessaan toisen siipensä jääneen sarvikuonomaisen olennon raskaan takajalan alle. Luni päästi lyhyen rääkäisyn kivun vuoksi, jolloin olento siiris jalkaansa ja Luni saattoi repäistä siipensä pois sen alta. Muutama, viisi kuusi sulkaa tosin jäivät niille sijoilleen olennon jalan alle, ja siipi tuntui taittunene inhottavasti ylimmän nikaman kohdalta - se oli kai mennyt sijoiltaan tai muuta, Luni ei ehtinyt tekemään kunnollista tilannearviota.

Luni tajusi Raimein ahdingon ja syöksyi muuta ajattelematta ystävänsä eteen, sähisten kuin leijona vauhkoontuneelle olennolle, yrittäen lyödä eturaajojensa teräkärkisillä kynsillä olentoa edessään. Otus nousi takajaloilleen, puhisi ja mörisi kuolan lennellesäs kaikkialle. Luni painui nopeatsi matalaksi, väistäen sarven, sähisten ja yrittäen ajaa olentoa kauemmas. Luni astui hiukan eteenpäin mutta pystteli Raimein edessä, puoliksi tämän yläpuolella, suojaten tätä.
Lunin korvat olivat kiinni pörhistyneissä niskavilloissa, silmien pupillit tiukkoina viiruina kuin kissalla, nokka ammollaan paljastan muutaman terävän takahampaan. Sarvikuonoa muistuttava otus heilui ja tömisteli päin tukevaa puuta, joskaan ei saanut puuta kaadettua.

Luni näki tilanteen toivottomaksi kun otus kääntyi jälleen heitä kohti - Luni oli ainakin kaksi kertaa pienempi, eikä ollut saanut aikaan kuin muutaman viillon olennon turpaan. Luni vilkaisi nopeasti sivusilmällä, että Raimei oli edes suurinpiirtein kunnossa.
Olento siirtyi kauemmas, puskien puita kuin ne olisivat olleet tämän pahimpia vihollisia. Luni tunsi äkillistä väsymystä, siiven jomottaessa edelleen ylimmästä nikamasta poissa sijoillaan tai katkenneena. Muutama sulka ja höyhen tipahti ruoholle. Luni ei osannut sanoa, mitä tekisi tässä tilanteessa enää, mutta jollei muuta, niin suijaisi kettuhenkeä.

Raimei

Nopeasti Raimei nousi pystyyn ja vaikka hänen päätään kolottikin, ei henki siitä jaksanut piitata juuri nyt. Hän vlkaisi nopeasti ympärilleen arvioiden tilannetta ja huomasi sitten Lunin, jonka toinen siipi näytti kärsineen vahinkoa hyökkäyksessä. Nopeasti Raimei juoksi Lunin luokse, vauhkoontunut otus oli keskittynyt juuri nyt puiden pieksemiseen, huohottaen raskaasti ja välillä päätään hieman ravistellen, sillä hän ei tuntenut oloaan selkeäksi.
- " Luni!", tämä huudahti toiselle herättääkseen griipin huomion.
- "Tiedän, että meistä ei ole tuolle otukselle mitään vastusta ja nyt pakenisin enemmän kuin mielelläni mutta minun, meidän, on saatava tuo harppuuna pois sen selästä! Muuten se juoksee vain eteenpäin tuhoten suuren osan metsästä ja saattaa jopa päästä minunkin alueelleni. Tehtäväni on luonnonhenkenä estää tällainen", tämä kertoi toiselle lähestyttyään toista.
- "Mutta sinun ei tarvitse auttaa, ellet sitten itse tahdo. Kaksin pärjäisimme varmasti paremmin mutta sinun ei ole pakko, jos et tahdo. Minun työnihän tämä todellisuudessa on", Raimei vielä selitti hengästyneenä.

// anteeksi, vähän lyhyempää tälla kertaa mutta seuraavaksi kirjoitan varmaan pidempää (<//u//<''')

Luni

Luni piti tarkasti silmällä vauhkoontunutta olentoa. Lehdet tippuivat maahan tuon tömistellessä ja puskiessa puita tieltään.
Griippi vilkaisi sivusilmällä kettuhenkeä ja kuunteli tuon sanat. Sitten aarnikotka nyökkäsi.
''En ole aikeissa paeta ja jättää sinua pulaan. Autan miten parhaiten taidan.'' Luni sanoi ja tunsi jalkojensa tärisevän hiukan, mutta nuori griippi oli vahva ja pysyi pystyssä vaikka sitten pakolla. Luni taittoi vahingoittuneen siipensä hiukan suppuun mahdollisimman varovasti, kuitenkin hiukan irvistäen kivusta.

Luni vilkaisi uudelleen kettuhenkeä, mutta oli varuillaan vauhkoontuneen otuksen vuoksi.
''Sano vain, mitä pitää tehdä niin autan.'' Nuorukainen sanoi vakaalla äänellä, peittäen kipunsa. ''Älä huolehdi minusta nyt, vammani eivät ole niin pahoja etten voisi auttaa sinua... ja ystävähtän auttavat toisiaan, vai mitä? Ja mehän olemme ystäviä, eikö totta?'' Luni lausui ja katsoi jälleen ystäväänsä. ''...sinä olet vieläpä ainoa ystäväni. Ainoa kunnon ystävä, mitä minulla on ollut.'' Aarnikotka kuiskasi katse maassa, kuiskauksen kuitenkin saattoi kuulla. Sitten nuorukaisen katse kääntyi päättäväisenä vauhkomieliseen, riehuvaan olentoon heidän edessään.

Raimei

Raimei katsoi Lunia. Toisen siipi näytti menneen sijoiltaan tai jopa murtuneen, joten hän joutui peruuttamaan suunnitelmansa lentohyökkäyksestä. Tai ei itse asiassa hyökkäyksestä, "ilmavoimat" voisi olla parempi sana. Tästä syystä Raimei alkoi hieman mielessään panikoida, sillä kuten varmaan oli helppo huomata, hän ei ollut fyysisesti vahva tai edes kovin viisaskaan, mutta yritystä kyllä löytyi tosipaikan tullen, jos oli pakko. Lunin kuitenkin puhuessa ystävyydestä Raimei sai itsensä koottua ja nyökkäsi hymyillen, ehkä jopa hieman punastuen:

- "Niin, totta", hän hymähti ja katsoi kannustavasti toiseen. Henki heilautti hieman häntiään ja virnisti vähän.
- "Parasta kuitenkin nyt hoitaa tuo pois alta, ennen kuin käy köpelösti. Minulla on itse asiassa suunnitelma mutta se on hieman... riskialtis. Oletko silti valmis ottamaan riskin?", hän kysyi toiselta mutta hymyili vieläkin hieman liikutuksesta.
- "Luonnonhenkien voimat ovat rajalliset mutta silloin kun niiden toimialue, reviiri, on vaarassa niillä on mahdollisuus käyttää kykyjä, jotka ovat mahdollisia vain hätätilanteissa. Koska minun elementtini ovat kasvit, kykenen hätätilanteessa käyttämään kaikkia kasveja toki pienin rajoituksin, mutta se vie silti aikaa ja voimaa järkyttävän paljon. Ajattelinkin siis, että jos vain pystyt, niin hämäisit tuota otusta sen aikaa kun minä kerään voimia köynnöksien kasvattamiseen ja hallitsemiseen. Niiden avulla sidon sitten tuon jalat ja kun se ei voi liikkua- parhaimmillaan jopa kaatuisi maahan - harppuunan saa helposti pois sen selästä ja sen pitäisi rauhoittua", Raimei selitti vakavana toiselle toivoen samalla, että toinen jaksaisi kivuistaan huolimatta edes vähän viivytellä kohdetta.

- "Olen kuitenkin tietoinen siitä, että...", hän huokaisi sitten surullisena, nielaisi ja jatkoi:
-"... siitä, että häntä ei voi enää pelastaa. Harppuunan irrottaessa kaikki veri pääsee purkautumaan kerralla ja... se on henki pois", hän sanoi ja tarkoitti 'hänellä' otusta. Raimei puhui siitä siihen sävyyn, kuin se kuitenkin olisi tämän kanssa yhdenvertainen, vaikka suuri ero oli se, että toisella oli erilainen ymmärrys ja sivistyksen taso kuin toisella.

Luni

Griippi katseli vakavin silmin riehuvaa olentoa ja katsoi sitten kettuhenkeen. Oletko valmis ottamaan riskin? Tuo oli kysynyt.
''Tottakai olen.'' Luni oli vastannut ja kuunnellut seuraavat ystävänsä lausumat sanat. Hänen täytyisi vain pitää olento hiukan kiireisenä, helppo juttu... toivottavast. Luni ei halunnut kuolla vielä, hän oli vielä kovin nuori.

''No, hän mehetyy ainakin vähemmin kivuin, kun saamme harppuunan pois raukan selästä.'' Luni vastasi ja kyyristyi kuin vaaniva leijona konsanaan, hiipien hiukan lähemmäksi, varoen liikuttelemasta vasemmanpuoleista siipeään liiaksi. Luni sähähti olennolle kiinnittääksen tuon huomion - ja heti sarvipää käänsi hullunomaisen katseensa häneen. Kuola lennähti jälleen olennon suusta, sieraimet pienenivät ja suurenivat tuon ottaessa happea. Olento kuopi maata ja ääntelehti kivusta sekä vihasta. Mikään ei voisi tuota olentoparkaa enää pelastaa.
Luni venytti kunnossa olevan siipensä pitkäksi ja läymäytti ilmaa päin otusta. Luni osasi hyödyntää hyvin siipiään taistelussa; ilma ei ollut tappava ase, mutta siipien avulla sitä pystyi käyttämään ja siten hidastamana hyökkääjää. Sarvipäinen olento heilautteli päätään, ottaen muutaman askeleen eteenpäin, aikoen pian taas hyökätä. Otus huojui hiukan vankoilla jaloillaan mutta piti itsensä pystyssä, kuin anoen silmillään Lunia tappamaan hänet.
''Pääset pian kivuistasi...'' Luni kuiskasi ja väisti olennon uhkaavasti lähestyneitä sarvia. Luni toivoi Raimein pystyvän auttamaan pian. Griippi ei ollut varma, milloin kaatuisi huterilla jaloillaan ja jäisi tappaviin jalkoihin.

Raimei

Luni lupautui ottamaan suuren riskin Raimein puolesta, ja toisen painellessa hämäämään otusta Raimei itse suuntasi kulkunsa hieman sivuun ja alkoi käyttää voimiaan. Henki asetti tassunsa tukevasti maahan, veti syvään ilmaa henkeensä ja sulki silmänsä. Hän ei pystyisi nyt suojautumaan ollenkaan mutta luotti siihen, että tämän toveri pystyisi pidättelemään kohdetta.

Pikkuhiljaa lämmin energia alkoi kihelmöidä Raimein kehoa. Se nousi maan kautta jalkoihin ja sitten ylemmäs, kunnes hän tunsi voiman kaikkialla. Hän tunsi itsensä täysin turraksi, sillä energian keskittäminen ja kerääminen oli vienyt kaikki voimat, mutta hän kykeni liikkumaan keveästi ja tiesi kokemuksesta, että hän oli nyt huomattavasti vahvempi. Sininen pieni aurankaltainen väreili kettuhengen ympärillä tämän juostessa lähemmäs otusta. Luni näytti jo siltä, ettei jaksaisi kauaa.
"Taisin tulla juuri ajoissa...", henki ajatteli mielessään. Sitten hän keskitti kaiken voimansa suoraan maahan painamalla tassunsa kovan huudon säestämänä siihen ja tunsi välittömästi, kuinka tämän tietoisuus oli nyt myös maassa. Tunne oli joka kerta yhtä outo, mutta erinomainen samaan aikaan. Raimei saattoi hyvin kuvitella, miltä kaikkivoipasta, täysin kuolemattomasta ja väkevästä olennosta saattoi tuntua. Tosin Raimein tunne oli hyvinkin väliaikainen siinä, missä kaikkivoivalla olennolla se oli ikuista.

Hyvin nopeasti, Raimei ei edes itse tiedostanut aikaa, hän sai koottua lähitienoon köynnökset ja nopeasti maan alta murtautui esiin viisi valtavaa köynnöstä, yksi jokaiseen jalkaan ja viides kaulaan. Hän tähtäsi täydellä voimalla ne suoraan kohti tuskaista olentoa ja päästi sitten voimansa irti niin, että köynnökset lennähtivät kiinni suoraan otukseen. Raimei itse lensi reippaasti metrin taaksepäin täräyttäen taas päänsä ja selkänsä, mutta oli silti vielä tajuissaan. Liikkumaan tästä ei olisi, sillä tämän jalat olivat kuin liimautuneet maahan.
- "Luni!", hän huusi toiselle etsien griippiä katseellaan
- "Saatko irti tuon harppuunan?", tämä huusi ja yskäisi tuskaisesti lopuksi mennen melkein kaksin kerroin.

Luni

Aarnikotka oli joutunut äskettäin tekemään ammoisan harppauksen kauemmas, pois maan alta tulleiden köynnösten tieltä. Griippi tärisi edelleen pistävästä kivusta ruumiissaan, etenkin siivessään, mutta pakotti itsensä nousemaan takaisin jaloilleen vaikka se kuinka sattuisi.
Luni vilkaisi Raimeihin ja katse tätä huolestuneella katseellaan - mutta hengen voinnin voisi tarkistaa myöhemminkin. Nyt oli tuon olennon vuoro, joka maassa, köynnöksissä räpisteli ja karjui tuskaisena.

Luni rynnisti olennon vierelle ja tutkaili hetken harppuunaa sen selässä. Vain muutama sentti hiukan oikealle ja harppuuna olisi katkaissut selkärangan - ei ihme että olentoa sattui niin, haprpuuna oli varmasti katkonut ainakin kolme kylkiluuta mennessään.
Luni tarrasi raskaaseen harppuunaan kiinni nokalla ja etujaloillaan - vaikka griippi oli melko pieni, oli tuo todella voimakas, ehkä jopa vain griipiksi. Luni ponnisteli vetäessään harppuunaa irti mahdollisimman kivuttomasti. Olento karjahteli aika-ajoin, yrittäen pääsät ylös, jonka köynnökset estivät.
''Shh... kohta tämä on ohi... aivan pian.'' Griippi kuiskasi, ja ihme ja kumma, otus näytti hiukan rauhoittuvan. Ainakin se makasi hiukan veltonpana... tai sitten se vain teki kuolemaa eikä hallinnut ruumistaan. Veri purskahteli aarnikotka päälle katkenneista valtimoista, mutta tuo ei välittänyt vaan jatkoi hidasta mutta tehokasta vetämistä. Ja sitten harppuuna oli irti. Se oli mennyt todella syvälle, luultavasti hajoittanut joitain sisäelimiäkin. Lunin kävi olento-parkaa sääliksi, kun griippi nakkasi harppuunan kauemmas maahan, lysähtäen istumaan luultavasti kuolleen otuksne viereen. Otus oli juuri sulkenut silmänsä hitaasti, kuin katsoakseen vielä kerran maailmaa ympärillään.
Luni päästi ilmoille pienen huokauksen, tajuten tärisevänsä kauttaaltaan rasituksesta, pelosta ja pienestä kauhusta. Lunin turkki oli sotkeutunut rinnasta ja päästä vereen, etujalat olivat kokonaan veren peitossa kutne nokkakin. Luni saattoi maistaa kielellään olennon karvaan veren maun.
Lunin katse siirtyi hitaasti ketuthenkeen, toivoen että tuo oli kunnossa.
Griippi vaipui hitaasti maahan, hengittäen tasaisesti. Uros oli laskenut kivuliaasti vahingoittuneen siipensä pitkäksi vierelleen, toinen siipi edelleen tiukasti supussa ollen. Luni toivoi että siipi olisi vain pois sijoiltaan eikä murutnut, sillä muuten uros ei voisi aikoihin lentää.

Raimei

Raimei makasi täysin voimattomana, kykenemättömänä liikkumaan, maassa ja katseli, kuinka Luni urhoollisesti riuhtoi harppuunaa irti olennon selästä. Henki toivoi enemmän kuin kovasti, että tuskasta kiemurteleva olento ei pääsisi irti köynnöksistä ja Luni saisi harppuunan turvallisesti pois vahingoittamatta itseään enää tuon enempää. Griippi oli yltä päältä veressä mutta Raimei arveli sen olevan peräisin sarvikuonomaisesta otuksesta, ei Lunista. Tai niin hän ainakin toivoi.

Aika tuntui kulkevan hitaasti, kuin se olisi pysähtynyt tyystin. Ilman täytti olennon kärsivä huuto ja maailma tuntui muuttuvan Raimein silmissä yhä kaoottisemmaksi, kun muodot alkoivat vääristyä, aiemmasta ilmalennostaan aiheutuva kipu tuntua ja siihen päälle vielä fyysinen ja henkinen rasitus henkivoimien käytöstä. Pikkuhiljaa tämän katse alkoi sumentua niin, että aina kun sydän hakkasi myös silmissä tuntui sykkivän ja aina yhtä lyöntiä kohden maailma vaaleni huomattavasti. Se oli lähes valkoinen ja henki tiesi enemmän kuin hyvin, ettei pysyisi enää kauaa tolpillaan. Hänen kehonsa kuitenkin oli samanlainen kuin kuolevaisen ja se ei luonnollisestikaan pystynyt sietämään rankkaa fyysista rasitusta.

Sivusilmällään, vielä siitä mitä kykeni havaitsemaan, Raimei näki Lunin onnistuneen. Olento haukkoi viimeiset hengenvetonsa ja sulki hiljalleen silmänsä. Se pääsi kuitenkin ikuiseen lepoon rauhassa, sen ei tarvinnut kuolla kärsimykseen, vaan se oli vapautettu tuskista juuri ennen kuolemaa. Kettuhengestä tuntui, että näin oli parempi. Vielä hetken jalkeilla pysyessään hän näki Lunin, joka oli selvästi väsynyt, mutta ei kyennyt enää hahmottamaan mitä oikeastaan tapahtui, vaan hän sulki hiljalleen silmänsä ja antoi kehonsa levätä. Vaikka tällä kuolevaisen ruumis olikin henkivoimat takasivat sen, että hän parani nopeasti, kunhan sai levätä rauhassa. Taistelussa hän ei siis voinut itseään pitää hengissä voimillaan, vaan hänen täytyi vetäytyä joksikin aikaa suojaisampaan paikkaan lepäämään.

Raimei saattoi tuntea, kuinka tämän voimat paransivat pikkuhiljaa tämän ruhjoutuneita luita, paikkasivat kudosta ja antoivat voimaa. Kuitenkaan hän ei kyennyt liikkumaan, avaamaan silmiään, puhumaan tai tajuamaan, mitä ympärillä tapahtui. Hän vain makasi ja oli.

Luni

Luni puuskutti hetken maassa ja alkoi sitten raottaa silmiään. Raimei? Se oli hänen ensimmäinen ajatuksensa, äänetön kysymyksensä. Uros nousi vapiseville, heikoille jaloilleen ja istui hetken aikaa paikoillaan kuunnellen hipihiljaa metsän ääniä. Koko metsä tuntui hiljentyneen seuraamaan äskeistä murhenäytelmää. Jos nyt hyökkäisi jokin heidän kimppuunsa, Luni ei tiennyt pääsisivätkö he pakoon.
Griippi suuntasi hataran katseensa Raimeihin. Kettuhenki makasi liikkumattomana maassa, ja Luni rukoili kaikilta mahdollsilta jumalilta ja hengiltä ystävänsä olevan kunnossa.
Luni vilkaisi omaa turkkiaan ja höyheäniään; uros oli veren tahrima, veren, joka oli jo osittain kovettunut. Aarnikotka nousi jaloilleen ja varoi toista siipeään, antaen sen vain nuokkua vääntyneenä. Griipin sormin ei oikein tarkat hommat - kuten luidne laitto paikoilleen - onnistuisi.

Lunin sieraimissa leijui inhottava, pistävä veren tuoksu. Nuorukainen vilkaisi kuolleen sarvikuonoeläimen ruhoa, sitten Raimeitä, vaappuen hitain, tärisevin askelin pienemmän ystäväisensä luokse.
Luni kävi maaten, sanaakaan sanomatta ja siirsi kettuhenken hiukan lähemmäksi(?), toivoen että toinen paranesi pian. Luni ei jaksanut välittää omista jäsenistään,a ntaen siipiensäkin vain maata vinksallaan.
Luni nosti hiukan päätään ja katseli Raimein kasvoja, antaen lämpimän nuolaisun tuon kasvoille(?). Sitten griippi painui väsyneen, sekaisen päänsä hengen käden viereen, nuuhkaisi kättä ja antoi itsensä vaipua unen tapaiseen olotilaan. Muuta griippi ei tässä hädässä osannut tehdä kuin antaa aivojensa hetken levätä.

Raimei

Raimei ei tiennyt kauanko oli makoillut, mutta herätessään oli jo myöhä. Aurinko oli juuri laskemassa ja taivas oli värjäytynyt verenpunaiseksi. Se olisi ollut missä tahansa muussa tilanteessa näky, jota olisi jäänyt katselemaan mielellään, mutta sillä hetkellä hengen mielessä liikkuivat täysin muut asiat. Hän oli lähes kokonaan parantunut, vaikka edelleen hieman vähäjaksoinen olikin. Hän heilautti hieman päätään nähdäkseen, missä Luni oli ja huomasi Griipin nukkuvan sikeästi tämän vieressä. Raimei hätääntyi hieman nähdessään Lunin turkin olevan veren tahrima mutta sitten hän muisti päivän tapahtumat ja rauhoittui hieman, mutta nousi tarkistamaan, oliko toisella pahoja haavoja.

Hetken griippiä tutkailtuaan tämä tuli siihen tulokseen, että suurinta vahinkoa oli kärsinyt Lunin toinen siipi. Pahoja avoimia haavoja ei näkynyt ja näytti siltä, että ne pieneimmätkin ruhjeet ja haavat olivat jo ruvella, joten verenhukkaa ei tulisi olemaan. Varovasti Raimei ojentui sirosti Lunin kasvojen lähelle
- "Jaksatko nousta ylös?", hän sanoi pehmeästi ja lähes kuiskaten. Hän ei tahtonut herättää Lunia kovaan ääneen tai niin, että se tuntuisi pakkoherätykseltä. Jos toinen tarvitsi lepoa, niin hän jättäisi toisen rauhaan ja odottaisi vieressä griipin heräämistä.

Luni

Luni näki unta. Kaikki näkivät unia nukkuessaan, vaikkeivat aina muistaneetkaan niistä mitään herättyään. Luni näki usein unta menetetystä, kaukaisesta perheestään tai metsästäjistä jotka jahtasivat häntä hänen turkkinsa takia - usein sellainen uni päättyi siihen, että Luni juoksi umpikujaan ja heräsi kun metsästäjät antoivat hänelle viimeisen, kuollettavan iskun. Luni ei pitänyt unien näkemisestä siitäkään syystä, vaikka nukkumisesta piti. Kunhan unia ei vain muistaisi.
Mutta tämä uni oli erilainen. Luni näki unta, että Raimei oli jonkinlaisess avaarassa. Hänen paras - ainut - ystävänsä. Eikä Luni voinut pelastaa tätä millään tavoin.
Samassa Luni kuuli hiljaisen, lempeän äänen kutsuvan.
Pieni urahdus karkasi aarnikotkan nokan välistä, ja tuo raotti silmiään asteen verran. Suureksi helpotuksekseen nuori olento näki edessään Raimein ja hymyili arasti, hiukan surullisesti.

''E-en tiedä... väsyttää. Ja sattuu. Siipeen. '' Luni mumisi vastaukseksi, sulkien silmnsä vain pienenksi hetkeksi kunnes avasi ne taas. Eriparisissa silmissä paloi voimakas, periksiantamaton kipinä.
''Etkai ole loukkaantunut?'' Griippi kysyi sittne ja kääntyi varovasti, ynähtäen, vatsalleen. Vahingoittunut siipi makasi levällään oudosti vääntyneenä kolmannesta, korkeimmalla olevasta nikamasta. ''Hemmetti kun ei ole kunnon sormia...'' Luni mutisi katsoessaan luultavasti sijoiltaan mennyttä siipeä.

Raimei

Raimein onneksi Luni heräsi pienen urahduksen säestämänä, ja toinen kertoi olevansa muuten kunnossa, mutta tämän siipeen koski.
- "En ole, en enää", tämä vastasi toisen kysymykseen koskien hengen itsensä tilaa.
- "Omat henkivoimani ovat korjanneet suurimman osan taistelun vaurioista", hän jatkoi ja tarkasteli sitten lähempää Lunin siipeä ja sen jälkeen tämän turkkia, joka oli veren tahrima.
- "Jonkin matkan päässä täältä on joki. Sinun kannattaa varmaan pestä veri mahdollisimman äkkiä pois, ettei se pinty turkkiin kiinni. Tiedän kokemuksesta, että sitä on harvinaisen vaikea saada pois, jos se ehtii olla siinä pitkään", henki selitti ja yritti puhua hivenen huolettomalla äänellä.

- "Jaksatko kävellä itse?", tämä kysyi vielä. Jos Lunilla ei olisi tarpeeksi voimia, hän voisi vaihtaa hahmonsa ihmishahmoon, tarpeeksi vahvaan kantaakseen toisen purolle. Hän joutuisi varmaan kuitenkin tekemään jonkinlaisen kyhelmän, jolla voisi toista kuljettaa, sillä griippi kuitenkaan ei ole ihan mikään mahdottoman pieni olento.
- "Oh, niin, ja muuten: Voin sitoa tuon siipesi ja laittaa siihen tuen, jahka olet saanut veren pois turkistasi. Siteen saan helposti tekemällä sen kasveista ja muusta, voimieni yksi hyödyllinen puoli, ja voin vaihtaa hahmoani niin, että kykenen sitomaan ja tukemaan siipesi". Raimei oli juuri sillä hetkellä enemmän kuin huojentunut siitä, että hän ei ollut veden, vaan maanhenki, sillä hänen unelmavoimistaan ei olisi mitään hyötyä tässä tilanteessa.

Luni

Griippi kuunteli ensin ystäväisensä sanat ja nyökkäsi sitten varovaisesti.
''Jaksan kyllä omin avuin...'' Luni lausui, joskin sanoissa paistoi epäusko siihen, että jaksaisiko hän kuitenkaan. Rohkeasti Griippi tarrasi kynsillä maahan ja alkoi puskea kovia kokeneilla lihaksillaan itseään pystyyn. Eläin oli vähällä kaatua miltein pystyyn päästessään, mutta siirsin salaman nopeasti yhtä jaloistaan. Noniin, jaloilleen oli päästy, mutta entä pienenpieni matka joelle?

Luni vilkaisi Raimeita ja lähti horjuvin, haparoivin askelin etenemään. Kohta griipin askeleet muuttuivat vakaammiksi, ja tuo vilkaisi jälleen ystäväänsä päin. Samalla aarnikotka katsoi toista, vahingoittunutta siipeään. Hän ei pystyisi lastan kanssa hetkeen lentämään, mutta onneksi griippien haavat paranivat melko nopeasti muihin eläimiin verrattuna. Olivathan hänen naarmunsakkin jo hyvin rupeutuneet.
Lunin rinta, kaula, posket, nokka ja etujalat olivat täysin punertavan, suurin osin kuivuneen veren peitossa, ja pahimmillaan näytti siltä kuin griipin kurkku olisi leikattu auki. Kuitenkin he lähestyivät jokea varmoin, joskin hitain askelin.
Luni tunsi ihanaa viileyttä jaloissaan astuessaan etujaloilla hiljalleen virtaavaan veteen. Vesi ei siinä kohtaa ollut kovin syvää, ja griippi alkoi hinkata kuivunutta verta pois. Vesi hänen ympärillään muuttui vastenmielisen punertavaksi.
''Inhottavaa...'' Luni mumisi kuin itsekseen, pestessään turkkiaan ja varoen satuttamasta siipeään enempää. Vesi tuntui mukavan tyynnyttävältä, ja ehkä jopa, edes hiukan, auttoi pistävään kipuun. Ei sitä tiennyt, mitä vaikutuksia metsien puhtailla vesillä olikaan.

Viimein Luni sai itsensä pestyä, vaikka siellä täällä näkyi edelleen hiukan punertavaa jälkeä. Väri lähtisi luultavasti muutamassa päivässä.
Griippi nousi haparoiden maalle. Lunin tapaiset olennot eivät kauheasti käyneet uimassa tai peseytymässä, eivätkä edes pitäneet vedestä. Luni taisi olla poikkeus. Uros katsoi Raimeihin ja hymyili, kellahtaessaan maahan vatsalleen siivet hiukan levällään. Jos griipin turkki ja sulat olivat litimärät, ei tuo välttämättä pystyisi hyvin lentämään - vaikkei se sinänsä haitannut, vahingoittuneella siivellä ei kuitenkaan voisi lentää.

Raimei

Luni nousi ylös ja lähti kävelemään kohti puroa Raimei vierellään. Henki katsoi koko ajan toisen kulkua vahtien, että toinen varmasti pysyisi pystyssä ja kykenisi kävelemään itse. Heidän saapuessaan lopulta purolle Raimei istahti rannalle ihan puron viereen muokaten kasveista voimillaan sidettä ja lastaa. Aina välillä tämä myös siirsi katseensa Luniin, sillä kettuhenki oli edelleen hieman huolissaan siitä, jaksaisiko toinen pysyä pystyssä. Veren peseminen ei ollut kuitenkaan mikään hetken juttu, vaan sitä piti tosissaan hinkata irtu turkista. Pikkuhiljaa tummanpunainen, haiseva veri alkoi kuitenkin lähteä griipin turkista pois ja vesi tämän ympärillä oli hetken aikaa punaista, mutta pian sen väri alkoi palata normaaliksi, niin nopeasti vesi purossa kuitenkin liikkui eteenpäin.
Onneksi puro laski niin erikoisesti alas tästä paikasta, että kuivunut veri ei pääsisi pilaamaan vettä, vaan se olisi myös juomakelpoista. Vesi nimittäin suodattui vielä matkalla luonnon omin keinoin.

Lunin tullessa rannalle Raimei vaihtoi hahmoaan samaan nuoren tytön hahmoon, ehkä tosin vuoden-pari vanhempaan, ja asteli hieman lähemmäs Lunia mukanaan valmiiksi saamansa siteet sekä lasta, joka oli tehty puun oksasta, tosin hieman paranneltuna.
- "Tämä saattaa sattua hieman, joudun taivuttamaan vähän siipeäsi", hän sanoi ja koski sitten varovasti griipin haavoittuneeseen siipeen. Hetken sitä tunnusteltuaan hän otti ensimmäisen siteen ja alkoi varovasti kietoa sitä griipin siiven ympärille. Kun hän oli saanut tämän valmiiksi, hän otti lastan ja alkoi kiinnittää sitä toisella siteellä siipeen kiinni.

- "Noin", hän sanoi sitten saadessaan työnsä päätökseen.
- "Käytin siteissä parantavaa kasvia. Se ei paranna automaattisesti luita tai vastaavia, mutta se edesauttaa uuden kudoksen syntymistä. Pidä sitä noin viikko ja voit taas lentää, mutta kannattaa varoa silti siipeä, sillä varsinkin aluksi se on vielä herkkä menemään huonoon kuntoon uudelleen"

Luni

Griippi makasi hiljaisena vehreällä nurmella. Vesipisarat sen turkista tipahtivat ruohonkorsille ja saivat ne kimmeltämään kauniisti.
Lunin niskakarvat nousivat aavistuksen verran, kun Raimei vaihtoi muotoaan. Raimei ei pitänyt mistään ihmismäisistä olennoista, ja päästi lyhyen kurahduksen. Luni kuitenkin ruahoitteli itseään ja muistutti, että tuo oli edelleen Raimei - hänen ystävänsä. Griippi päätti rentoutua mutta nielaisi toisen huomauttaessa, että toimenpide saattaisi sattua.
Ja se sattui. Hiukan ainakin. Griippi päästi katkelmaisen rääkähdyksen ja veti ilmaa keuhkoihinsa. Luni keskitti kaikki voimansa ettei kieppuisi vaan pysyisi paikoillaan, jotta Raimein olisi helpompi tehdä työnsä. Kohta kipu alkoi hälvetä, ja griippi painoi väsyneen päänsä maahan, kolmiomaiset korvat kuitenkin edelleen kuunnellen tarkkaavaisina. Ja vihdoin Raimei ilmoitti, että kaikki oli valmista.
Griippi kohotti päätään ja siirsi siipeään varovasti nähdäkseen työn tuloksen; hiukan olento tunsi olevansa allapäin, lentoon lähdöstä ei olisi puhettakaan ainakaan viikkoon. Pieni huokaus karkasi Lunin nokasta, mutta tuo kohotti kasvoilleen iloisemman ja kiitteliään ilmeen, suunnaten eriparisten silmiensä katseen Raimeihin.
'' Kiitos paljon, Mei.'' Griippi lausui lempeään sävyyn. ''En ehkä lentäisi enää ikinä, jos et olisi auttanut.'' Uros sanoi ja katsoi paketoitua siipeään uudelleen.

Griippi kapusi varovatsi istumaan, pitäen siipensä paikoillaan ja supussa toisen kylkensä päällä.
''Kiitos vielä kerran.'' Griippi lausui ja kurahti, kehräten kuin kissanpoika, lempeä hymy huulillaan. ''Vaikka nyt minun on oltava kaksi kertaa varovaisempi, jos en voi lentää mahdollista vihollista pakoon.'' Luni sanoi ja laski katseensa maahan. Puro heidän lähellään solisi tyynnyttävän kauniisti.

Raimei

- "Ei kestä kiittää", tyttö sanoi hymyillen ja heilautti hieman häntiään. Hän oli ilahtunut saadessaan auttaa toista, vaikka hän olisi tavallaan ollut vielä iloisempi, jos Luni olisi säilynyt vahingoitta.
- "Onneksi sinulla on hyvät hoksottimet ~ Olen varma, että pystys selviytymään, vaikka et kykenekkään lentäään vähään aikaan", Mei vastasi toiselle yrittäen kuullostaa mahdollisimman kannustavalta. Oikeasti hän oli hieman huolissaan sillä pelkäsi hieman, että Luni joutuisi metsästäjän verkkoon tai vastaavaa. Luni oli varsin terävä ja valpas griippi, se oli myönnettävä, mutta aarnikotkat eivät olleet vahvimmillaan ilman lentokykyään ja näin ollen joillekkin pedoille ja metsästäjille helppo saalis.

-"Entä nyt sitten? Missä ajattelit yöpyä?", Mei kysyi varovasti. Hän ei tahtonut vaikuttaa siltä, että haluaisi Lunin häipyvän, henki oli vain huolissaan siitä, löytäisikö Luni mitään sopivaa, suojaisaa paikkaa.

Luni

Luni katsoi ystäväänsä hetken ja kuunteli tuon sanoja, miettien muutaman minuutin vastaustaan. Griippi tunsi myös lämpöä sisällään toisen sanojen ansiosta, ja tunsi pienen hymyn pyrkivän kasvoilleen.
''En oikeastaan tiedä... siipirikkona ja muutenkin väsyneenä tuskin jaksan kulkea mihinkään kauas...'' Luni lausui ja huokaisi väsyneenä. ''Kai minä vain käperryn jonkin läheisen puun juurien läheisyyteen. Joskin se voisi olal huono paikka, sillä jokin saattaisi yllättää helposti. Ehkäpä puuhun... mutta siipeni kanssa en kyllä raaski kiivetä.'' Luni lausui ja kohotti katseensa erääseen korkeaan tammeen.
Luni nousi varovatsi ylös häntä puolelta toiselle muutaman kerran hoipuen.
''Missä sinä aijot yöpyä?'' Luni kusui sitten ja siirsi katseensa Raimeihin. Griippi nuolaisi nokkaansa; siihen oli jäänyt mpieni pläntti kuivunutta verta. Veri maistujnut mitenkään hyvältä ja Griippi hyrähti kielellä tuntuvan maun takia.

Luni alkoi vilkuilla sopivaa nukkumapaikkaa odottaessaan toisen vastausta. Nukun sitten vaikka puun juuressa... en jaksa muuta. Griippi mutisi mielessään. Hän halusi vain käpertyä kerälle kuin kissanpoika ja nukkua pitkät unet.

Raimei

-"Minä itse nukun aina oman vartiopuuni juurella. Paikka kyllä on aukea, mutta pystyn aistimaan jo kaukaa, jos jokin on tulossa ja näinollen minulle ei ole hätää", Mei selitti ja katseli samalla hieman pääntään arasti kääntäen Lunia. Hän mietti ja puunnitsi mielessään, olisiko sopivaa pyytää Lunia nukkumaan samalle aukealle puun alle kuin hän, vai ehdottaisiko Lunille jotain toista paikkaa. Tyttö tunsi metsän täydellisesti ainakin näillä main, ja hän muisti jo ulkoa jokaisen pienen kolonkin. Tai ainakin hän kuvitteli muistavansa.
Kuitenkin, Luni näytti niin väsyneeltä, että saattaisi nukahtaa vaikka siihen paikkaan, joten Meipäätti ehdottaa läheisintä koloa, jonka tiesi. Hänen puulleen olisi matkaa jonkin verran, ja griippi saattaisi nukahtaa jo matkalla. Mei voisi yrittää asettaa aukon ympärille eräänlaisen loitsuntapaisen, joka ilmoittaisi hänelle, jos joku yrittäisi tunkeutua koloon.

-"Tuossa ihan vieressä, itse asiassa tuolla noin-", Mei aloitti ja viittilöi kädellään läheisen ruohonyppylän taakse
- "On vanha mäyränkolo. Se on suuri ja siellä ei ole kymmeniin vuosiin asunut yksikään eläin, joten se voisi olla hyvä paikka. Ja sinun ei tarvitse huolehtia turvallisuudestasi, voin asettaa luolan lähelle eräänlaisia hälyttimiä, jotka ilmoittavat, jos joku on tunkeutumussa koloon", henki selitti.
- "Käykö se?", tämä kysyi vielä toiselta.

Luni

Griippi heilautti tervettä siipeään kuin kuittaukseksi toisen sanoille, ja nyökkäsi vielä.
''Selvä on...kiitos todella paljon, Mei. Olen niin väsynyt, että voisin nukkua vaikka sata vuotta - joskaan griipit eivät kai elä niin pitkään.'' Luni haukotteli niin makeatsi, etät koko leijonamaisen olennon ruumis tärisi. Luni lähti hiljaisin askelin kävelemään sinne, minne Raimei oli tätä neuvonut menemään. Kuitenkin muutaman metrin päässä griippi pysähtyi, antoi katseens akiertää taivaalle ja lopulta takaisin ystäväänsä.

''Kiitos. Toivottavasti tavataan pian'', Luni lausui vielä hyvästit. ''Hyvää yötä.''
Niine sanoineen nuori aarnikotka katosi metsän tummiin varjoihin, eikä kulunut aikaakaan kun griippi löysi vanhan mäyrän kolon. Aarnikotkat eivät yleensä teheneet pesää koloon, mieluiten jonnekkin korkealle kuten puihin tai vuorien rinteille, mutta tilapäiseksi asumukseksi kolo kyllä kävisi mainiosti.
Luni kärpertyi kerälle kuin kissa, etsi mukavaa asentoa ja lopulta painoi väsyneen päänsä etutassujensa ylle.

//taisi peli loppua taas? : > mahtava ropetus jälleen, roolaillaan taas pian, vai mitä? x)