Tapaamisia

// Tupsu + Zawir ~ owo

Gillian

Siitä tuntui kuluneen jo ikuisuus, nimittäin ulkosalla olemisesta. Gillian oli ollut EZrieliä vastaan käydyssä nujakassa saanut niin pahasti siipeensä, että oli joutunut olemaan useita päiviä vuoteen omana lepäämässä. Hän oli ollut yltä päältä mustelmilla ja ruhjeilla, mutta nyt hän oli viimeinkin päässyt käymään ulkosalla verryttelemässä vuodelevossa kangistuneita jäseniään.

Koska mustelmat ja muut ruhjeet eivät tunnetustikaan parane ihan hetkessä, oli Gillian laittanut erilaiset vaatteet päällensä peittääkseen pahimmat jäljet: tällä oli päällään lyhyt tiukanpuoleinen mekontapainen vaate. Väriltään se oli valkoinen, mutta siinä oli hyvin pieni aavistus myös vaaleanpunaista. Mekossa oli pitkät, loppuakohden levenevät hihat, joissa oli samanlainen nuolenkärkikuvia kuin tämän aiemmissa "irtohihoissaan". Mekon ristikuvioin koristeltu helma ei ollut kovin pitkä, mutta siitä syystä tämä pitikin niiden alla mustia, lyhyitä shortseja. Jalassa tällä oli valkoiset, polven yläpuolelle ulottuvat valkoiset sukat, joiden alta pilkisti vasemmasta jalasta sideharso. Se peitti Gillianin kehon varmasti kipeimmän ruhjeen. Jalassa tämä piti mustia, nauhallisia saappaita.

Gillian huomasi olevansa Vihermetsässä. Onneksi paikka oli hänelle hyvinkin tuttu; olihan hän käynyt metsässä usein ennenkin ja tunsi tuntevansa metsän jopa paremmin kuin kaupungin, jossa yleensä asui. Hän katseli ympärilleen ja yritti tunnistaa maamerkkejä. Sitten hän lähti kävelemään määrätietoisesti eteenpäin ja jonkin ajan päästä hän kääntyi vasemmalla saapuen hyvin pian pienen lammen luo. Lampi oli pikkuruisen puron päätepysäkksi. Gil kuunteli puron rauhoittavaa solinaa ja istuutui lammen reunalle. Hän otti maasta kepin - joka lojui siinä sattumalta, ja rikkoi lammen peilityynen veden kepillään. Hän pyöritti oksaa hieman hajamielisesti veden pinnalla ja uppoutui omiin ajatuksiinsa. Enkeli oli vieläkin hieman heikkona kamppailun jäljiltä.

Karmaiseva ajatus kimppuun hyökkäävästä vihollisesta nousi tämän mieleen ja hän miltei syöksähti ylöspäin - ja parkaisi sen jälkeen kivusta - ja seisaalleen. Heti ensitöikseen tämä päätti alkaa harjoittamaan siipiään, sillä hän ei ollut lentänyt niillä kunnolla pitkään aikaan ja hän tahtoi siivistään muutenkin vahvemmat. Taisteluvälikohtauksen jälkeen hän oli nimittäin alkanut arvostaa siipiään. Gillian aloitti yksinkertaisella siipien leyhyttelyllä lisäten vauhtia pikkuhiljaa.

Zawir

Zaw, komeahko, naisten mieleen oleva nuori miespuolisen enkelin alku naksautti kerran niskaans,a ja hieraisi sitä oikealla kädellään, josta riippui nahkanauhassa hammasta muistuttava koru. Zaw löi ilmaa jälleen kerran suurilla, valkosulkaisilla silmillään, tarkkaillen metsikköä alapuolellaan. Oli kulunut jo liian kauan, muutama tuntia - joka siis oli Zawirille liaan kauan - kun herrasmiesmäinen enkelimme oli liehitellyt nuoria neitokaisia kaupungin lähellä. Nuori hurmuri kaipasi jälleen seuraa.

Zawir katseli maata, etsien katseellaan jotain tai jotakuta. Ja pian pojan silmiin osuikin nuori tyttö erään lammen lähettyvillä, luultavimmin harjoittamassa siipiään. Tai siltä se ainakin Zawin silmiin näytti, sillä vaaleahiuksinen tyttö leyhytteli siipiään ylös alas. Nuorukaisemme oli - ainakin omasta mielestään - taitava lentäjä. Poika kaartoi ilmassa pinen ympyrän, veti siivet suppuun ja lähti syöksymään kohti lampea ympäröivää maata. Hiukan ennen törmäystä, muutaman metrin korkeudessa maan pinnasta, Zaw aukaisi siipensä ja räväytti niitä voimakkaasti, laskeutuen pehmeästi kuin höyhen. Muutama kuivunut lehti lennähti siipien lyönnin voimasta pois päin, samoin pari ruohon kortta. Zawir kokosi ryhtinsä ja heilautti pitkän takkinsa lieppeitä, ja suuntasi lopulta katseensa tyttöseen.
'' Eikös tytteli pääse lentoon - saati osaa lentää? '' Zawir aloitti ekskustelun tutun moukkamaisesti, härnäten sanoillaan, kuten nuorukaisella usien oli tapana tehdä tylsistyessään. Pieni, ei juurikaan ilkeä, mutta asteen irvaileva.

Gillian

Tytön siivet olivat vetreytyneet huomattavasti siitä kun tämä oli niitä taistelussaan aikanaan käyttänyt. Ne eivät naksuneet kuten yleensä ja niitä oli muutenkin helpompi heiluttaa ja käyttää kuin yleensä. Toisaalta, olihan hän siipiään tarvinnut, joten nyt ne eivät olleet niin ruosteessa kuin tavallisissa olosuhteissa. Gillian ei voinut muuta kuin hymyillä, tästähän tulisi odotettua helpompaa, - verryttelystä siis. Hänen ei tarvitsisi enää kauaa venytellä niitä, niin hän voisi jo aloittaa lentämisharjoittelunsa. Hän oli kyllä ihan suhteellisen hyvä lentäjä, tarkka ja nopea, mutta hän tarvitsisi siipiinsä voimaa. Sellaista, että ne eivät ihan pienistä iskuista päättäisi sopimustaan irti sanoa kuten valtaosalla enkeleistä.
'Heh, olisi pitänyt lentää varmaan kovassa tuulessa sen suuntaan mutta tällä hetkellä se olisi ollut vähän liian vaarallista... hyvä kun pääsin edes tornista, hän ajatteli mielessään ja virnisti. Hänen hymynsä kuitenkin hyytyi kuullessaan takaansa siipieniskun ääniä. Hetken aikaa hän pelkäsi EZrielin tulleen hakemaan tätä takaisin, - hän olisi tahtonut harjoitella yksinään edes hieman -, mutta huokaisi helpotuksesta huomatessaan tulijan olevan joku ihan muu. Tai oikeastaan hän huikaisi helpotuksesta vahingossa, toinen enkeli saattaisi jopa olla vaarallinen. EZriel ei välttämättä kuitenkaan tätä tappaisi siihen paikkaan toisin kuin tuo toinen saattaisi tehdä.
'' Eikös tytteli pääse lentoon - saati osaa lentää? '', nuoren miehen näköinen enkeli sanoi härnäävällä äänellä.
Gillian ei keksinyt ollenkaan mitä sanoisi, hän ei ollut kovin hyvä sellaisessa. Sen vuoksi hän väin tyytyi kerran mulkaisemaan tulijaa, käänsi katseensa takaisin ja jatkoi siipiharjoittelua jättäen toisen huomioimatta. Hienoa, pian hän pääsisi taas kokeilemaan lentää siivillään kuten oli joskus tehnyt. Ennen Gil oli tuntenut siipensä epäreiluiksi jostain syystä ja siksi melkein kokonaan hylännyt lentämisen mutta nykyään hän ajatteli, että koska kerta tälle siivet oli suotu, niin miksi olla käyttämättä niitä?

Salaa sisimmässään häntä nauratti hieman. Hän olisi mielellään tahtonyt nähdä toisen reaktion kun tämä vain jätti huomioimatta tulokkaan. Gillian osasi toisinaan olla hyvinkin lapsellinen, kyllä vain.

Zawir


Herrasemme venytteli käsiään ja siipiään, odotellen samalla toisen vastausta. Sitä ei kuitenkaan kuulunut. Zaw aukaisi silmänsä uudelleen ja naksautti niskaansa, samoin sormiaan. Paha tapa, josta ei vain päässyt eroon, ja jota teki huomaamattaan. Zawir piti kasvoillaan virnuilevan, ärsyttävän ilmeensä, miettien hetken, miksei toinen vastannut vaan kääntyi pois, jättäen herrasemme vaille huomiota. Zaw virnisti hiljaa. Tästä voisi tulla hauskaakin.
'' Etkö kuullut? Oletko vielä kuurokin? '' Zawir kysyi astuessaan askeleen lähemmäs, siivet supussa, lepoasennossa. Nuorukaisen vaatteet kahisivat hiukan tuon liikkuessa, kuten aina.

Zawir veti kädet puuskaan rintakehälleen ja tarkasteli tyttöä hiuksista kantapäihin asti. '' Olenkos nähnyt sinua ennen? En muista. Tai ehkä olen, en ole varma, minunlaisellani hurmurilla kun riittää vientiä - varsinkin naispuolella. Jos tajuat. Ja jos kuulet. Siis jos et ole kuuro, ja olet mykkä. Tai sitten olet kumpaakin. '' Nuorukaisemme jatkoi virne huulillaan, kädet puuskassa ja silmät kiinni. Poika sipaisi hiukan vasemmalla kädellä otsahiuksiaan, jotka tungeksivat ärsyttävästi silmille. Sitten hän avasi siniset, valloittavat simmunsa taas ja katsoi virnuillen tyttöön.

//Lyhyyyt D:

Gillian

Tyttö odotti koko ajan, että toinen kyllästyisi huomioimattomuuteen mutta hän erehtyi. Toinen vain jatkoi puhumista ja uskaltautuipa jopa lähemmäs tulla vain tarkastellakseen tätä. Gil alkoi ärsyyntyä. Hän ei tuntenut toista vihamieliseksi, joka oli hänelle hyvä, sillä hän oli vielä aivan liian heikko kamppailemaan ketään vastaan. Enkeli kuitenkin hymyili hieman.
Hetken hän vielä oli kuin ei näkisi tai kuulisi toista, heilutteli vain siipiään ja samalla käsiäänkin venytelleen niitä. Sitten hän äkkiä kääntyi ympäri suuret siivet terävästi taakse levitettyinä. Hän toivoi osuvansa niillä tähän tulokkaaseen ja kaatavan tämän mutta se ei ollut kuitenkaan niin suuria asia, että hutilyönti olisi haitannut häntä. Hänellä ei muutenkaan ollut vihamielisiä ajatuksia, hän oli lähinnä vain lapsellisen ilkeä. Hän ei oikein pitänyt naistenmiehistä.

"Voi anteeksi, en edes huomannut sinua", hän sanoi muka anteeksipyytävästi mutta tämän äänestä kuuli, ettei hän tarkoittanut sitä.
" Olin niin keskittynyt, että en kuullut muuta kuin puron solinaa ja lehtien havinaa. Toisaalta, ainakin luonnon äänet ovat kiinnostavia", tämä jatkoi lähestyen hitaasti Zawiria kasvoillaan hymy, joka oli kaikkea muuta kuin herttainen. Se oli laskelmoiva ja se olisi hyvin sopinut jollekin demonille paremmin kuin enkelille. Jos Gil olisi itse nähnyt sen, hän olisi saattanut jopa itse vähän säikähtää.
"Mutta ei, en ole tavannut sinua aiemmin. Ja jos suonet nyt anteeksi, jatkaisin oikein mielelläni omia toimiani. Hyvää päivänjatkoa". Tytön ääni oli rauhallinen mutta hän hymyili edelleen outoa hymyään. Hänellä oli hassu tunne, - jo siitä asti kun oli nähnyt toisen enkelin - mutta hän luokitteli sen vain ärsytyksen piikkiin.

Zawir

Zaw ei edes vavahtanut, kun toinen alkoi purkaa tunteitaan. Hiukan lihaksia nuorukainen kuitenkin jännitti, kun tyttö äkkiä harppoi tämän luokse. Koko puhuttelun ajan poika piti kasvoillaan saman ärsyttävän virneensä.

Zawir tuskin kuunteli edes toisellakaan korvalla, mitä tyttö sanoi. Nuorukaisemme vain katseli toiseen sinisin silmin, pää täynnä ajatuksia, joita tuskin oli kannattavaa edes harkita ääneen mainita. Sanaakaan sanomatta Zaw levitti siipensä uudelleen ja kieroi toisen, oikeanpuoleisen, kätensä tytön niskan kautta tämän toiselle hartialle, sivellen kuin maineikas ja kokenut taiteilija siveltimellä tytön leukaa ja poskea, kuin mikäkin hurmuri konsanaan. He olivat lähellä. Tytöstä ehkä turhankin lähellä. Zawista mukavan lähekkäin, ja hiukan pilkallinen virne nuorukaisen kasvoilla muuttui lempeähköön, hurmaavaan virneeseen.

Zawir alkoi pikkuhiljaa kietoa siipiään heidän ympärilleen, milli kerrallaan, itsekkin hivuttautuen vielä lähemmäs. Jos se oli jotenkin mahdollista. Hento tuulahdus heilutteli nuorukaisen lyhyttä ponihäntää ja sekaista otsatukkaa.
'' No mutta, neitiseni '' Zaw lausui hunajaisesti, äänellään leikitellen '' Ei neitokaisen tarvitse noin kiihtyä. Tiedänhän minä, kokenut hurmuri kyllä, että ette tunteillenne minua kohtaan voi juurikaan mitään, kuten ei oikein kukaan muu ihastuttava neito, kuten te. '' Zaw lausui laskien päätään asteen lähemmäs. '' Ja vaikkemme olisi tavanneet, voimmehan aina tutustua... hiukan paremmin. ''

Zawir ei itsekkään tiennyt, miten kiusaajan rooli oli vaihtunut äkkiä hurmuriksi. Eikai herrasemme luonteelle mitään voinut.

Gillian

Gillian tunsi kuinka Zawir vetaisi tätä vähän lähemmäs ja yritti selvästi jotain muuta kuin alkaa haastamaan riitaa. Ihan tarkalleen Gillian ei edes tahtonut tietää mitä toisella oli mielensä päällä. Kun toinen vetaisi vielä siipensä heidän ympärilleen ja alkoi puhua hunajaisella äänellä, - Gillianin mielestä kuin suoraan oppikirjasta - tytön hermot pettivät. Se kyllä olikin odotettavissa, sillä Gillian ei luonteelleen mitään voinut ja hän menetti helposti malttinsa tilanteissa, joista hän ei itse tuntenut pitävänsä.
Gillianin katse nousi hitaasti toista kohti ja hänen kasvoillaan oli entistä hirviömäisempi hymy. Jos tällä olisi näkynyt verisuoni ohimolla, se olisi sykkinyt raivosta.
"Eiköhän tämä riitä..", hän sanoi jäätävällä äänellä kasvot edelleen virneessä. "Mutta olet kyllä oikeassa, en voi yhtään mitään tälle ärsyyntyneisyydentunteelle. Tai ehkä voin...", hän sanoi ja yritti tyrkätä itsensä pois toisen syleilystä. Gil oli vihainen ja tämän teki enemmän kuin mieli katkoa toisen siivet pois jos olisi vain pystynyt. Jos hän jotain inhosi niin hurmureiksi itseään kutsuvia. Hänen mielestään jokainen tällainen oli pelkkä teennäinen esittäjä, joka peittää vain oman todellisen luontonsa imelällä esittämisellä.

Gillianin mielessä oli hyvin paljon väkivaltaisia ajatuksia joita hän olisi tahtonut toteuttaa mutta kehonvoimiensa vuoksi hän ei pystynyt toteuttamaan näistä ihanista ideoista juuri nyt yhtäkään.

Zawir


Zaw piti toista syleilyssään, päästämättä irti, mutta aukaisi - varmuuden vuoksi - siipensä.
'' Noh, rakkahain, mihin sinulla nyt on kiire? Minulla on aikaa vaikka kuinka... '' Poika sanoi virne kasvoillaan. Tarkkaanottaen hän ei itsekkään tiennyt, mitä seuraavaksi tekisi.

Zawir siveli toisen kullankeltaisia hiuksia, taputtaen toista sitten päähän. Samaan aikaan virne vaihtui hymyksi, joka tosin ei ollut lempeä, vaan eenmmänkin hiukan jäätävä. Zawir irroitti, ehkä hiukan vastahakoisesti otteensa toisesta ja löi ilmaa siivillään, kohoten muutaman metrin korkeuteen. Varmuus oli kaikki kaikessa, vaikka tyttö ei näyttänyt olevan parhaassa mahdollisessa taistelukunnossa. Zaw löi ilmaa uudestaan valkeilla siivillään, ja yksi höyhen irtosi, leijaillen alas. Virne oli palannut nuorukaisemme kasvoille, tuon laskeutuessa hiirne hiljaa kahdne metrin päähän tytöstä, kädet jälleen kerran puuskassa, silmät ympäristöä ja tyttö tarkkaillen kuin kissan kiiluvat simmut saalistaan.
'' Onkos neitokaisemme nyt tyytyväinen? Oi, voi kuinka minulla on jo ikävä lämmintä syleilyä. Eikai se pahitteeksikkaan ole - sinua tuskin on monesti halailtu? '' Zaw lausahti, päästellen mitä suustaan tuli. Niinkuin aina. Sen enempää miettimättä, olivatko sanat loukkaavia vai eivät.

Gillian

Loistavaa, pääsin irti!, oli ensimmäinen ajatus joka tämän päähän putkahti kun hän tunsi kuinka toinen irrotti otteensa. Hetken Gil jo toivoi toisen häipyvä kun enkeli otti ilmaa siipiensä alle ja nousi korkeammalle, mutta harmikseen poika kuimminkin vielä jäi. Hänestä ei näköjään ihan hevillä eroon pääsisikään.
"Kyllä, enemmän kuni tyytyväinen!", tämä aloitti äänessään vihainen sävy, vaikka ei hän ollut silti ihan niin vihainen kuin antoi ymmärtää. Hänellä oli vielä muutakin, - mahdollisesti hieman värikkäämpääkin ja enkeleille ei-niin-sopivaa - sanottavaa mutta hän unohti heti mitä oli sanomassa kuullessaan Zawirin sanat.
"Eikai se pahitteeksikkaan ole - sinua tuskin on monesti halailtu?". Sanat tuntuivat kaikuvan tämän alitajunnassa. Osui ja upposi, -kuten sanonta kuuluu.

Niin, ei Gillianilla koskaan oikeastaan ystäviä ole ollut. Ei varsinaisesti ketään kelle kertoa murheista, iloista ja suruista. Tai saattoihan näitä ehkä olla muutama, mutta Gil tunsi, ettei voisi silti avautua puolitutuille vaikka nämä olisivat niin luvanneetkin.

Ensin tyttö tunsi kuinka jonkinlainen melankolian aalto olisi pyyhkäissyt tämän ylitse saaden tämän ajatukset täyttymään surulla ja kaikella kivuliaalla, - mutta kuten aina -, lopulta se humahti kumminkin taas ärsyyntyneisyydeksi ja päätti heittää itsekin takaisin jotain. Ei hän ollut ihan avuton sanallisessakaan mittelössä.
"Pfft, entäs sitten sinä? Kuinka moni sinua on halannut oikeasti ilman mitään takaa-ajatuksia? Kuinka moni on halannut sinua pelkästään näkemisen ilosta tai muustakaan?".
Eihän Gil voinut tietää oliko hänen sanomisellaan mitään vaikutusta -eihän hän tuntenut toista ollenkaan- mutta jos poika oli samanlainen muitakin kuin häntä kohtaan, hän saattaisi jopa oikeasti olla oikeassa. Tuollaisen luonteen huono puoli nimittäin oli se, että harvoin sai kuitenkaan tulla ihan aidosti rakastetuksi vaikka paljon ihmisiä ihaillen ympärillä pyörikin. Kaikki oli usein vain pelkkää silmänlumetta, kauniita sanoja ja tekoja ilman merkitystä tai vaihtoehtoisesti pelkästään ulkokuoren ihailua ajattelematta ollenkaan toisen luonnetta.

Zawir


Herrasemme katseli tyttöä, kuunnellen tuon vastauksia. Poika sulki silmänsä, mutta värähti sitten tytön viimeisimpiä sanoja.
''Entäs sitten sinä? Kuinka moni sinua on halannut oikeasti ilman mitään takaa-ajatuksia? Kuinka moni on halannut sinua pelkästään näkemisen ilosta tai muustakaan?". Zaw aukaisi silmänsä ja katsoi tyttöä hetken, kun toisen sanat vielä soivat hänen päässään kaijun lailla. Ensimmäisen kerran nuorukaisemme ilkikurinen virne muuttui vähitellen vain asteen alas kaartuvaksi viivaksi. Muutamaksi sekunniksi Zawir katsoi pois päin, kuin uppoutuen syvälle ajatuksiinsa.
Olisiko... tuon tytön sanoissa perää? Poika mietti itsekseen, kädet tiukasti puuskassa. Huomaamattaan Zawir katseli kenkiensä kärkiä. Välittääkö minusta joku - oikeasti? Oikeasti... oikeasti. Mikä sana se edes on. Ei. Ei minulla ole sellaisia enkeleitä ympärilläni, joita kutsutaan nimityksellä ''ystävä''. Zaw tuumasi päänsä sisällä, antaen katseensa lipua jälleen ylös, kohti tyttöä. Olen minäkin hurmuri. Minua rakastetaan, muttei oikeasti rakasteta. Niin hassua kuin se onkin.

Zawir laski kätensä riippumaan kyljilleen, ja asteli lammen luokse, katsellen peilikuvaansa sen auringon säteissä säihkyvästä pinnasta. Minulla ei ole ystäviä. Ei rakkaita.
'' En tarvitse ystäviä... ei niitä edes ole. '' Zawir lausui - luultavasti vahingossa - hiljaa ääneen, mutta kuitenkin niin, että sen lausahduksen saattoi kuulla. Zaw tajusi sanoneensa sanat ääneen liian myöhään, ja nuorukaisen katse siirtyi äkkiä hiukkasen säikähtäneenä takaisin tyttöön.

Gillian

Gil vaistosi heti, että tämän sanat olivat tehneet toiselle vähintäänkin yhtä kipeää kuin pojan sanat hänelle itselleen. Ehkä jopa enemmänkin mutta sitähän Gillian ei voinut tietää. Vaikka hän kuinka yrittäisi analysoida toisen käytöstä, kehon liikkeitä ja muita hän ei kuitenkaan osannut ajatuksia lukea.
Enkeli katseli kuinka toinen käveli lähemmäs lampea ja katseli siitä peilikuvaansa. '' En tarvitse ystäviä... ei niitä edes ole. '' , Gillian kuuli tämän sanovan. Toinen puhui hyvin hiljaa ja tämän ääntä oli hyvin vaikea erottaa. Tytön korvat olivat kuitenkin hyvin tarkat.
Vaikka he olivatkin erilaisia, Gillian tunsi kuitenkin empatiaa toista enkeliä kohtaan. Myös hän oli yksinäinen. Ehkä hän oli tämän tien itse valinnut, -kiertelihän hän kumminkin vähän kaikkialla- mutta ei se silti tarkoittanut, etteikö tällä voisi olla ystäviä. Hän ei vain oikein osannut tutustua toisiin.

Tytön hieman ujompi puoli alkoi työntyä esiin tämän ulkokuoren alta. Tai ei ehkä ujo puoli mutta selkeästi se herkempi puoli.
"Minusta tuntuu, että juuri tarvitset", Gillian sanoi puolivahingossa.
"Miksi muuten viihtyisit niin paljon muiden ympärillä? Tahdot ystäviä", hän jatkoi.
'Muttet keksi oikeaa tapaa ystävystyä kunnolla, kuten en minäkään', tyttö jatkoi päänsä sisällä. Hänen olisi tehnyt mieli sanoa sekin ääneen mutta ei tahtonut vaikuttaa silti liian herkältä.

Zawir


Zaw pudotit katseensa jälleen maahan ja kuunteli toisen sanoja hiljaisena. Mihin olivatkana kadonneet Zawirin uhkuvat, ylpeät ja ylimieliset lausahdukset, poika tuumasi. Niitä ei tuntunut löytyvän.
'' Kaverit. Ystävät. Ystävyys. Paras ystävä. '' Zawir lausui jälleen hiljaa, kuin itselleen '' Mitä ne sanat edes tarkoittavat? '' Poika kysyi luultavasti itseltään. Toden totta se oli, vaikkei Zaw sitä olisi halunnut myöntää. Hän halusi ystäviä. Enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Hassua, miten Zawir oli tälläinen puoivieraan tytön seurassa. Yleensä naispuolisten enkelien seurassa Zawir oli kuin kesyttämätön, vapaa ja määrätietoinen susi, liehitellen naisia ympärillään. Ja vaikka Zaw rakasti muiden seuraa ja monet tuntuivat viihtyvän hänen seurassaan, ei Zawirilla ollut ainuttakaan ystävää. Ei ollut ollut ikinä.

Zawir löi jälleen kerran ilmaa siivillään, sekalaisten tunteiden poristessa sisällään kuin ainekset padassa, jonne ne eivät kuuluneet. Zawir ei tiennyt, mitä tunsi. Hänen olisi tehnyt mieli lähteä, lentää pois, angstaamaan jälleen kerran jonnekkin kuuseen ilman että kukaan näkee. Mutta Zawir tunsi itsensä voimattomaksi, miettiessään kuumeisesti sanoja, jotka oli lausunut hetki sitten. Zawir käänsi katseensa jälleen lampeen.
'' Se on hassua. Kun katsoo sisälle ikkunasta lämmintä kotia, jonka olohuoneessa koko perhe ja ystävät istuvat yhdessä. Nauraen. Iloiten. '' Zawir mumisi itsekseen jälleen. Poika ei ollut oikeastaan ikinä tuntenut sellaisia tunteita, viettänyt iloista lapsuutta perheensä kanssa. Zawirilla ei ollut perhettä. Poika tuskin muisti, miltä tämän vanhemmat näyttivät. Niin kauan hän oli vaellellut pitkin poikin.

Zawir tiesi haluavansa ystäviä. Mutta ei ikinä näyttänyt sitä muille. Ei paljastanut tunteitaan. Ei avannut sydäntään. Ei puhunut itsestään. Nuorukaisen katse siirtyi taas tyttöön. Pieni hymyn tapainen, lempeähkö sellainen, kaartui hetkeksi hänen huulilleen, mutta katosi nopeasti.
'' Aina onnistun sössimään kaiken uusia tyyppejä tavatessani. Kuka muka haluaisi olla ystäväni? Jos en edes tiedä, mitä se tarkoittaa... '' Poika kuiskasi itsekseen, jälleen kuitenkin kuultavasti, katse edelleen tytössä, jonka nimeä ei edes tiennyt, ja jolle tunsi paljastavan hiukan liikaakin tunteitaan.

Gillian

Gilliania hieman itseäänkin ihmetytti, kuinka nopeasti tämän käytös oli onnistunut muuttumaan. Vielä toisen tavatessaan hän oli ollut hyvin ärtynyt siitä, että tämän arvokasta harjoitteluaikaa tuhlattiin typeryyksiin ja pian hän jo itse asiassa sääli toista, tunsi toisen ahdistuksen kuin omanaan.
'' Aina onnistun sössimään kaiken uusia tyyppejä tavatessani. Kuka muka haluaisi olla ystäväni? Jos en edes tiedä, mitä se tarkoittaa... '' , tyttö kuuli toisen sanovan. Hän käveli aluksi hieman ujosti epävarmoin askelin lähemmäs toista mutta sitten rohkaistui hieman ja pian hän tunsi kuinka tuttu tunne valtasi tämän. Tämä tunne oli innostuneisuus ja sen näki myös tämän siivistä jotka hieman väpättivät. Hän ei kumminkaan tahtonut vaikuttaa tungettelevalta, joten hän hillitsi suurimman osan innostuksestaan.

Enkeli istuutui aika lähelle toista ja hymyili. Salaa hänen mielessään kävi ajatus, että pian hän ehkä saattaisi jopa saada ystävän mutta sysäsi ajatuksen taaemmas. Vielä ei kannattanut innostua sillä poika oli kuitenkin hänelle vielä ventovieras. Gillian ei oikeastaan tiennyt toisen enkelin nimeä. Tyttö heilutti hieman jalkojaan, ne melkein osuivat lammen pintaan mutta ainoastaan saappaiden kanta hipaisi vettä rikkoen sen tyyneyden.
"Tiedätkös, olen vähän samanlainen", Gil sanoi ja hymyili sellaista vähän surullisempaa mutta silti ihan normaalia hymyä.
"Olen kierrellyt hyvin paljon ympäriinsä enkä osaa oikeastaan olla kauaa aloillani, joten en ole koskaan oikein päässyt tutustumaan kehenkään vaikka olenkin paljon enkeleitä ja muita tavannut. Jostain syystä en osaa tutustua toisiin vaikka tahtoisin, se ei käy minulta kovin nopeasti".

Zawir


Nuorukainen lankesi maahan istumaan, vehreälle nurmelle, tytön viereen, joka oli istahtanut lähelle tätä. Aijai, miten asiat muuttuvatkaan. Zawir vilkaisi salaa toista, ja loi katseensa takaisin lammen pintaan.
Hän tuntuu olevan niin... samanlainen. Olisiko se mahdollista? Poika tuumasi istuskellessaan siinä ja kuunnellessaan toisen puhetta.
'' Tiedän tunteen. '' Zaw lausui sitten, katse edelleen lammen pinnassa, kuin se olisi siihen liimattu todella vahvalla liimalla. '' Olen tavannut monia, mutta ne suhteet ovat olleet vain kuvitelmaa. Tekaistua. Epätodellista. Liian hyvää ollakseen totta. '' Zawir lausui ja kietoi kätensä toisne koukistetun jalkansa ympärille, selkä hiukan kyyryssä ja leuka vasten polvilumpiota, katse suunnattuna jonnekkin kaukaisuuteen. Lehdet havisitvat läheisissä puissa hennon tuulen tuivertaessa. Muutama lehdistä leijaili alas, rikkoen tyynen lammen pinnan. Eräs lehdistä leijaili Zawirin nenän päälle.
'' A...a... A-atchiuh! '' Poika aivasti voimakkaasti ja pyyhki kutittavaa nenäänsä. '' Anteeksi... '' Hän mumisi sitten, huomaamattaan katsellen tyttöön kuin lumottuna, sitten siirtäen katseensa äkisiti pois katsellen jonnekkin muualle, hiukan punastusta poskillaan. '' Anteeksi. Ja anteeksi se 'halaus', muuten... '' Zaw mumisi ja kietoi kätensä uudelleen jalkansa ympärille.

Gillian

Tytöstä tuntui hyvältä puhua toiselle, vaikkei edes tiennyt enkelin nimeä. Gillian huomasi kuinka yksi puusta leijaileva lehti putosi pojan nenälle ja tämä aivasti.
"Terveydeksi", Gillian sanoi. Fraasi oli kuin selkärankaan hakattu, se tuli sieltä jo usein itsestään.
'' Anteeksi. Ja anteeksi se 'halaus', muuten... '', toinen sanoi ja Gil huomasi kuinka tämä käänsi päänsä muualle. Turhia ajattelematta tämä mietti vain, että oliko anteeksipyytäminen toisen mielestä noin noloa. Gillian kun ei ollut kumminkaan ihan hirvittävän hyvä kun puhuttiin tunteista.
"Heh, ei se mitään", tämä naurahti. Kieltämättähän se oli ollut tälle vähän epämiellyttävä tilanne mutta elämässä niitä tuli väistämättä eteen.
"Muuten... mikä on nimesi? En ole ollenkaan muistanut kysyä sitä saati sitten esitellä itseäni". Viimeinkin, Gillian oli saanut kysytyksi toisen nimeä. Se olikin ollut tytön mielen päällä jo pitkään.
"Oma nimeni on Gillian, lyhyesti vain Gil", tyttö hymyili leveästi ja katsahti odottavasti toiseen. Tämä voisi olla hienon ystävyyden alku.

Zawir


Zawir vilkaisi nopeasti tyttöön, kuunnellen jälleen, rapsuttaen otsaansa vasemmalla kädellään. Sitten tyttö kysyi herrasemme nimeä. Zawir mietti muutaman sekunnin, pitäisikö tehdä kuten yleensä, ja kertoa vain nimi, joka ei ollut nuorukaisemme oikea nimi. Niin hän yleensä teki. Siis yleensä. Mutta tämä juttu oli erilainen. Hän ei jostain syystä, vastoin koko luonnettaan, halunnut valehdella tuolle tytölle, joka oli Gillianiksi itsensä esitellyt.

Zawir veti kädet taakse ja nojasi niihin, katse siirtyen taivaalle. Nuorukainen oli selväsit piristynyt jo, ja palaamassa entiseen luonteeseena hetken avautumisen jäleen. Nuorukainen kuitenkin päätti mielessään, ettei enää härnäisi - ainakaan kovin pahasti - Gilliania. Ehkä pientä kiusimistä silloin tällöin. Ei se voinut olla pahitteeksi. Muutama irnoninen kommentti. Ei niistä pääsisi kirveelläkään eroon.
'' Gil siis. Mukava nimi, muuten. '' Zawir sanoi, jälleen kerran vastoi luonteensa ja kehui toista jollain tavalla. Tässä tapauksessa nimen kautta. '' Nimeni on Zawir. Ystäville, siis jos niitä nyt jostain kumman syystä olisi, lyhyesti Zaw. '' Zawir kertoi nimensä viimein, vilkaisi jälleen Gillianiin ja hymähti toiselle lempeään sävyyn.

Gillian

"Tuota.. kiitos", tämä vastasi ja hymyili hieman nolostuneena.
"Sinulla myös"
Gillianista tuntui mukavalta, että tutustua ensimmäistä kertaa kunnolla kehenkään. Tai siis, olihan hän joskus koittanut tehdä Edenissä ollessaan tuttavuutta mutta lopulta tämä oli vain joutunut toteamaan, että kaikki enkelit joihin hän oli tutustunut olivat loppupeleissä vain itseään täynnä olevia tomppeleita joilla ei ollut aikaa uhrata toisille. Siinä oli jo yksi syy miksi Gillian oli alkanut harkita lähtöä Edenistä aikanaan.

"Mitä muuten oikeastaan teit täällä metsässä alun alkaen?", tyttö töksäytti yhtäkkiä. Hän itse oli tullut metsään sattumalta astuessaan Babelin tornista mutta minne tahansa hän olisikin mennyt niin olisi kuitenkin alkanut harjoittamaan siipiään joka tapauksessa. Zawirin valinta taas hieman ihmetytti häntä ensiajattelulta, - kukapa tahtoisi metsään tulla noin vain, mutta tarkemmin ajateltuaan hän mietti, että voisihan se olla mahdollista että toinen vain tahtoi tulla metsän rentoutumaan ja kokoamaan ajatuksiaan. Niinhän Gil itsekin oli toisinaan tehnyt.

Zawir



Zaw kuunteli, katsellen tyyntynyttä lampea. Zawir ihmetteli erästä asiaa; kerrankin nuorukainen oli jonkun muun kuin itsensä seurassa... no, ei-mahtaileva, kuten yleensä.
"Mitä muuten oikeastaan teit täällä metsässä alun alkaen?" Gillian kysyi sitten. Zawir käänsi katseensa jälleen tyttöön ja pakotti nousevan punan pois poskiltaan. Aivan. Minkäs takia hän olikaan tullut tänne?
'' ...minulla oli hiukan riitaa erään tyypin kanssa. Meni aika rumaksi. '' Zawir vastasi kääntäessään samalla katseensa jälleen jonnekkin tyhjyyteen, sanoista kuulsi ettei nuorukainen halunnut kertoa sen tarkemmin, mutta halusi vastata tytölle jotain. '' Entä sinä? '' Zawir kysyi, samalla muistaen, että kun oli itse tullut tänne, Gil oli harjoitellut siipiään. '' Ah... anteeksi se härnääminen. En voi itselleni mitään; teen niin tylsistyessäni. Mutta en tee sitä enää sinulle... ainakaan ihan kokoajan. '' Zawir ei voinut olla lisäämättä viimeisiä sanoja loppuun, myhäillen itsekseen, pieni hymyntapainen huulillaan. Mihinkäs kettu karvoistaan pääsee. Mutta anteeksi nuorukainen oli silti pystynyt sanomaan. Se oli sisänsä melkoinen ihme, sillä Zawir ei ollut tainnut ikinä pyytää keneltäkään anteeksi sanoja tai tekojaan.

Gillian

Zawir ei selkeästikään halunnut kertoa kaikkea mutta miksi hänen olisi edes pitänyt? Tietysti tälläkin sai olla yksityisyys ja asioita joita Gillianin ei tarvinnut tietää. Ja ehkä hän ei edes tahtoisi. Gil pystyi vain kuvittelemaan sielunsa silmin mitä "Meni aika rumaksi"-virke saattoi tarkoittaa. Jos tyttö itse sanoisi noin ei näky varmaan olisi ollut aivan kovin kaunis.
Gillianin vuoro vastata samaan kysymykseen. Hänellä ei oikeastaan mitään salattavaa ollut mutta olisi ehkä silti parempi jättää mainitsematta EZriel ja Babelin torni. Siis ihan vain varmuuden varalta.
"Tässä jokin aika sitten menin aukomaan päätäni vähän väärässä paikassa ja jouduin taistelemaan erittäin vahvaa enkeliä vastaan. Hävisin tietysti mutta jäin henkiin ja näin pois päin. Tuo toinen enkeli käytti erittäin taitavasti siipiään, ne eivät olleet heikot vaan erittäin vahvat ja vastasivat varmasti aika hyvin jopa käsiä voimissaan. Itse en ole käyttänyt omia siipiäni aikoihin kunnolla mutta nyt ajattelin alkaa treenaamaan niitä, jotta minusta voisi vielä tulevaisuudessa olla vastusta sille, jolle hävisin". Gillian li puhunut paljon mutta onneksi hän ei ollut livauttanut suustaan mitään, mitä ei tahtonut toisen tietävän. Gillian ei vastannut mitään toisen anteeksipyyntöön mutta hän kuitenkin kuuli sen ja nyökkäsi sitten hieman hymillen.

Zawir


Zawir nousi yhdellä ponnistuksella seisomaan, samalla kuunnellen toisen sanoja. Nuorukaisen vaattet kahisivat, kun poika pudisteli kuivuneita lehtiä niistä ja oikoi korkea kaulusta hiukkasen verran. Zaw kuunteli, mitä toinen kertoi.
'' Vai niin? '' Zaw vastasi, oikoessaan samaan tähtiin käsiä ja siipiään, venytellessään ja lyödessään ilmaa muutaman kerran kokeilumielessä. Zawir ei ollut taistellut kunnolla aikoihin
- siis jollei otettu huomioon sitä 'pientä' kinastelua muutamia tunteja sitten.
'' Siivet ovat korvaamattomat monissa tilanteissa. Siksi itse lentelen muutenvain jokapäivä, harjoituttaakseni siipiäni. '' Zawir puheli kuin itsekseen, nousten metrin korkeuteen maan pinnasta muutamalla räpäytyksellä. Zaw kaarsi ilmassa kuin tanssija parketilla, käyttäen siipiään taitavasti, laskeutuen sitten äänettömästi Gillianin toiselle puolen, pieni hymy huulillaan tavallisen, ärsyttävän virneen sijasta, joka silti yritti pakottautua nuorukaisen kasvoille kuin sanoen; ''olen taitavampi kuin sinä''. Mutta niin Zawir ei halunnut sanoa, ei edes ajatella, koska oli niin iloinen uudesta ystävästä. Jos tämä ystävyys nyt oli sitten totta eikä kuvitelmaa, pelkkää lumetta vain.
Tuskin se olisi, Zaw tuumasi katsellessaan Gillianiin päin.

Gillian

"Itse pidin siipienkäyttöä joskus heikkouden merkkinä mutta nyt kun tarkemmin olen ajatellut, niin miksi ei saisi käyttää sitä mikä on itselle luotu?", tyttö tuumi ääneen. Hän heilautti omia siipiään ikään kuin kokeillakseen mutta ei lähtenyt silti lenton. Häntä nimittäin vähän hermostutti se, pysyisikö hän edes ilmassa kunnolla ja oliko hän enää yhtä taitava lentämään kuin silloin aiemmin. Joskus hän oli nimittäin ollut varsin taitava kevyen kokonsa ja siipiensä suuruuden ansiosta. Tytön siivet nimittäin olivat aika suuret suhteessa tämän omaan pituuteen.
Zawir laskeutui sulavasti tämän viereen ilmasta ja Gillian tiesi, että poika tahtoi näyttää taitojaan.
Varovasti Gil nousi ylös - hän ei tahtonut rasittaa itseään liikaa - ja pikkuhiljaa alkoi taas käyttää siipiään. Ne olivat vetreytyneet tämän aiemmasta venyttelystä jo tarpeeksi, joten tämän ei tarvinnut muuta kuin ottaa hieman ilmaa alleen päästäkseen lentoon. Gillian nousi pari metriä maasta ja huomasi, että kaikki sujui oikeastaan hyvin; siivet jaksoivat kantaa hänet ja siipien räpyttely ei tuntunut vaikealta. Ehkä sekin oli hänellä selkärangassa, siis taito lentää. Iloisesti Gil pyörähti hieman ilmassa ja hymyili onnellisena.
"Heh, ajattelin, että tämä ei onnistuisi ollenkaan", hän sanoi ilmassa leijuessaan. Sitten hän pysäytti siipensä ja hyppäsi alas mutta viime hetkellä hän taas otti ilmaa siipiensä alle ja muutamaa senttiä ennen maahan törmäystä tyttö laskeutui siipiensä avulla sulavasti alas. Uhkarohkeatemppu siinä mielessä, että hänen siipensä olisivat voineet protestoida äkillistä käyttöä ja tehdä lakon mutta Gil piti riskeistä.

Zawir


Poika laittoi kädet jälleen puuskaan rintäkehälleen, mutta hymyili edelleen. Zaw ei ollut hymyillyt kunnolla pitkään aikaan.
'' Hyvinhän tuo näyttää sujuvan '' Nuorukainen vastasi tytölle, katsellen toisen räpyttelyä. Harjoitus ei silti olisi pahitteeksi. Zawir räpäytti omia siipiään, jotka nostivat kuuliaisesti nuorukaisen ilmaan. Zawir näytti kävelevän ilmassa, tosin siivet tekivät enimmän työn. '' Lyö ilmaa siivilläsi asteen voimakkaammin. Mieti vaikka ilman olevan jokin ärsyttävä tyyppi '' Zawir alkoi sanoa kuin mikäkin opettaja, toivoen mielensä perukoilla salaa ettei se ärsyttävä tyyppi ollut hän. '' Ja piisko ilmaa kunnolla. Niin saat enemmän voimaa noustessasi lentoon, muttet kuluta liikaa energiaa. '' Zaw sanoi, tehdessään pienen voltin ilmassa, jääden kuitenkin pääylösalaisin paikoilleen. Se oli Zawirista hauskaa, vaikkakin siinä asennossa oli vaikea pysyä, ja kohta poika käännähti jälleen oikeinpäin, kädet kokoajan puuskassa.

Zawir loi asteen haasvahkon katseen Gillianiin, hymyillen silti lempeästi.

Gillian

Tyttö nousi uudestaan siivilleen ja se kävi jo paljon sulavammin kuin äsken. Hän alkoi tosissaan taas nauttia lentämisestä. Gillian alkoi hymyilyttää kun Zawir alkoi neuvoa tätä. Mutta mikäs siinä, harjoitustahan hän tarvitsi juuri nyt. Olisi taatusti hauskempaa harjoitella yhdessä kuin yksin, varsinkin, kun toinen näytti vieläpä olevan aika hyvä lentämään. Gil teki niinkuin toinen neuvoi ja loi sitten katseen Zawiriin. Poika oli juuri luonut tälle haastavan katseen ja hymyillyt perään. Haasteet, ne olivat asioita, joihin Gillian ei voinut muuta kuin suostua. Ne olivat lähes yhtä mukavia kuin uhkapelit joita hän toisinaan pelaili.

Gillian vilkaisi ympäristöään. Puita oli joka puolella ja niitä oli paljon eripituisia - ja kokoisia. Oli suuria ja pieniä, paksuja ja ohuita. Silloin Gillian sai idean.
"Mitä sanot jos pujottelisimme noiden puiden läpi?", hän sanoi ja osoitti sormellaan puita. "Ei tietenkään kilpailumielessä mutta tahtoisin mielelläni kokeilla mihin nämä hieman vielä ruosteessa olevat siipeni pystyvät".

Zawir


Zaw kulki ilmassa itsekkin siipiään harjoituttaen, kuullen sitten Gillianin kysymyksen ja seisahtuen ilmaan. Poika nyökkäsi.
'' Se voisi olla hyvä idea. '' Nuorukainen vastasi kannustavaan sävyyn. Poika itsekkin päätti kokeilla, koska ei halunnut missään nimessä jäädä huonommaksi.

Zawir otti ilmaa valkeitten siipiensä alle ja lähti liikkeeseen, käyttäen hyväkseen työntövoimaa, kuluttaen vain vähän energiaa. Zawir väisteli tasaisetsi pienet, suuret, paksut, ohuet, suorat ja vänkyrät puut, käyden vain muutaman sentin päässä eräästä katkenneesta oksasta, jossa oli terävä pää kuin miekassa. Zaw tykkäsi uhmata omia rajojaan, elikitellä joskus jopa itse kuoleman kanssa. Zawir virnisti itsekseen, väistäen jälleen vain parin sentin päässä olevan törmäyksen, räväyttäen siipiään voimakaasti ja kohoten ylös. Zaw lensi takaisin, tehden ilmaan kaaren, jääden sitten räpyttelemään hiukan sivummalle, ja katsellen, miten Gillianilla menee(?).

Gillian

Enkeli nappasi siipiensä alle ilmaa ja lähti nopeasti lentämään eteenpäin kohti puita. Hän tahtoi kokeilla omia rajojaan ja kiihdytti siksi vauhtia vähän turhankin paljon. Ensimmäinen puu oli aivan edessä ja hetken Gillian pelkäsi ettei saisikaan väistetyksi. Hän kuitenkin onnistui sukkaleasti kiertämään puun. Tokihan siinä olisi muutama hauska oksakin ollut joiden välistä olisi ollut mukava lentää mutta tämä ei uskaltanut alkaa vielä kokeilemaan ennen kuin olisi selvillä omista kyvyistään. Pikkuhiljaa hän kuitenkin alkoi rohkaistua ja aina uuden puun kohdalla hän alkoi väistellä oksia uhkarohkeammin. Kerran yksi oksa raapaisi häntä jalkaan mutta siitä ei jäänyt kuin ihan pieni naarmu.

Gillian tunsi suurta riemua lentäessään yhä rohkeammin ja syöksyen läpi oksistojen. Hän mietti toden teolla miksi oikeastaan oli joskus edes ajatellut, että siivet olisivat jotenkin turhat tai epäreilut taistelutilanteissa. Gillian vilkaisi Zawiriin. Toinen lensi erittäin taitavasti - hieman uhkarohkeastikin - ja katsoi sitten tyttöön kuin tarkistaakseen miten tällä meni. Gillian oli samaan aikaan lentämässä kohti puuta ja alkaessaan hymyillä Zawillie merkiksi siitä, että tällä menee oikein hyvin, hän oli osua suoraan puuhun. Viime hetkellä hän ehti väistää puun sivulle. 'Olipa käydä köpelösti..., hän tuumi. Tilanne alkoi kuitenkin jo parin sekunnin säikähdyksen jälkeen naurattaa tätä ja tämä jarrutti vähän siivillään ja räpytteli siipiä paikallaan nauraen iloisesti. Gillian harvoin nauroi itselleen mutta sitäkin joskus sattui.

Zawir


Zaw räväytti siipiään hermostuksissaan, kun tyttö oli lentää päin puuta, mutta sai viimehetkellä oikaistuksi.
Zawir katsoi hymyillen nauravaa tyttöä, lentäessään sulavasti toisen luokse.
'' Kannattaa pistää muistiin: keskity lentämiseen. '' Zaw sanoi ja kohotti aavistuksen toista kulmaansa, kädet jälleen kerran puuskassa. Nuorukaisemme loi katseens ahetkeksi taivaalle, katsellen sen kannella hiljalleen eteneviä pilvilampaita, katsoen jälleen Gillianiin.

Gillianissa oli jotain, mistä poika piti. Liekö sitten hormonien tai muiden syytä, ei Zaw tiennyt itsekkään, katsellessaan kuin lumottuna tyttöön. Kohta Zaw kuitenkin havahtui ajatuksistaan, ja rykäisi.
'' Missä aijot muuten yöpyä? '' Zawir kysäisi muina miehinä, miettien samalla itskekin, missä yöpyisi. Lämpimästä pedistä ja mukavasta huoneesta oli aikaa, eikä nuorukaisella ollut paljoakaan rahaa taskunpohjalla. Ehkä pitäisi jälleen kerran tehdä töitä - töitä, joista Zaw ei usein puhunut muille. Paitsi asiakkailleen. Ja uhreilleen, jotka viimeisinä sanoinaan saivat kuulla Zawirin jäisen ilkkumisen.

Gillian

"Haha, painan mieleeni", tämä nauroi ja pyyhki pientä naurusta syntynyttä kyyneltä silmäkulmastaan. Zawirin kanssa oli oikeastaan ihan mukavaa, vaihteeksi joku muukin jonka kanssa pitää hauskaa. Yksinäänkin oli tietty ihan kivaa mutta kyllä hänkin kaipasi seuraa. Erityiesti sellaista seuraa jossa tämä ei tuntisi itseään ulkopuoliseksi, alistetuksi tai muutenkaan oloaan epämiellyttäväksi. Ehkä heidän alkunsa ei ollut se parhain mutta se kuitenkin nauratti jollain tapaa Gilliania. Melkoinen tapaaminen todellakin. Eipä olisi uskonut, että heillä olisi niinkin hyvä yhteisymmärrys toisiaan kohtaan.

'' Missä aijot muuten yöpyä? '', Zawir sanoi ohimennen. Gillian tunsi kuinka kylmä aalto nousi tämän päässä. Hänen ei kannattaisi puhua Babelin tornista yhtään mitään - saattaisihan Zawir itsekin olla vaarassa jos sinne yrittäisi tulla, EZriel kun ei tuntunut ihan jokaisesta vastaantulijasta pitävän. Tuskin joka toisesta tai kolmannestakaan.
...mitenköhän minä ITSE muuten pääsen takaisin torniin...? tämä mietti katse synkkänä virnistäen epätoivoisesti. Gillian kuitenkin ajatteli, että se olisi nyt ongelmista kuitenkin pienin.
"Missäkö yövyn...", tämä mutisi lähinnä itsekseen. "No tuota, eräs tuttavani lupasi, että voisin yöpyä hänen luonaan tämän yön", hän keksi nopeasti hätävalheen ja yritti vaikuttaa mahdollisimman uskottavalta. "Ei siis mikään kovin tuttu mutta sellainen kuitenkin, jonka tiedän ja voin luottaa tähän", hän selitti. 'Ainakin jotenkuten', hän lisäsi mielessään.

Zawir


Zawir kuunteli toisen vastauksen ja käänsi päätään asteen viistoon, nostaen kätensä päänsä taakse. Poika oikoi siipiään pitkiksi, venytellen, ja antaen niidne sitten levätä.
'' Jaaha. No hyvä, että sinulla edes on majapaikka '' Nuorukainen vastasi haukotlelen, silmät kiinni. ''Minä taidan taas tyytyä nukkumaan ulkosalla, kun ei ole edes rahaakaan. '' Zaw sanoi ja raotti silmiään, katse kuitenkin jossian muualla. '' Pitäisi kai taas alkaa tekemään hiukan hommia... pitäisi vain löytää joku. ''

'Hommilla' Zawir tietenkin tarkoitti palkkamurhaajan pimeitä hommia, joista ei tosin kertonut muille. Tuskin kertoisi Gillianillekaan, tään oman turvallisuuden vuoksi. 'Jokulla' taas poika tarkoitti työnantajaa, joka määräsi, kenet ja missä pitäisi hoitaa pois päiviltä. Zawir potkaisi laiskasti kivenmurikan pois jaloistaan, ja pölläytti siipien lyönnillä roskia vaatteistaan.

Gillian

Gillian oli joutunut matkoillaan nukkumaan taivasalla joten tämä tiesi kuinka ikävää se toisinaan saattoi olla. Vihermetsä kumminkin tuntui suhteellisen mukavalta paikalta, täällä hän itse olisi yöpynyt ennemmin kuin jossain... noh, jossain meluisammassa paikassa. Metsässä saattoi kuulla lintujen laulua ja muita luonnon ääniä ja siellä harvoin näki ketään. Ihanteellinen paikka yöpyä. Jos jokin yrittäisikin hyökätä nukkuessa kimppuun tämän tulijan äänetkin kuulisi suurella todennäköisyydellä sillä vain harva olento loppujen lopuksi osasi kävellä ja hiipiä täysin äänettömästi. Niitäkin tietysti oli mutta Gillian itse ei ollut omaksi onnekseen sellaisiin törmännyt - vielä.

Iltahämärä alkoi pikkuhiljaa laskeutua ja kirkkaan valon olennot alkoivat pikkuhiljaa mennä pesiinsä tai etsiä uutta nukkumapaikkaa. Samalla taas pimeässä viihtyvät oliot alkoivat mönkiä esiin mikä mistäkin; maan alta, puun oksistoista taikka luolista. Näistä olennoista ei kuitenkaan olisi mitään haittaa jos niitä ei suuttutanut tai muutenkaan häirinnyt, ne olivat ainakin tässä osassa metsää Gillianin kokemusten mukaan suhteellisen säyseitä - tai muuten vain laiskoja. Gillian haukotteli. Tänään oli tapahtunut kaikenlaista mukavaa.
"Minusta tuntuu, että minun on parempi alkaa pikkuhiljaa lähteä, kohta minua varmaan aletaan etsiä", Gil naurahti. "Ja sinunkin varmaan täytyy vielä etsiä sopiva paikka yöpyä joten..."

Zawir



Zawir askelsi puiden varjossa, etsien mahdollisimman pehmeää paikkaa, kuunnellen - jälleen kerran - mitä toinen puhui. Poika nyökkäsi asteen hajamielisenä.
'' Joo.. tuota... '' Zaw änkytti mitä suuhun vain tuli, ja katsoi uudemman kerran Gillianiin, hymähtäen. '' Tuota, nähdään taas jossain. '' Zawir vastasi, ja samassa pojan vatsa kurnahti pistävästi ja äänekkäästi.

Poika löi toisen käsistään vatsalleen ja kirosi hiljaa. '' Ehkä täältä löytyy sieniä tai jotain... mutta en kyllä syö enää niitä keltahattuisia, olin huppelissa koko viikon sen jälkeen... '' Zawir mumisi itsekseen, vaivaantuneesti, kävellessään jälleen. Zawir päätti, että heti aamulla menisi käymään jossain, missä olisi enemmän muita ympärillä, tekisi jotain hanttihommia tai pimeitä hommiaan, ostaisi ruokaa ja muuta tarpeellista.

Zawir nosti oikeaa kättään ja katsoi korua, joka oli siihen kiedottu. Poika haki katseellaan mukavaa makuupaikkaa, joka olisi suojassa, mutta kumminkin edes pehmeä. Zaw toivoi, että olisi päässyt lämpimään punkkaan, sisälle jonnekkin taloon, mutta ei kulkukoiraa yleensä onnista. Ei täällä. Ja kulkukoiran on vaikea hankkia ruokaakin.

Gillian

"Jep, nähdään", Gil sanoi iloisella äänellä mutta hänestä tuntui kamalan haikealta hyvästellä toinen. Milloin he tapaisivat uudelleen, siitä ei ollut mitään tietoa.
Gillian naurahti hieman kuullessaan toisen puhelevan "niistä keltahattuisista sienistä". Sisimmässään hän nauroi vieläkin enemmän sillä hän kykeni jollain hyvin oudolla ja hämärällä tavalla kuvittelemaan Zawirin sienissä.
"En tiedä milloin seuraavan kerran tapaamme, mutta toivon, että pian. Toivottavasti sattuma on puolellamme sitten!", Gillian huikkasi ja sen jälkeen tämä nousi lentoon ja päätti lentää sinne mistä oli alun alkaen lähtenyt liikkeelle. Ehkä jos hän oikein paljon toivoisi, Babelin tornin ovi aukeisi ihan itsestään tämän eteen.
Gillian vilkaisi ilmassa vielä taakseen. Hän oli jo aika korkealla mutta saattoi silti erottaa vielä uuden ystävänsä. Ystävä. Se tuntui Gillianin mielestä erittäin mukavalta ja lämmittävältä ajatukselta. Haikeasti hymyillen hän käänsi päätään ja räpytteli eteenpäin hieman huumaantuneena - lentämisen ilosta siis.

Gillian tähyili ilmassa ympärilleen ja erotti pian alueen jolta oli matkaan lähtenyt. Hän ampaisi täyttä vauhtia kohti maata ja jarrutti taas lähellä maanpintaa siivillään lopulta sirosti alas laskeutuen. Hän heilautti hieman vaaleita hiuksia pois silmiltään ja käveli sitten vähän matkaa eteenpäin.
Gil toivoi. Hän todellakin toivoi mutta mitään ei tuntunut ilmestyvän vaikka hän kuinka yritti. Tyttö ajatteli, että jos hän toivoisi sydämensä pohjasta niin ovi aukeaisi kuten saduissa joita hän oli joskus sattumalta saanut luettavakseen - ja sitä, että on niitä lukenut hän ei myönnä - mutta nyt näytti siltä, ettei se toiminut.
Enkeli hermostui totaalisesti ja puri hammasta yhteen. Tämä tästä vielä puuttuisi, että hän joutuisi jäämään metsään yöksi.
"Eheh, Sesam aukene?", tämä sanoi ja sätti itseään mielessään siitä, kuinka säälittävä hän oli.
"No johan nyt on...!", tämä aloitti ja alkoi jo potkaista paikkaa johon oven pitäisi ilmestyä. Hänen lauseensa - joka ei olisi ollut kovin kaunispuheinen - jäi kuitenkin kesken oven ilmestyttyä esiin.
"Toimii se kai noinkin", Gil hymähti ja asteli sitten ovesta sisään.

// Möyh, kiitos pelistä o3o

Zawir


Zaw kääntyi katsomaan Gillianiin, kun tyttö lähti lentoon. Tyttö lensi jo hyvin, ja pieni harjoitus silloin tällöin tekisi hänestä mainion lentäjän. Zawir huokaisi itsekseen, jäädessään jälleen kerran yksin. Tämä oli ollut yksi nuorukaisen parhaista päivistä - jollein oteta aamua lukuun, jolloin hän oli joutunut 'pieneen' nujakkaan.
Zawir vilkaisi sivusilmällä maastoa ja huomasi jotain. Valkea höyhen. Luultavasti Gillianin siivistä.

Pieni hymynpoikanen nousi nuorukaisne huulille, kun hän käveli höynen luo ja pomo sen sormiinsa. Poika kiinnitti sen oikeassa kädessään olevaan, rusehtavaan nauhaan, jossa roikkui myös hänen hammasta muistuttava korunsa. Muisto. Jollei Zaw näkisi tyttöä enää. Mikä sinänsä oli mahdollista - jos Zawirilla oli joskus ollutkin ystävä, hetken ajan, tämä oli kadonnut nuorukaisen elämästä jollain tapaa.

Zawir istahti erään puun juurelle, tähyillen ylös, hämärtyvälle taivaalle, toivoen näkevänsä vielä Gillianin. Edes vilaukselta. Muttei nähnyt.
Zaw tunsi jotain pehmeää allaan ja nousi ylös. Poika oli ajatuksissaan istunut sienten päälle, jotka tietenkin olivat muussaantuneet hänen takkiinsa persauksien kohdalle.
Nuorukainen kirosi pitkään ja hartaasti, hiljaa itsekseen, yrittäen puhdistaa sammaleen avulla tahroja kaapumaisesta takistaan. Joku vielä luulisi että hän oli laskenut alleen.
Tämäkin vielä... ei minulla ole varaa pestä vatteitani, enkä ala tuossa lammessa pesemään! Zaw tuumasi hiljaa edelleen päänsä sisällä kiroillen.

// juh, kiitosta vaan sinullekkin pelistä : 3