Koska niin moni murtuu

EZriel oli tullut tänne piiloon vihaansa, vihaansa joka pulppusi hänen suonissaan ja nostatti raivoa hänessä. Hän oli piilossa veljiään, sillä olisi saattanut iskeä nämä kumoon, niin kovana hänen verensä kohisi korvissa. Hän oli laskeutunut ensin katsomoon, nähdäkseen taisteluareenan sellaisenaan, verenhimoisen katsojan näkökulmasta. Tuntui, kuin veri joka kohisi hänen korvissaan, olisi ollut katsojien huutoa kuolemaan, taistelun kiivauden tarttuessa niihin, jotka eivät itse uskaltaneet taisteluun liittyä. EZriel näki heidät vaaleansinilillä silmillään, hän loihti heidät esiin ja nautti näkemästään. Hän hengitti syvään sisään, avasi kaikki kuusi siipeään hengityksensä tahtiin, ensin hiljaa, niin että kuului vain hiljaista huminaa, sen jälkeen hengityksen kiivastuessa, siipien iskut halkoivat hurjina ilmaa ennen kuin nostivat hänet ilmaan ja yhdellä voimakkaalla iskulla lennättivät suoraan lähes keskelle kenttää.

Punainen hiekka pöllähti hänen allaan ja EZriel veti sisäänsä paikan tuoksua, aurinko paistoi kirkkaana, tosin taivaalle näytti kerääntyvän pilviä jotka saattaisivat tiputtaa muutamia sadepisaroita maahan, kaikkien niiden päälle jotka olivat ilman suojaa, ilman paikkaa mihin piiloutua, väristä ja värjötellä omassa kurjuudessaan. Viha oli väistynyt, tai koskaan se ei hänestä väistynyt, mutta veri rauhoittui, hänet valtasi uudenlainen kiivaus, sellainen joka tulee ajatuksesta, ideasta ja saa kenet tahansa haluamaan liikkua, luoda, elää.

EZriel odotti innolla päivää jolloin hän olisi aareenan kuningas, hänelle hurrattaisiin ja kuinka katsojat hiljenisivät, kun hän murkaisi kaikkien unelmat omalla voimallaan. Päivä jota hän odotti kuin pieni ihmislapsi joulua. EZriel otti yhden askeleen eteenpäin, hän käännähti nopeasti ympäri. Siivet asettuivat suojaksi vaikkei enkeli vaaraa aavistanutkaan, se oli soturin refleksi.
Joku oli lähistöllä, enkeli suoristautui ja levitti siipensä mahdollisimman isoiksi ja uhkaaviski, suurin osa hänestä toivoi, että se olisi joku onneton joka kuvitteli hänen olevan helppo saalis, vain sen tähden että hänellä oli kuusi haavoittuvaa siipeä, ohut ja jäntevä vartalo, ei sellainen voimakkaan soturin lihaksikas olemus, sekä heikko varustus, tapansa mukaan, hänellä oli päällään vain kultainen vitjansa kaulalla, sekä lannevaate. Aseensa hän aikoi pitää piilossa.

Pieni osa, se täyteläisin, toivoi että se olisi Isä, jonka hän saisi surmata voimallaan. Omalla voimallaan ja vapauttaa itsensä tästä, olla EZriel, eikä Isän orja enää koskaan.

Gillian

Kevein askelin Gillian asteli kohti colosseumia. Suuri areena kohosi tämän edessä, eikä Gillian voinut vastustaa hieman hipaista sen kylkeä pienellä kämmenellään. Areenan arkkitehtuuri oli tämän mielestä jollain tapaa kaunis ja jylhä rakennelma herätti tässä niin kunnioitusta kuin pientä varovaisuutta; sen ympärillä huokui kuolema, sillä niin moni oli siellä aikojen saatossa saanut surmansa. Areena oli varmasti "nähnyt" paljon, niin vanha se oli. Areenalla oli toki muutakin merkitystä tytölle; siellä nimittäin Tropheumin huhuttiin sijaitsevan.

Gil heilautti siipiään keveästi ja pyöriskeli areenan ulkopuolella.
"Tämä on se paikka, jossa Sarielin kirjoitusten löytäjä joutuu mittelemään Sarielin kuutta lasta vastaan...", hän sanoi hiljaa, hädintuskin kuultavalla äänellä. Tyttö mietti, koittaisiko sellainen päivä joskus hänelle. Mitä jos hän löytäisi Sarielin kirjoitukset? Olisiko hän valmis kohtaamaan vastustajansa? Hän ei oikeastaan edes ollut ajatellut aiemmin asiaa, paitsi kerran vieraillessaan Manalan porteilla. Gillian pudisti nopeasti päätään ja siirsi ajatukset muualle; niiden miettiminen ei ollut nyt olennaisinta, eihän hän ollut vielä edes löytänyt kirjoituksista yhtäkään. Olisi paljon ajankohtaisempaa miettiä asiaa sitten myöhemmin, jos silloinkaan.

Silkasta uteliaisuudesta ja pienestä seikkailumielestä Gil suunnisti kohti areenan sisäänkäyntiä, hän tahtoisi käydä sen sisällä vilkaisemassa hieman ympärilleen. Olisi ihan hyvä tuntea ympäristö ja sen mahdollisesti suomat edut mutta myös haitat, jos hän siellä joskus taistelisi. Ei välttämättä kirjoituksista, mutta osallistuisi joskus johonkin mittelöön. Kevyesti Gil otti hieman ilmaa siipiensä alle ja hyppäsi pienen loikan eteenpäin; hänen mielensä oli sillä hetkellä hyvin avoin ja huoleton, vaikka areena tuntuikin hieman pahaenteiseltä. Rempsein askelin hän käveli kohti sisäänkäyntiä, se oli jo lähellä.

Oviaukko oli ihan vieressä ja tyttö oli ottamassa askelta eteenpäin, jotta olisi suoraan keskellä ovenkaltaista. Mutta silloin hän huomasi, ettei ollutkaan yksin; sisällä oli joku.
"O-ou...", häneltä pääsi hiljainen äännähdys.
Veri kuohahti Gillianin suonissa silkasta säikähdyksestä ja nopeasti hän peruutti, - lähes koomisesti, taaksepäin kasvoillaan säikähtänyt ilme. Keskellä kenttää seisoi nimittäin Sarielin vanhin poika, EZriel!
Gillian ei tiennyt mitä tämän pitäisi tehdä, juosta pakoon vai mennä sisään muina miehinä. Näistä vaihtoehdoista hän olisi mielellään valinnut ensimmäisen, mutta tämä oli jumittunut siihen paikkaan jossa seisoi. Hän ei pääsisi siitä varmaan hetkeen mihinkään. Jos tämä oli huomattu ei pakoon juoksemiseen olisi enää edes aikaa.
Säikähdyksestä kankeana mutta myös hivenen uteliaana tämä jäi vain seisomaan ja odottamaan, mitä tuleman piti.

EZriel kääntyi tulijaan ja levitti siipensä luodekseen mahdollisimman vaikuttavan kuvan itsestään. Pettymyksekseen hän näki nuoren enkelin, naisen kaikenlisäksi. EZriel tunsi vihan poltteen. Tuollaisesta ei olisi edes mitään iloa, hän olisi ollut paljon ilahtuneempi jos sisään olisi marssinut jokin suuri demoni tai muu olento joka himoitsisi hänen vertaan ja erityisesti siipiä. Hän olisi saanut vahvan vastuksen ja uuden voiton. Mitä tuollaisesta oikein oli iloa. Hän katsoi toista leukaansa nostaen, tuollaisella olennolla, eedenistä karanneella ei ollut mitään tekemistä täällä. Taistelijoiden tyyssijalla.

"Mene pois pieni ja typerä nainen! Tämä ei ole sinun paikkasi olla!"
Hän levitti kätensä sivuilleen antaen toiselle terävän katseen. Häntä ei todellakaan huvittanut leikkiä minkään lapsen kanssa, varsinkaan sellaisen joka oli niin surkea että omisti vain kaksi typerää siipeä, tosin, toinen oli varmasti vahvempi kuin hänen säälittävät veljensä, varsinkin idiootti Juudas, joka ei osannut kuin nysvätä ja häntä, veljeksistä voimakkaimman oli vahdittava. Suojeltava ja varjeltava, mikään ei saanut EZrieliä sen raivokkaammaksi kuin ajatus heikoista veljistä. Hänen puolestaan, nämä olisi pitänyt surmata jo silloin kun Isä päätti lapsensa luoda ja loi heidät heikoiksi, sääli oli asia joka teki isästä heikon. Heikoin kuin vastasyntyneen.

Kuitenkaan, EZriel ei kyennyt isänsä tahtoa uhmaamaan, ei vielä, joskus kenties, silloin ensi töikseen, hän katselisi, kuinka jokin demoni tai saaren olento, söisi, raatelisi ja tappaisi hänen heikot veljensä.

Gillian
Kuullessaan EZrielin huudon Gil tunsi kuinka säikähdys alkoi muuttua jyskyttäväksi vereksi päässä. Veri kuohahti totisesti tämän päässä ja hyvin nopeasti kaikki arkuus oli mennyt ohitse.
"Mitä tuli sanottua?!", tämä karjaisi vihan kummutessa syvältä sisältä. "Minun sukupuolellani ei ole mitään tekemistä älyni, voimieni tai muunkaan kanssa. Pystyn ihan samaan mihin miespuolisetkin!". Tyttö oli vetäynyt kamppailumaiseen puolustusasentoon ja tämän siivet levittäytyivät terävinä tämän takana. Huutaessaan hän myös pyyhkäisi sivuttain ilmaa oikealla kädellään.

Gillian ei miettinyt ollenkaan karjumisensa jälkiseurauksia; EZriel oli tunnettu äkäisestä luonteestaan ja siitä, ettei anna vastustajilleen armoa ollenkaan. Hänen oli vain pakko sanoa jotain takaisin, sillä hiljaa oleminen ja osaan tyytyminen eivät vain yksinkertaisesti olleet tämän luonteenpiirteisiin kuuluvia.
Tyttö tiesi, ettei tästä olisi mitään vastusta kuusisiipiselle enkelille, tuskin edes pientä. Hän ei ollut valmistaunut kohtaamaan tai edes tapaamaan EZrieliä vielä, eihän hän ollut kerännyt vielä kirjoituksistakaan yhtään. Ei Gil tietty mikään avuton ollut, olihan hän treenannut kehoaan jo pitkään ja harjoitellut taistelutaitoja niin aseilla kuin ilmankin. Hänellä tosin ei ollut mukanaan juuri nyt kuin pelkkä tikari, miekkaa kun hän ei vielä ainakaan omistanut.

EZriel tunsi naurun kumpuavan syvältä pallean alta, se karkasi hänen huuliltaan pulputen kuin kirkas lähde.
"Sinun sukupuolesi kertoo kaiken, olet heikko ja avuton, et pärjää miehelle etkä pedolle. Sinussa ei ole tippaakaan taistelijaa, sinusta on vain jonkun toisen sängynlämmikkeeksi. Lasten hoitoon ja synnytykseen. Tai sitten olet tekopyhä Taivaan Isän orjallisen hyveellisyyden perikuva!"
Enkeli ei niinkään arvostanut naista sukupuolen tähden. Toisaalta, naiset olivat todistetusti heikompia kuin miehet. Eikä EZriel antanut arvoa kuin taistelijoille, kuka tahansa mies olisi saanut häneltä saman kohtelun, hän kohteli yhtä kylmästi ja töykäesti muita veljiään, oman verensä jakajia.
Heitä hän itseasiassa vihasi kaikkein eniten.

Tytön asettuessa hyökkäävään asentoon EZriel veti huvittuneena siipiänsä suppuun. Hän katseli toista kuin nälkäinen peto saalista. Ehkä toisesta irtoaisi edes hetkeksi pientä huvia.
"Hyvä on, koska toisin ei ole minulle koskaan todistettu, osoita sinä minulle heikko lapsi, kuinka sinun sukupuolesi taistelee ja kaatuu, annan sinulle yhden mahdollisuuden, lupaan olla liikkumatta, saat iskeä mihin haluat, mutta"
Hän levitti siipiään uudestaan ja lisäsi ilmavirtaan hieman voimiensa avulla kylmää ilmaa niin että vähäinenkin kosteus muuttui pieniksi terävän kylmiksi hiutaleiksi. Hän loi kiinteän katseen toisen silmiin, kuin yrittäen porata reikää tämän läpi.
"Jos isket, minä isken myös enkä voi luvata etteikö sinua sattuisi, tai jos oikein innostun, tapa sinua!"

Gillian

Toisen sanat vain äryttivät Gilliania lisää, se ei ollut kuullut pitkään aikaan tuollaista puhetta kohdistuvan itseensä. Mutta samalla jokin pieni tämän sisällä kuitenkin myös oli utelias, utelias kokeilemaan mihin hän itse oikeastaan kykeni. Kaatuisiko hän heti ensimmäisestä iskusta ja kuolisi, vai selviäisikö ehkä, jotenkuten, hengissä?
Tyttö tunsi vastustajansa katseen, tätä katsottiin suoraan silmiin. Gil vastasi katseeseen päättäväisin ilmein ja tämän sisällä tuntui kytevän pieni liekki. Se olisi menoa nyt, takaisin ei ole paluuta.
Tosin tämän taistelijanmoraali ei millään pystynyt sulattamaan sitä, että toinen ei edes puolustautisi; hän saisi itse iskeä ensimmäisen iskun. Se kyllä kuullosti reilulta, mutta todellisuudessa sillä tavoin hänestä tulisi myös helpompi maalitaulu. Taistellessa liike ole enkelin mielestä parempi, sillä silloin hän pystyi lukemaan myös toisen liikkeitä koko ajan. Paikoillaan ollessaan toisen liikkumisesta ei pystyisi ottamaan selvää ja tämän kehonkielen lukeminen olisi hyvin vaikeaa. Heikkoudet ja vahvuudet eivät tulleet niin selvästi esiin. Lisäksi hänestä tuntui myös epäreilulta iskeä niin, että toinen vain seisoisi.

Gillian kokosi itseään henkisesti, jos hän olisi liian kiivas ja vihainen hänen keskittymisensä herpaantuisi helposti ja tunteet ajaisivat häntä eteenpäin ilman mitään logiikkaa. Raivon vallassa harvoin suunniteltiin, mitä tehtiin.
"Pahoittelen, mutta en suostu iskemään sinua niin, että vain seisoisit ja odottaisit. Jos kerta tästä taistelu tulee, niin pidetään se sitten myös sellaisena", Gillian sanoi äänessään tyyni vakavuus. "Ja minä en aio kuolla helpolla, annan siitä sanani. Pidän huolen siitä, että teen kaikkeni pysyäkseni hengissä ja jos kuolen, niin kuolen soturin tavalla, armoa anelematta", hän päätti ja käveli lähemmäs. Hän tiesi itsekin, että puhui hieman liioitellusti mutta ei nähnyt sillä hetkellä enää muuta vaihtoehtoa. Hän yritti naamioida puheellaan sen, että hän ei tahtonut epäedullista asemaa taistelussa, mutta tokihan se oli totta, että tämä ei tahtonut hyökätä liikkumattomaan kohteeseen.

Samalla hän myös ajatteli. Kuolema... se pelotti hieman häntä. Se tuntui tytöstä samaan aikaan niin kaukaiselta mutta samalla niin karmivan lähestyvältä ajatukselta. Gillian oli kutienkin päättänyt tekevänsä kaikkensa hengissä pysyäkseen ja jos kuolema olisi se mikä tälle koituisi, ei hän aikoisi olla katkera. Ainakin hän kuolisi taistelussa ja se olisi parempi vaihtoehto, kuin raukkamainen anelu.

"Mutta älä ymmärrä väärin, minulla ei ole mitään aikomusta kuolla", hän hymyili pientä hymyä, joka ei ollut mitenkään herttainen, vaan enemmänkin julma. Myös tuollainen puoli löytyi tytöstä.
Hän olisi nyt valmis kohtaamaan sen, mitä eteen tulisi. Gillian tunsi kihelmöintiä ihollaan, kuin pienet liekit olisivat kutitelleet tämän ihoa. Tunne muistutta häntä vähän siitä, kun hän oli joskus harjoitellut tulenhallintaa, mutta se oli silti erilainen. Ehkä se oli jännitystä, hän ei tiennyt. Jos oli, niin se oli jotain erilaista jännitystä kuin aiemmin.
Gillan meni valmiusasentoon ja liikutti siipiään niin, että hänen olisi helppo lähteä lentoon. Tämä ei yleensä lentänyt mutta tekisi sen, jos se koituisi välttämättömäksi.
"Olen valmis heti kun sinäkin olet" hän sanoi ja huokaisi hieman nenän kautta ilmaa.

EZriel laski siipiään ja rentoutti olkiaan joita oli huomaamattaan jännittänyt. Toisaalta, hän olisi kaivannut kipua, saadakseen siitä itselleen ponttaa toisen kimppuun käymiseksi. Toisaalta, hän tunsi eräänlaista mielihyvää siitä ettei toinen suostunut ottamaan vastaan hänen tarjoustaan. EZriel hymähti vastaukseksi, toisen reilu asenne saattaisi koitua vielä hänen kohtalokseensa. EZriel ei kuitenkaan koskaan epäröinyt, eikä hän halunnut tuhlata enempää aikaa puheisiin.
Hän ei nähnyt toisella kuitenkaan mitään puukkoa pidempää joten hän naurahti.

EZriel lähti liikkeelle, hän levitti voimalla kaikki kuusi siipeään, sen sijaan kuitenkin että hän olisi lähtenyt lentoon hän otti vauhtia. Jalat irtosivat maasta eikä hänen tarvinnut kuin ponnistaa kerran sillä siipien aiheuttama ilmavirran voima viskasi hänet eteenpäin. Hän ei aikonut käyttää vielä asettaan ja tähtäsikin toista niin että osuisi liikkeensä sekä yhdellä siistin pyörähtämis askeleella toista käsivarrellaan kasvoihin, EZrielillä oli käsissään kultaisen värin omaavat mutta tuota pehmeää metallia kovemmat rannekkeet. EZriel ei tappaisi toista, mutta murtaisi ensimmäisenä sen mikä oli toiselle sukupuolelle tärkeintä, hän pilaisi toisen mahdollisuuden olla koskaan rakastettu.

Mitä paremmin asia hänen mieleensä avautui sitä ihastuttavammaksi ajatus kävi, hän halusi tuoda toisen uhmakkuuden alas, tuhota tämän nuoruuden tuoman voiman ja näyttää kuinka mitätön tämä oli toisen maailman edessä. Tämän olisi vain parempi alistua osaansa ja jäädä siihen mikä oli hyvä.

Gillian

Gillian ei odottanutkaan saavansa vastausta, ja näin kävikin; vastustaja otti ilmaa siipiensä alle sanomatta sanaakaan. Ensialkuun tämä oletti toisen nousevan korkeammalle ja yrittävän ottaa yhteen ylhäältä, mutta näin ei käynytkään. EZriel oli tulossa kohti hurjaa vauhtia. Gillianin oli oikeastaan mahdoton arvioida millä tavalla toinen hyökkäisi, mutta kohti tämä oli tulossa ja se voisi tarkoittaa suoraa hyökkäystä etupuolelle. Paljon aikaa tytöllä ei ollut miettiä. Jos hän päättelisi oikein hän väistäisi iskun, mutta pahimmassa tapauksessa hän saattaisi rynnätä suoraan toisen luo ja oikein tarjota itsensä mukiloitavaksi.

Enkeli syöksyi lähes maata hipoen vasemmalle. Tämä olisi taatusti osunut maahan, ellei olisi kannatellut ilmaa hitusen verran siivillään. Hänen varomaton asenteensa muuttui silmänräpäyksessä, sillä vastustaja ei selvästikään tulisi olemaan mitenkään helläkätinen. Gillian joutui hieman haukkomaan henkeään niin nopeasta ja keholle yllättävästä liikkeestä. Hänen voimansa palautuivat kuitenkin pian. Tämä ei kuitenkaan aikoisi vielä hyökätä, ehei. Hän tahtoi ensin katsoa ja tarkkailla, väistellä tarvittaessa. Vasta sopivan paikan tullen hän kävisi kimppuun, ellei hyökkäys tulisi olemaan jossain tilanteessa paras puolustus. Gil otti taas vakaan asennon ja käveli hivenen sivulleen kädet kamppailuasennossa.
Tilanne oli kieltämättä vaarallinen, tytön elämän suurin haaste tähän mennessä. Silti hän tunsi edelleen sen pienen kipinän sisällään, joka antoi hänelle intoa jatkaa. Jännitys ja halu elää, niitä ne ehkä olivat.

EZriel katseli kuinka tyttö pakeni hänen iskunsa alta, tämä ei selvästikään ollut vielä hyökkäyskannalla vaan yritti ottaa varovasti, tunnustellen, enkeli mietti jaksaisiko leikkiä toisen kanssa, ottaa ensin rennosti ja siten uuvuttaa toisen ja antaa armoniskun. Sellainen kissa hiiri leikki ei kuitenkaan olisi tyydyttävä, hän vain turhautuisi toisen avuttomuuteen. EZriel päätti ottaa niin tosissaan kuin uskalsi ilman että rikkoisi toista heti, jonkin verran hän sentään haluaisi taistella. Jospa toinen uskaltautuisi vaikka käyttämään terä asettaan ja mikä olisikaan mieluisampaa kuin murtaa toisen tahto ja tuoda alas tämän unelmat ja luulot.

Hän kääntyi silmänräpäyksessä antamatta toiselle enempää tilaa hengähtää. Hän kaarsi tällä kertaa toisen perään nostattaen siivillään ilmaan hiekkaa häiriöksi. Sen jälkeen hän tähtäsi tällä kertaa kyynärpäällään alemmas, liukuen kyykkyyn iskunsa johdattamana. Tällä kertaa hän halusi osoittaa iskunsa suoraan toisen vatsaan lennättääkseen tämän puolelle kenttää.

EZriel rakasti juuri tätä, hän tanssi tanssia johon hänet oli luotu. Lihakset jännittyivät ja rentoutuivat, hänen siipensä liikkuivat suuressa harmoniassa hänen muun vartalonsa kanssa. Toisin kuin moni muu enkeli joka ei ollut tottunut taisteluun useammalla siivellä ja kompastui niihin, EZriel osasi käyttää niitä hyödykseen ja ilokseen taistelussa.

Gillian

Gillian ei ehtinyt reagoida kunnolla, kun toinen oli jo hyökkäämässä. Hiekka pöllysi EZrielin kuuden siiveniskun johdosta, pian näkeminen alkaisi olla hankalaa. Gillian hyppäsi ylemmäs ja käytti siipiään pitkästä aikaa, vähän liiankin, sillä hän tunsi viiltavänä kipuna iskun vasemmassa jalassaan ja siihen kohdistuvan voiman seurauksena hän lensi pitkän matkaa ilmassa taaksepäin saadan itsensä vaivoin takaisin tasapainoon siivillään. Tyttö laskeutui maahan. Jalka kantoi mutta sitä särki julmetusti. Olisi hyvin mahdollista, että pian siitä tulisi turra ja se alkaisi tuntua painavalta hidastaen tätä.

Gillian oli ajatellut pitkittää taistelua niin, että voisi väsyttää vastustajan mutta koska jalasta tulisi ajan mitaan vain pelkkä taakka ja hidaste, päätti hän vauhdittaa hieman suunnitelmiaan. Pitäisi vain odottaa sopivaa hetkeä ja kokeilla hyökätä sellaisiin paikkoihin, joista aiheutuisi eniiten vahinkoa tai muuten vain haittaa.
Gillian valmistautui seuraavaan iskuun.

EZriel tunsi iskun osuvan vaikkei lähellekään haluamaansa kohtaa. Toisaalta, saalistaminen oli hänestä vielä tässä vaiheessa vielä hauskaa. Hän katseli toisen menoa silmäkulmastaan mutta jäi alas odottamaan tämän seuraavaa liikettä. Toinen oli noussut ylös ja EZriel lukitsi katseensa tämän jalkaan. Siihen hän oli osunut ja hän näki toisen ilmeestäkin ettei isku ollut täysin tehoton. Hän hymyili voitonriemuisesti yhtä lailla tyytyväisenä itseensä kuin toista ärsyttääkseen.

Toinen laskeutui maahan, vieläkään EZriel ei halunnut vetää asettaan esiin vaan lähti uudestaan hyökkäykseen tällä kertaakin ottaen voimaa siivillään. Harhautuksena, hän oli hyökkäävinään toisen kimppuun uudestaan suoraan edestä käsiään käyttäen, kuitenkin, juuri ennen osumista hän löi siivillään itsensä ilmaan päästäkseen toisen taakse. Iskeäkseen tältä jalat alta. Jalkojen osuessa maahan hän oli jo valmiiksi piruetissa lyödäkseen omalla jalallaan toista nilkoille.

Gillian

Ottaessaan itse osumaa Gillian näki, kuinka voitonriemuiselta EZriel näytti. Olihan hänellä syytäkin sillä oli juuri osunut vastustajaansa jalkaan vaikeuttaen näin kävelemistä, joka on ensivarvoisen tärkeää.
EZriel oli taas tulossa kohti. Gillian mietti kuumeisesti, oliko tosiaan totta, että toinen teki noin monta suoraa hyökkäystä.
'Ooh, taitaa alkaa sataa...', Gillian tuumi tuntiessaan pienen pisaran poskellaan. Arrgh, ei kun KESKITY!, hän huusi itselleen päänsä sisällä. Hänellä oli tärkeämpääkin miettimistä kuin alkava sade. Tosin...

Gillian hyppäsi raivokkkaalla vauhdilla sivulleen ottaen samalla taas korkeutta, tällä kertaa aika paljon. Tämän liike oli lyhyenpuoleinen, mutta korkealle ylös kaartuva. Siivet tottelivat taas, kuin niistä olisi ruoste juuri kulunut.
Hän tunsi taas jalassaan pienen hipaisun, mutta kuvitteli ainakin ehtineensä väistää iskun, mikä tahansa se sitten oli ollutkin. Gillian haukkoi taas hänkeä ja yritti muistaa, mihin oli jäänyt mietteissään. Aivan, sade. Se yltyi koko ajan, hitaasti, mutta varmasti. Tyttö tiesi, että EZreil hallitsi jäätä ja jää koostui vedestä. Vesi antaisi hänelle erittäin loistavan etulyöntiaseman käyttää kuolettavia jääpiikkejä. Mutta toisaalta vesi tulisi kastelemaan siivet, ja ennen pitkää niistä saattaisi tulla liian raskaat lentää. Gil oli huomannut EZrielin käyttävän jokaisessa hyökkäyksessään siipiään vauhdinottoon ja ilmassa tasapainoiluun, joten miten kävisi jos tämä ei kykenisikään enää lentämään, tai ainakin hidastuisi huomattavasti?
Maataistelussa Gillian oli vahvimmillaan, sillä hän oli itsensä treenannut niin. Sen hinta olisi kuintenkin korkea ja saattaisi maksaa tytön oman hengen; hänet lävistettäisiin sadoilla jääpiikeillä. Luonnonvoimille hän ei voinut mitään, joten olisi paras vain taistella niin, kuin olisi edullisinta hänelle.
Tyttö oli alkanut pikkuhiljaa nauttia vaaran tunteesta ja itse taistelusta, sillä hän ei ollut ennen kohdannut näin vahvaa vastustajaa.
'Muistutus itselleni; jos tästä selviän hengissä, niin treenaan kyllä rutkasti lisää', tämä ajatteli mielessään vain Sarielin kirjoitusten etsintä ja se, että hän joutuisi ehkä kohtaamaan enemmänkin kuin vain yhden väkevän vastustajan.

Tyttö olisi tahtonut jo iskeä, mutta tyytyi vain lakseutumaan taas maahan ja odottamaan kovempaa sadetta. Sitten hän tulisi iskemään.

EZriel katseli kuinka toinen väisti hänen iskunsa. Samaan aikaan alkoi sataa, viileät pisarat osuivat hänen lämpimälle iholleen, EZriel ei pitänyt sateesta, vaikka se toikin suuren edun hänen puolelleen. Hän piti enemmän kuitenkin fyysisestä kontakntista taistelussa kuin voimiensa esittelystä. Hän käytti sellaisia voimiaan yleensä, tai mieluiten vastuksiin jotka leveilivät omillaan. Tietystä aavikolla hänen olisi ollut vaikeaa taistella, sellainen ei olisi hänelle edukseen. Mutta Isä oli kouluttanut poikansa, luonut tämän niin, ettei minkään taistelun tulisi olla hänelle ylivoimainen ja jos olisi hän koulisi sellaisen pois, ilman isän apua. Hänhän halusi tulla vahvemmaksi kuin isä, syöstäkseen tämän alas valtaistuimeltaan ei hallitakseen suuria sotajoukkoja ja pitääkseen taivasta ja saarta pelon vallasssa.

EZriel antoi silmiensä seurata toista hetken aikaa. Hän ei yleensä taistellut vaan tappoi itseään heikommat saman tien, ei aina, mutta yleensä jos nämä varsinkin haastoivat taisteluun. Toinen oli tyytynyt vain väistelemään ja EZriel antoi niin olla, hän kerran levitti siipensä pörhistäen niitä niin että ne keräsivät ilmaa sisäänsä, samalla tavalla kuin linnut tekivät sulilleen jotta pysyisivät lämpiminä ilman avulla joka jäi sulkien sisään ja piti aluimmat höyhenet kuivina.

Sen jälkeen hän veti ne tiiviisti suppuun, kokonaisesti aikaa ei ollut kulunut kuin silmänräpäys kun hän lähti jo lähestymään toista hurjalla vauhdilla nyt ilman siipiensä apua, kuin näyttääkseen että kykeni taistelemaan ilman siipiensä apuakin. Hän veti liikkeessä kättänsä hieman taakse jännittäen kätensä sormet toisiaan vasten, hän aikoi nyt iskeä kämmentyvellään tällä kertaa vatsaan.

Gillian

Viimeinkin, taistelu maan tasalla. Gillian oli hyvillään asiasta vaikka tiesi koko ajan olevansakin alakynnessä, missä tahansa hän taistelisikin. Salamannopeasti Gillian otti viimein esiin pienen tikarinsa, mutta piilotti sen vielä pitkien hihojensa suojiin. Hän lähti juoksemaan vastustajaa kohti yrittäen päästä iskussa olevan käden sisäpuolelle ja päästä vahingoittamaan jännittynyttä lihasta sisäpuolelta omalla kämmenellään; jos hän onnistuisi edes jotenkuten, kädestä tulisi hellä ainakin pieneksi hetkeksi, jolloin tytöllä olisi mahdollisuus päästä kiertämään taakse ja iskeä tikarillaan siipien väliin.

Gillian tosin oli arvioinut hieman väärin osumakohdan, hän kuvitteli iskun olevan suunnattu taas kasvoihin mutta se olikin suunnattu jonnekkin alemmas, joten lähestyessään EZrieliä tämän kylki onnistui ottamaan osumaa ja henkeään haukken Gil laskeutui vähän alemmas. Onneksi luita ei ollut murtunut vastaliikkeen voimasta, mutta ilmat olivat kyllä lentäneet pihalle aika mukavasti.
Hänellä olisi vielä hetki aikaa muuttaa suunnitelmiaan tai kokeilla jatkaa kuten hän oli suunitellut. Koska vastustajan käsi oli jo pahimman jännityksensä tehnyt, ei olisi mitään järkeä alkaa sorkkimaan enää lihaksia sieltä. Niimpä Gillian päätti ruveta uhkarohkeaksi; hän oli jo muutenkin miltein polvillaan maan tasalla, hän liukuisi nopeasti EZrielin jalkojen välistä, kampeaisi itsensä nopeasti siipiensä avulla jaloilleen ja iskisi taakse suoraan lapaluiden väliin tikarillaan.

EZriel katseli kuinka toinen taisteli vastaan, vihdoinkin. Nyt hän saisi paljon paremman tyydytyksen taistelusta, jos olisi sellaista saadakseen. Toinen iski myös tosin tämän isku ei mennyt aivan perille ja EZriel onnistui saamaan omansa vaikkei aivan sinne minne olisi halunnut, hän murahti tyytymättömänä, sillä isku oli osunut kylkeen mutta hän ei tuntenut eikä kuullut luiden ihastuttavaa ratinaa niiden murtuessa, mikä merkitsi sitä että toinen oli ottanut vain hyvin pienen iskun.

Enkeli pysähtyi kun seinään nähdäkseen vihollisen seuraavan liikkeen, silmäkulmastaan hän oli näkevinään teräaseen välähdyksen, mikä saattoi tietenkin olla mikä tahansa muukin välähdys jos toisella oli esimerkiksi koruja, kuitenkin hän luotti vaistoihinsa enemmän kuin silmiinsä. Toisaalta taas, EZriel hymyili, hän kykenisi antamaan toiselle hieman toivoa ja murstakata sen kaiken tämän silmien edessä. Hän kun ei ollut turhan tarkka ulkonäöstään saati haavoittumisesta.

Kuitenkin hän odotti että toinen pääsi hänen taaksensa ja mietti hetken kuinka sama temppu oli samalla hieno käännös ja palautuminen epäonnistuneen iskun jälkeen. Hän olisi saattanut käyttää samaa, tosin, hän vihasi selkäänpuukottajia ja odottikin että toinen nousisi ylös.

EZrielistä oli huvittavaa ettei toinen ollut ottanut huomioon, että päästessään hänen selkänsä taakseen enkeli olisi kaikkea muuta kuin avuton, ehkä kuka tahansa Edenin avuttomista taisteluun tottumattomista olisi saattanut olla, mutta ei EZriel. Hän aloitti rajun kääntymisen, iskien samalla vain keskimäisellä siivellään tähdäten toista lantioon, hänen siipensä olivat voimakkaammat kuin hänen kätensä. Monille enkeleille, siivet olivat heikoin kohta ruumiissa, niiden tuntoelimet olivat heikot ja lihakset tottuneet yleensä tunteiden heijastukseen sekä lentämiseen, asia oli hieman sama kuin oikeakätisille vasemman käden käyttäminen, sillä osasi juuri ja juuri auttaa oikeaa kättä, mutta jos piti kirjoittaa, tai heittää palloa, se epäonnistui sillä käsi, aivot eikä lihas osannut ohjata kättä oikein.
EZriel sen sijaan osasi, hän ei ollut pelkästään taitava lentäjä vaan myöskin taitava taistelija joka kykeni käyttämään siipiään aseenaan.

Gillian

Tytön hyökkäys epäonnistui täydellisesti ja ja valtaisan siiven iskusta tämä lensi ilmassa kierähtäen kauas taaksepäin, aina Coloseumin seinään asti. Tämä ehti onneksi saada siipensä pois alta ja levittää ne sivuille, muuten se olisi ollut siiville kohtalokasta. Niistä olisi tullut lentokyvyttömät ehkä jopa ikuisesti. Gilliania huimasi ja päässä jyskytti. Hänen sisuksiaan väänsi siitä voimasta, jolla hän oli iskeytynyt seinään. Jos Gil ei olisi ollut luonteeltaan niin periksiantamaton, hän olisi varmasti jo luovuttanut siinä vaiheessa. Kipu tuntui kamalalta, mutta se menisi kyllä ohi, tai ainakin lievenisi.
Gillian ihaili toisen voimaa, kykyä käyttää myös siipiä aseenaan. Vaikka kyse olikin vastustajasta, hän tunsi silti ihailua. Ja vastustajaa sitäpaitsi oli parempi arvostaa kuin aliarvioida.
Tyttö laskeutui maahan ja laittoi nopeasti tikarinsa takaisin lantiovyöhönsä, aseesta voisi olla vain haittaa nyt. Hän saattaisi teloa sillä itsensä pahasti, kumma kun ei ollut ja menettänyt tikarin kanssa varomattomasti heiluessaan sormeaan tai mitään. Siitä hän totisesti sai kiittää onneaan. Gil tunsi kuinka elämänvoima virtasi vielä hänessä ja hän hymyili. Tällaista taistelua harvoin sai elämässään kokea.
Gillian koko itsensä nopeasti ja hän oli valmis vielä jatkamaan kivuistaan huolimatta.
Hän jäi odottamaan siihen missä oli, -areenan reunalle, sillä hän oli sen verran kaukana kuusisiipisestä enkelistä, että saattaisi tehdä vain epäedulliseksi oman asemansa jos lähtisi suin päin taas kohti. Hän vilkaisi ympärilleen ja näki lähellä Colosseumista irronneita palasia. Tytöllä ei kuitenkaan ollut aikomusta ottaa niitä vielä käyttöönsä tai mitään, kunhan vain painoi mieleensä kaiken, mistä saattaisi osoittautua yllättävääkin hyötyä.
Katsellessaan vastustajaansa Gil mietti, mihin hänen olisi viisainta iskeä. Siivet eivät tulleet kysymykseenkään, sillä ne olivat vahvat ja voimakkaat. Ja niitä oli kuusi, joten olisi turha iskeä selkäpuolelle, ellei tahtonut turpiinsa.
Hän päätti vielä tarkastella, jokaisella oli jokin heikko kohta, joillakin se oli näkyvämpi, joillain piilotettu ja sitä ei aina huomannut. 'Vahvuus on myös heikkous..., tämä mumisi puoliääneen sanoja, jotka oli jokus kuullut aikana, jolloin harjoitti itseään fyysisesti. Hänen siis täytyisi etsiä EZrielin vahvuus, se, mikä teki hänestä erityisen vahvan. Ensimmäisenä Gil ajatteli siipiä, ne olivat näkyvät ja niiden vahvuuta hän oli itse päässyt todistamaan. Mutta oliko kyse silti niistä? Gillian päätti alkaa tarkkailemaan.

EZriel katseli tyytyväisenä toisen lentoa. Tämä ei selvästikään ollut osannut odottaa hänen iskevän siipiensä avulla, monikaan kokeneempi taistelija ei olisi osannut, harva potentiaalinen taistelija ymmärsi niiden kapasiteetin. Ne harvat jotka ymmärsivät, piilottelivat sitä kykyä ja yleensä surmasivat vastustajansa käyttäessään niitä jolloin se jäi myös salaisuudeksi. EZriel ei jäänyt paikalleen odottamaan vaan syöksähti perään, vaikkakaan ei aivan pysynyt toisen vaudissa, mikä johtui lähinnä siitä ettei hän ollut osannut täysin arvioida toisen painoa ja iskunsa voimakkuutta, nyt hänellä alkoi olla hyvää kuvaa siitä mitä toinen kestäisi ja mitä ei.

EZriel piti siipiään edelleen supussa. Liikkuessaan määrätietoisesti toista kohti, toisen kivutessa ylös enkeli huomasi hymyilevänsä entistä leveämmin, toinen ei selvästikään ollut vieläkään murtunut hänen voimastaan, mikä oli hyvin ilahduttavaa.

Loppumetreillä hän yritti harhauttaa toista iskemällä alaviistosta vasemmalla kasvoihin tähdäten, kun se mihin hän oikeasti pyrki oli saada toisen kädellä nuoresta enkelistä sellainen ote että hän saisi tämän oikean käden väännettyä toisen selän taaksa eräänlaiseen lukkoon jolloin toinen ei kykenisi liikkumaan satuttamatta itseään pahasti.

Gillian

Tyttö tunsi sateen voimistuvan, saattaisipa jopa myrsky nousta. Sade piiskasi tämän kasvoja ja kasteli kenttää jatkuvalla tahdilla yhä märemmäksi. Olisi hyvin mahdollista, että alkaisi salamoida.
'Hah, sittenhän tästä tulisi hyvin dramaattista, jos ukkostamaankin ihan alkaisi...', Gillian ehti ajatella murto-osasekunnin ajan. EZriel oli tulossa taas kohti, tämä ei selvästikään aikonut antaa tytölle pahemmin hengähtämisaikaa. Vastustaja tuli vasemmalta ja aikoi liikkeistään päätellen iskeä kasvoihin. Gillian kyykistyi alas, potkaisi vauhtia takaseinästä ja ponkaisi siivet hieman levittyneinä vauhdilla eteenpäin oikealle tähdäten, sujahtaakseen riittävän kaukaa vastustajan jalan ohi. Tämän kevyen rakanteen vuoksi hän sujahtaisi nopeasti ohi, mutta olisiko se tarpeeksi nopeaa silti? Hän ei myöskään kyennyt olemaan varma, lentäisikö hän tarpeeksi kaukaa tämän jalan ohitse välttääkseen mahdollisen potkaisun tai vastaavan. Gillian vain toivoi, että pääsisi vastustajasta kauemmas ottamatta itse osumaa. Hänen olisi taas helpompi kokeilla iskeä takaapäin, mutta tällä kertaa hänellä oli täysin muuta mielessään, vieläkin tosin liittyen toisen kuuteen, vahvaan siipeen. Mutta tyttö ei uskaltanut viedä ajatustaan pidemmälle ennen kuin pääsisi turvallisesti toisen taakse.

EZriel aliarvioi toisen nopeuden vain silmänräpäyksen hetkessä, mikä oli enkeliltä hyvin tavanomaista. Toisaalta sellainen saattoi olla kohtalokasta. Mutta enkeli ei osannut ottaa taistelua hengen lähdön kaltaisena uhkana itselleen eikä siis ottanut itseensä että hänen potkunsa meni ohi, sillä toisaalta, hän alkoi ymmärtää, että tuli joka paloi toisessa, oli sekä taistelun että selviytymisen liekki mikä kiehtoi miestä enemmän kuin hän osasi ymmärtää. Hän halusi nähdä sen mitä nuori nyt keksisi.

EZriel pysähtyi hetkeksi, jokin hänen sisällään muljahti ikävästi, kuin sisukalut olisivat kääntyneet ympäri. Oliko hänen veljistään joku vaarassa. Hän tuijotti eteensä mitään näkemättä tavoittaakseen sen jonka hätä huudon hän oletti kuulleensa, ei mitään. Isä saattaisi tuhota hänet jos hän antaisi jonkun veljistä kuolla. Sapenmakuinen raivo täytti hänen rintakehänsä kuin liian ison ilmapallon. Se tuntui halkeavan sen voimasta.

Enkeli menetti ajan ja paikan tajunsa hetkeksi totaalisesti ja palattuaan hän joutui tuhlaamaan monta sekuntia saavuttaakseen itsensä ja tullakseen osaksi itseään, tiedostamaan jokaisen lihaksen johon kylmä vesi osui, aika näytti hidastuneen. Hän inhosi sitä tunnetta kun se ei kuulunut taisteluun vaan viivytti sitä. Taivaan halkaisi hänen hiustensa värinen kirkas salama. Hän tunsi sen valon purkautuvan verkkokalvoissaan ja maailma palasi kuin räjähtäen hänen tajuntaansa.

Gillian

Gillian ei oikeastaan tajunnut heti, että pääsi vahingoittumattomana vastuksensa taakse. Mutta kun ensimmäiset, pienet ukkosenjyrinät alkoivat kuulua, hän pudisti päätään. Sen suuremmin ajattelematta Gillian odotti, että toinen alkaisi taas iskeä siivillään jolloin tämä voisi yrittää väistää ja iskeä siiven sisäpuolelle, mahdollisesti jopa selän ja siiven "liitoskohtaan". Mutta kaikki ei mennytkään suunnitelmien mukaan, sillä EZriel oli äkisti kuin muissa maailmoissa. Tyttö ei tiennyt mikä tällä varsinaisesti oli, mutta hän tiesi tilaisuutensa tulleen. Hän lähti hyökkäämään takaapäin kohti enkeliä, ollen koko ajan varuillaan siipieniskun varalta. Ollessaan jo hyvin lähellä hän meni vaistomaisesti hieman matalammaksi ja yritti potkaista tätä kiertoliikkeellä kylkeen. Hänellä ei olisi mitään syytä yrittää alkaa siipien sisäpuoleen kajoamaan, kun kylkikin oli vapaana. Samaan aikaan suuri ja kirkas salama välähti taivaalla kovaäänisen jyrinän kera, ja se tuntui antavan Gillianille rohkaisua iskuunsa.

EZriel palasi ja tajusi liian myöhään että toinen oli hänen takanaan. EZriel oli kääntymässä kun salama löi ja hän tunsi toisen iskun tulevan perille. Se osui kylkeen, suoraan, katkomatta kuitenkaan yhtäkään luuta, ilmat häneltä kuitenkin tyhjenivät. EZriel olisi kironnut, mutta hän taisteli saadakseen henkeä, hänellä ei ollut minkäännäköistä panssaria, hänen ruumiinsa oli suojaton, mikä oli hänen oma henkilökohtainen valintansa.
Taistellessaan tyhjenneiden keuhkojensa kanssa hän yritti täyttää niitä ilmalla. Hän menetti vain hetkeksi tasapainonsa hänen sandaalinsa liukuessa sateen kastelemassa maassa. EZrielin mieleen palasi kuva, ajoilta jolloin hän oli harjoitellut täällä, Isänsä kanssa ja tämän valvonnan alla, maan ollessa liukas ja tahmea ensin aina hänen omasta verestään, hänen mieleensä palautui kipu, se hirvittävä uupumus.

Se viha jonka hän koki nöyryytettynä ja hävinneenä ensimmäisinä kertoina isänsä edessä. EZriel tarttui siihen vihaan ja yrittäessään palauttaa tasapainoaan hän nosti jäätävän katseensa vastustajaansa. Hän ei hymyillyt, toisin kuin kuka tahansa muu olisi saattanut ylimielisyydessään. EZriel muisti, mitä häviö tarkoitti, sen tunteen kun seisoi puolikuolleensa, kivuissaan vastustajan edessä, hän ei koskaan anonut armoa, eikä nöyrtyisi.

EZriel levitti siipiään niin että sai niistä tukea. Löytääkseen tukevan jalansijansa.

Gillian

Gillian tunsi kuinka tämän jalka asui toisen kylkeen ja vaikka hän ei saanutkaan vahinkoa aikaan hän näki, kuinka EZriel joutui kamppailemaan saadakseen henkeä. Hetkellinen voitonriemun tunne valtasi hänet, mutta se pyyhkiytyi miltein välittömästi sen tosiseikan pyyhkiessä hänen tajuntansa ylitse, että hän oli vasta osunut kerran ja hän itse olisi jo saanut kivuliaita osumia ja iskuja kehoonsa.
Tuuli ja sade heiluttivat tämän märkiä hiuksia ja salamien välkkyvä valo valaisi tämän kasvoja. Hetken tyttö vain seisoi paikoillaan, sillä hän ei tiennyt mitä tekisi seuraavaksi. Toinen oli otollisesti maassa ja hänen olisi toimittava vielä kun siihen oli mahdollisuus, mutta hän ei tiennyt mikä olisi järkevin paikka iskeä.
Siinä samassa EZriel levitti siipiään ja Gillian ampaisi suoraan niitä kohti ottaen siivillään kaiken vauhdin mitä vain kykeni saamaan. Hän valitsi kohteekseen keskimmäisistä siivistä oikeanpuoleisen ja yritti iskeä potkullaan sen kärkeen, lähelle kohtaa josta siivet alkavat.

EZriel näki liikkeen silmäkulmastaan ja kääntyi niin että siiven tyvi liukui toisen iskun ulottumattomista, tai se oli tarkoitus mutta EZrielin jalansija petti kokonaan ja hän lähti liukumaan taaksepäin koko ruumiinpainollaan. Selvästikin, se oli muistutus siitä ettei voima ollut aina ratkaisevin tekijä taistelussa vaan oli hallittava myöskin ympäristönsä. EZriel siis kaatui, vetäen siivet oman ruumiinsa suojaksi valauttaen muut lihakset rennoiksi antaen itsensä kaatua mahdollisimman pehmeästi. Märkä maa otti hänet vastaan syleillen, muta liukui hänen ihonsa alla pitäen muhkeaa imevää ääntä. Sekunneissa hän oli käsiensä varassa istumassa ja avasi voimalla siipensä sen varalta että toinen olisi niin lähellä että hän osuisi siivillään.

Hän nousi seisomaan heivaamalla alaruumistaan joka aiheutti heiluri liikkeen jolla heitti itsensä ylös. Siivet painuivat suppuun uudelleen jotta hän sai paremman näkyvyyden siihen, missä hänen vihollisensa sillä hetkellä sijaitsikaan.

Vaikka hän oli kaatunut ja rapaa oli roiskunut lähes joka paikkaan, hänen siipensä olivat edelleen tahrattomat, niissä ei ollut jälkeäkään liasta, sen sijaan hänen vaatteensa, ennen kylmän vaaleansininen, oli tahrautunut lähes verenpunaiseen mutaan. EZriel tunsi sen kylmän vaatteen painon ihoaan vasten.

Gillian

EZriel ehti väistää Gillianin iskun mutta tämä menetti tasapainonsa ja kaatui. Toinen kuitenkin oli jo tolpillaan uskomattoman nopeasti, ja Gillianin itsensä suureksi hämmästykseksi toisen siivet olivat tahrattoman, - toisin kuin tämän vaatteet. Gillian päätti iskeä uudelleen. Hän seisoi vielä riittävän kaukana EZrielistä, etteivät tämän siivet osuisi tyttöön, mutta kuitenkin tarpeeksi lähellä, että pääsisi nopeasti taas kimppuun. Gillian päätti kokeilla jalkoja. Hänen täytyisi päästä sopivaan kulmaan, jotta voisi iskeä jalkojen sisemmälle puolelle, sillä ulkopuoli olisi liian vahvaa ja tunnotonta aluetta. Kehossa oikeastaan kaikki herkimmät paikat sijaitsivat pehmeällä "sisäpuolella".
Gillian keskittyi ja mietti kuumeisesti, miten pääsisi toisen kimppuun. Lopulta sen suurempia aikailematta tämä päätti vain hyökätä kohti yrittäen ensin huitoa kohti rintakehää, mutta vain harhauttaakseen, sillä hän yrittäisi sen jälkeen kallistua hieman ja potkaista pohkeeseen näin horjuttaen vastustajaa. Sitä pidemmälle hän ei miettinyt, jos hän onnistuisi, hän improvisoisi tilanteen mukaan.

EZriel odotti toisen iskua, jota ei aivan heti tullutkaan, hän katsahti nopeasti taivaalle, sininen kirkkaus oli peittynyt kokonaan harmaaseen pilveen jota halkoivat upeat salamat, jotka valaisivat heidän taisteluaan kuin ottaen osaa omalla tavallaan. EZrielin teki mieli levittää siipensä kokonaan, saadakseen sateen lankeamaan niihin, hän tunsi niitä kuumottavan, mikä oli aivan normaalia hänelle.

Hän yritti etsiä kadonnutta keskittymistään. Mikä oli vaikeaa sillä jossain hänen takaraivossaan hän tunsi tuttua jomotusta. Hän sulki silmänräpäyksen ajan silmänsä, saadakseen ne aistit toimimaan joita hän eniten tarvitsi, tuntoa joka osasi arvioida ilmanvirtauksia, hajua jolla hän paikallisti vihollisen, mittasi tämän uupumuksen ja veren, kuulon joka kertoi jokaisen lihaksen liikkeen, vaatteen kahahduksen paljastaen liikkeen joka tulisi seuraavaksi. Hän nuolaisi huuliaan.

EZriel oli reagoimatta rintakehän iskuihin, hän odotti hetkeään kun toinen alkoi kallistua, hän ei jäänyt miettimään mitä toinen oli tekemässä vaan toimi vaiston mukaan pitäen silmiään kiinni. Hän kallisti jalkaansa ottaakseen iskun vastaan niin ettei se aiheuttaisi ylimääräistä häiriötä. Sitten hän ojensi toista kättään tarttuakseen vastustajaansa kurkusta.

Gillian

Tyttö oli juuri niin ansassa kuin vain pystyi olemaan, EZriel oli arvioinut hänen liikkeensä täydellisesti, vaikka tämän silmät olivat kiinni, ja taas kerran Gillian tunsi pelonsekaista kunnioitusta. Yrittäessään kallistua ja potkaista tämän liikkeet oli luettu helposti ja lopulta tämä oli saatu jopa kuristusotteeseen.
Ja sekös vasta Gilliania ärsytti.

Toisen kuristaessa tämän kurkkua hän tunsi kuinka maailma alkoi pikkuhiljaa pimentyä tämän silmissä, ja kummallisia palloja ja muita kuvioita alkoi ilmestyä ja kadota tämän näkökentällä. Gil tukehtuisi jos ei äkkiä keksisi jotain. Hän ei tuntenut omia jalkojaan kunnolla, mutta kädet toimisvat vielä. Hän muisti erään oppimansa liikkeen kuristuksen torjumiseen ja päätti kokeilla sitä viimeisillä voimanrippeillään: hän otti toisella kädellä EZrielin kuristavasta kädestä kiinni ja samalla hetkellä hän yritti salamannopeasti toisellä kädellään herpaannuttaa enkelin otteen tämän kurkusta napauttamalla kämmenellään toisen jännitettyä rannetta. Hän toivoi enemmän kuin mitään, että se onnistuisi, hän ei tahtonut luovuttaa itseään kuolemalle vielä.

EZriel oli saanut otteen, hän avasi silmänsä katsoakseen vastustajaansa, nuorta naispuoleista enkeliä, jonka elämä oli vasta aluillaan. Hän katseli tätä päästä varpaisiin. Tämän taistellessa hänen otettaan vastaan. Hän ei tuntenut samanlaista riemua kuin yleensä, vapauttavaa naurun kaltaista tunnetta joka kohosi lämmittävänä vatsasta rintakehään, kuin juovuttava juoma.
Toisen ottaessa häntä kiinni kädestä. Enkeli kuvitteli jo hetken toisen anelevan henkensä puolesta. Hän tunsi pientä pettymyksen kaltaista, jotain kylmää ja kovaa vatsanpohjassaan. Kuitenkin hän yllättyen toisen yrittäessä vielä irti.

Hän irrotti otteensa hämmentyneenä. Se ettei toinen ollut alistunut kuolemaan oli se mikä sai enkelin irrottamaan, kipu ranteessa tuntui tosin jomotuksena jota tämä ei edes noteerannut. EZriel päätti kuitenkin jatkaa hyökkäystään ja oli jo valmiina potkaisemaan toista lennättääkseen tämän uudestaan kauniissa kaaressa ilmaan.

Gillian

Gillian onnistui sittenkin pääsemaan irti, ja hän lysähti maahan. Viimeisillä voimillaan hän nousi nopeasti ylös henkeään haukkoen ja kaulaa kädellä hieroen. Gilin visio ei vielä ollut ehtinyt parantua kunnolla, mutta hän näki jo jotenkuten eteensä, vaikka näkökentässä sivuilla olikin vielä pelkkää mustaa. Kylmä vesi, joka satoi taivalta tämän kasvoille sai tytön pysymään topillaan ja pitämään kiinni hetkestä. Jos ei olisi satanut, hän olisi saattanut menettää tajuntansa.

EZriel tuli taas kohti, - selvästikään sen suurempia hengähdystaukoja suomatta. Gillian oli sillä hetkellä ihan liian uupunut ja kivusta turtunut väistääkseen, joten hän koetti viimeisillä voimillaan torjua hyökkäystä yrittäen potkaista tätä sen jalan sääreen, jota toinen ei ollut kohottanut potkaistakseen.

EZriel ei ollut tietoinen siitä missä tilassa toinen oli saati väliti siitä yhtään sen enempää kuin koskaan muidenkaan vastustajiensa. Sade joka ropisi raskaana maahan ja oli jo nostattanut monia punaisia lätäköitä Coloseumiin sai sen näyttäään siltä kuin se olisi ollut täyttymäsä verellä, vaikka ruumiillisia ulkoisia vammoja ei kummallakaan ollut. Ainakaan EZrielin ihoa ei ollut puhkaissut mikään.
EZriel tunsi ihokarvojensa nousevan pystyyn, salaman lyödessä lähelle. Ilmassa maistui sähkölle, mikä toi enkelille mieleen vielä vahvemmin veren. Hän laski mielessään sen kuinka lähellä myrskyn keskusta oli heitä.

Nähdessään ja tunsi toisen potkun, se sai hänen jalkansa notkahtamaan ja vei hänen potkustaan voimaa sekä suuntasi sen ylemmäs kuin oli tarkoitus. EZriel puri hampaitaan jottei olisi kironnut ääneen. Hän ei halunnut päästää turhautumistaan karkuun vaan käyttää sitä voimavarana, sillä siitä sai upeasti lisää ponttaa, tosin raivoksi muuttuessaan se sokaisi hyvin äkkiä arvostelukyvyn, mikä taas oli täysin tavanomaista kyseiselle enkelille.

Gillian

Tuntiessaan kuinka sai heikonpuoleisen potkunsa perille, hän sai taas uutta pontta. Veri jyskytti tämän päässä vieläkin mutta ainakin näkökenttä oli palautunut normaaliksi, vaikka tätä vielä hieman pyörryttikin. Kurkkuakin täytyi hieman krahistella, sillä Gil tunsi liman jääneen kurkkuun inhottavasti kiinni. Hän yskisi vielä varmaan seuraavana päivänäkin, jos tästä hengissä selviäisi. Gillian nuolaisi verta huuliltaan. Hän ei ollut edes tajunnut, että huulesta valui pieni kirkas verinoro. Hän oli varmaan puraissut huuleensa jossain vaiheessa. Tyttö tunsi jonkinlaisen väkinäisen hymyn nousevan huulilleen maistaessaan verensä.

Liikkuminen tuntui kamalan raskaalta, mutta hän pakotti itsensä vielä liikkeeseen. Hän otti maasta jalkapohjillaan vauhtia ja ampaisi toista kohti yrittäen päästä iskemään sormensa terävästi suoraan rintalastan alapuolelle, siihen, missä oli pehmeä kohta. Hän oli joskus lukenut, että siitä löytyisi kivulias kohta, jos sai iskunsa osumaan oikein. Gillian ei nähnyt enää muuta vaihtoehtoa, hänen kehonsa ei jaksaisi enää kauaa, joten hän ryhtyi uhkarohkammaksi ja toivoi hyökätessään samalla, että kykenenisi väistämään, jos EZriel alkaisi torjua käsillään.

EZriel antoi vaistoilleen vallan ja aavistaessaan toisen, paremmin kuin olisi nähnyt, aikovan iskeä paikkaan joka saattaisi jopa oikein tähdättynä olla tappava hän käänsi nopeasti vartaloaam kiertäen niin että toisen isku meni ohitse kylkeen. Iskussa oli pontta ja EZriel tunsi sen selvänä terävänä kipuna. Joskin hän jatkoi kierrettään toivoen että toisen odottamaton isku, joka oli aiheuttaisi hänelle kauniin pitkän mustelman, veisi tätä eteenpäin jotta hän kykenisi potkaisemaan tätä selkään ja mutaan naamalleen.

EZriel ei taistelun tuoksinnassa selvänä itse huomannut, mutta toisen koko ajan uhkarohkeimmiksi käyvät iskut syvensivät hänen huomiotaan toista kohtaan.

Taivaan halkoi taas salama, myrsky tuntui tulevan lähemmäksi. Silloin hän ymmärsi miksi kesken erään taistelun hänen mielensä oli hetkeksi järkkynyt. Yksi hänen veljistään oli peloissaan myrskyn tähden, tämä luultavast värjötteli jossain kauhuissaan itkien. EZrielin teki mieli nauraa ääneen helpotuksesta. Hänen ei tarvitsisi lähteä kesken taistelun veljensä hädän vuoksi. Toisaalta, kun taistelu olisi ohi, hänen olisi pakko käydä tarkistamassa asia ja luultavasti saattaa veljensä torniinsa Babeliin turvaan ja kuivumaan.

Hän nautti jo nyt kuvitellessaan kuinka löytäisi uitetun veljensä vapisemassa peloissaan jostakin.

Gillian

Vaikka tytön isku ei osunutkaan sinne mihin hän tahtoi, hän sai kuitenkin kätensä osumaan toisen kylkeen lujaa. Kauaa hän ei kuitenkaan ehtinyt tuntea sitä ihanaa onnistumisen tunnetta, sillä EZriel potkaisi tätä suoraan selkään saaden Gillianin lentämään maahan vauhdilla. Viime hetkellä hän ehti kuitenkin mennä kyljelleen ja suoristaa siipensä, etteivät nämä jääneet alle. Muta roiskui ja tahrasi tytön vaatteet, siipiinkin onnistui vähän rapaa menemään.

Hän oli kuitenkin kyljellään ja koki sen paremmaksi vaihtoehdoksi kuin olla mahallaan tai selällään, jolloin hänen olisi ollut vaikeampi päästä ylös tai vaihtoehtoisesti hän olisi ollut erityisen helppo maalitaulu, jos arkoihin kehon pisteisiin tahtoi osua.
Gillian nousi nopeasti ylös maasta, mutta sitä hänen ei olisi kannattanut tehdä, -ainakaan nopeasti: noustessaan ylös tämän verenpaine nousi ja laski nopeasti saaden aikaan hirvittävän huimauksentunteen. Hieman hoippuen hän käveli pari askelta taaemmas pidellen samalla päätään, jonka toinen puoli oli tahriintunut märkään maahan. Kätensä alta hän katsahti kohti vastustajaansa, silmissä edelleen kuitenkin se kiihko, joka ajoi häntä eteenpäin ja olemaan luovuttamatta.

EZriel katseli kuinka toinen lensi hänen potkunsa voimasta, kylkeä jomotti mutta hän ei antanut sen haitata vaan nautti näkemästään täysin rinnoin, jääden odottamaan vieläkö toinen nousisi ylös kurasta. Enkeli räpäytti omia siipiään hieman hajamielisesti odotuksen innostuksesta, pieniä vesipisaroita lensi hänen ympärilleen luoden pienen Halon salaman iskiessä juuri sopivaan aikaan hänen takanaan.

Toinen nousi eikä palo ollut sammunut tämän silmistä, se ei ollut vähäkään hyytynyt vaan pysyi voimakkaana. Kuka tahansa vastustaja olisi pelästynyt sellaista paloa sen nähdessään. Se oli upea näky. EZriel tunsi sähkön virtaavan suonissaan terästäen hänen tahtoaan. Kuinka upean vastuksen hän olikaan saanut, täysin avuttoman oloisen lapsen, jolla oli tahtoa enemmän kuin monella muulla kokeneella ja hyvällä soturilla.

Enkeli tajusi, että jos hän surmaisi toisen nyt, hän ei koskaan pääsisi kokeilemaan voimien mittelöä toisen täydessä potentiaalissa ja jos hän jotain rakasti, niin haasteita ja voimakkaita vihollisia. Hänen siipensä värisivät innosta. Hän ei antanut vastustajalleen enempää aikaa vaan syöksähti heti tätä kohti tällä kertaa nojaten voimakkaasti eteenpäin kaataakseen toisen omalla ruumiinpainollaan.

Gillian

Tyttöstä tuntui kuin jokin kylmä neste olisi noussut tämän päähän ja samalla kirvellyt hieman. Se oli varmaan päähän humahtava veri joka aiheutti pyörrytyksen. Gil ravisteli vihaisesti päätään yrittäen saada näkökenttänsä taas avaraksi ja pistelevän tunteen päästän pois. Turhaa, se ei onnistunut. Gillianin keho oli jo muutenkin ollut tiukilla taistelun tuoksinnassa, ja hänelläkin oli rajansa. Vaikka hän kuinka olisi tahtonut jatkaa ja selviytyä, ei tämän keho kysynyt tältä mielipidettä. Niimpä EZrielin hyäkätessä tämän kimppuun Gillian kaatui maahan selälleen, vaikka yrittikin viimeisillä voimillaan saada jonkinlaista suojaa eteensä käsillään. Juuri ja juuri hän oli saanut vedettyä siivet pois tämän alta, jälki ei olisi ollut mitenkään kaunista jos Gillian olisi rysähtänyt hentojen siipiensä päälle.

Gil ei voinut enää liikahtaakkaan, vaikka yritys olikin kova. Hän yritti vielä nousta ja kammeta itseään ylös käsillään, mutta hän sai vain juuri ja juuri liikutettua niitä sivuilleen. Hän tiesi, että jos EZriel tahtoisi tappaa tämän, niin nyt olisi parhain tilaisuus. Gillian ei voinut enää muuta kuin hymyillä. Tai ei hänen pitäisi sellaisessa tilanteessa kai hymyillä, mutta hän ei voinut sille mitään. Häntä melkeinpä nauratti oman asemansa surullisuus, mutta nauramiseen tällä ei ollut enää tarpeeksi jaksamista. Vain vaivoin hän sai pidettyä silmiään vielä auki ja pientä, tuskaista hymyä huulillaan.

EZriel tunsi toisen uupuneen, hän tunsi sen toisen lihaksista. Tämä hymyili voitonriemuisesti ja nousi seisomaan suoraksi, levittäen siipiään sateen suojaksi, sade oli viileää ja kylmettäisi hänen ruumiinsa nopeasti joten hän kääri keskimmäiset siipensä ruumiinsa suojaksi, sekä osoitukseksi siitä ettei iskisi enää.

Enkeli katsahti ensin ylös taivaalle, myrsky ei laantuisi vielä vähään aikaan, salamat löivät edelleen lähelle. Sen jälkeen hän laski katseensa takaisin vastustajaansa. Hävittyäänkin tämä näytti eloisalta eikä ollut alkanut anella elämänsä puolesta, jos tämä olisi enkeli olisi surmannut tämän samantien. Katumatta ja iloiten, nyt hän seurasi rinnassaan riemun poikanen vastustajaansa joka makasi maassa hänen armoillaan.
"Myönnätkö tappiosi pikkuinen?"
Hänen kasvoillaan oli leveä hymy.

EZriel oli päättänyt olla tappamatta toista. Sen sijaan hänellä oli kysyttävää.
"Oletko sinä yksi niistä jotka etsivät Sarielin kirjoituksia?"

Gillian

Enkelin luonto ei meinannut ensin antaa periksi, mutta sitten hänen oli myönnettävä, että tämä oli hävinnyt.
"...myönnettävähän se on. Minä hävisin", hän sanoi pitäen kivusta toista silmäänsä kiinni mutta edelleen hymyillen. Vaikka hän olikin hävinnyt, hän oli hävinnyt silti ihan reilussa taistelussa, ja se kohensi hänen mieltään jollain oudolla tapaa.

Kuullessaan kysymyksen Saielin kirjoituksista tämän aivosolout terästäytyivät. Miten hänen tulisi kysymykseen vastata?
Hän päätti kertoa suoran totuuden.
"Kyllä, niin minä olen. Myönnän, etten ole tarpeeksi vahva vielä, enkä edes itsekään oikein tiedä miksi tahdon ne etsiä mutta jokin ajaa minua silti eteenpäin. En tiedä onko se halu etsiä totuus vai seikkailumieli, mutta annan sen viedä minua eteenpäin". Hän vastasi niin puhtaalla äänellään kuin vain voi, mutta silti kipu kävi ilmi puheestakin.

EZriel kuunteli toisen tunnustusta häviöstä. Enkeli oli tyytyväinen, seuraavaan kysymykseen hän sai vastauksen joka oli suorastaan kuin jostain kirjasta revitty joltain sankarilta ja hän nauroi mahansa pohjasta, toista pilkaten.
"Et tosiaankaan, jos nimittäin etsit niitä ja himoitset paikkaasi Tropheumissa minä olen viimeinen vastuksesi, eikä sinusta ole vastusta. Kuolisit."

Enkelin äänessä ei ollut ylpeyttä tai pilkkaa, itsekehua eikä aliarvioin vikaa. Hän sanoi asian kuin se olikin.
"Sanoisin että olet yksi Edenin enkeleistä, yksi niistä jotka eivät ole sotureita"
Hän katsoi toista kylmästi, jättäen äänestään kuitenkin pois aikaisemman ylimielisyyden. Hän ojensi yhtä siivistään antaakseen toiselle suojaa sateelta. Hän katseli tätä uudelleen päästä jalkoihin miettien mitä tehdä seuraavaksi. Toinen oli selvästi taistelun jäljiltä huonossa kunnossa. Yleensä hän olisi vain hylännyt tämän paikalleen ja jättänyt selviämään yksinään, kuitenkin, hän ei halunnut ottaa riskiä että toinen kuolisi tähän. Hän oli löytänyt jonkun, josta olisi hänelle vastusta, vaikka tällä ei vielä ollut tarpeellista kokemusta hänen voittamiseensa.

"Kuinka paljon haluat voittaa?"
Hän kysyi hymyillen toiselle toisella suupielellään. Hän kumartui toisen puoleen nähdäkseen tämän kasvot hieman paremmin.

Gillian

Tyttö ei välittänyt toisen naurusta, sillä hän oli oikeassa; Gillianista ei tulisi olemaan vielä pitkään aikaan kunnollista vastusta EZrielille, vaikka hän treenaisi päivittäin. Hän oli kuitenkin kunnianhimoinen ja olisi valmis karaisemaan kehoaan päivittäin, ja kestäisi tällä taatusti Sarielin kirjoitusten etsinnässä aikaakin.
Saadessaan sateensuojaa toisen siivestä hän tunsi jonkinlaista kiitollisuutta mutta piti tunteen kokonaan sisällään näyttämättä sitä pahemmin ulospäin.

"Kuinka paljon haluat voittaa?", kuusisiipinen enkeli oli kumartunut lähelle Gillianin kasvoja hymyillen, mutta hymy ei ollut sellainen viaton hymy, vaan ennemmin viekas tai jotain vastaavaa. Sellaiseksi Gil sen ainakin tulkitsi.
Ensin hänen oli vaikea keksiä kuinka hän vastaisi.
"Olen valmis tekemään sen eteen paljon", hän tyytyi sanomaan hivenen hymyillen edelleen. Hän ei kieltänyt muttei myöntänytkään, vaikka tokihan kelle tahansa voitto maistui.

EZriel mietti vaihtoehtoja, hän voisi jättää toisen siihen ja kävellä auringonlaskuun voittajana, vaikkakin taivas oli pimeänä ja ainut valaistus oli salaman halkaisema taivas.
"Sehän on hyvä, tarvitset nimittäin treenausta."
Tämä totesi ja kohottautui seisomaan kohottaen katseensa hetkeksi taivaalle, myrsky ei näyttänyt kuluttaneen itseään vielä puhki. Se raivosi kuin vihainen haavoittunut eläin. Mikä sopi enkelille hyvin, hän piti sen agressiivisuudesta ja voimasta.

"Sinun matkasi päättyy nimittäin muuten hyvin äkkiä jos kohtaat vihamielisen olennon maastossa."
EZriel ei tarkoittanut sanoillaan mitään pieniä petoeläimiä, vaan demonien sukuisia ja niitäkin vanhempia, olentoja joilla ei ollut annettuja nimiä, niitä juoksi vapaina ympäriinsä saarta ja ne osasivat saalistaa pahaa aavistamattomia matkalaisia. Kaupungit ja pienet yhteisöt olivat turvassa niiltä, mutta yksinäiset ja avuttomat matkaajat eivät.

Enkeli raapi niskaansa tylsistyneen oloisena ja vaihtoi painoa jalalta toiselle.
"Jos tahdot voin auttaa sinua tulemaan vahvemmaksi?"
EZriel asetti kädet puuskaan paljaalle rinnalleen ksavoillaan itsetyytyväinen hymy, hän tunsi värisevänsä ajatuksesta että pääsisi pieksemään toista sydämensä kyllyydestä kaikella voimallaan.
"Voin auttaa sinua alkuun, sen jälkeen olet omillasi ja voit oppia mitä haluat. Sinun kannattaa myös miettiä tuota sinun asevalikoimaasi sillä kun vihollisesi on tarpeeksi lähellä jotta voit iskeä tätä, on myös vihollisesi tarpeeksi lähellä tehdäkseen sinusta lopun ennen kuin ehdit edes ymmärtämään hävinneesi"
Enkeli nyrpisti nenäänsä ajatukselle typerästä ja lyhyestä puukosta. Hänen kasvoilleen levisi entistä leveämpi hymy.

Gillian

Tyttö sai paljon ajateltavaa erityisesti sillä hetkellä, kun EZriel tarjoutui auttamaan tätä tulemaan vahvemmaksi. Gillianin aivosolut menivät hetkeksi lukkoon kun hän mietti mitä vastaisi toiselle. Vaihtoehtoja olisi useita; hän voisi kieltäytyä tarjouksesta mutta toisaalta taas EZriel olisi loistava, - tosin taatusti ankara ja armoton, opettaja.
Gillian kuitenkin aikoi suostua tarjoukseen, sillä se olisi varmasti ainutkertainen tilaisuus.

"Jos vain sinulla aikaa on, suostuisin mielelläni", Gillian vastasi.
"Mutta minun kannattaisi varmaan ensiksi kuitenkin hankkia itselleni kunnollinen ase ennen kuin tulen oppiisi", hän totesi vielä. Hänen oli jo muutenkin pitänyt hankkia itselleen miekka ja sitä varten hän oli myöskin rahaa aina säästöön laittanut kun sitä oli jäänyt yli majoitusten ja muun jälkeen. Hän ei varmaan enää paljoa tarvitsisi, että hänellä olisi varaa teettää miekka.
Tietysti Gillianin täytyisi jonkin aikaa myös kerätä voimiaan, hän oli taatusti mustelmilla ympäriinsä, eikä jalankaan laita ollut kovin hyvä.

EZriel naurahti toisen vastaukselle. Hänellä ei mitään muuta ollutkaan kuin aikaa, jollei laskettu niitä hetkiä kun hän paimensi veljiään. Tai kun häntä häirittiin.
"Minä annan sinulle aseen, sellaisen millä voit harjoitella alkuun, sellaisen millä selviät ja jos menet kuolemaan jonkun muun kun minun käteni kautta vannon etten lepää ennen kuin sinun pieni sielusi on minun kämmenelläni ja sen jälkeen murskaan sinut olemattomiin"
EZriel heilautti vapaita siipiään, pitäen edelleen niistä yhtä toisen suojana. Tosin, hän ei voinut uskoa että vetisessä kylmässä maassa oli kovin mukavaa maata. Enkeli hymyili ajatukselle siitä että se vain karaisisi toista tehokkaammin.

"Tornissani, Babelissa, on asehuone, minä vien sinut sinne, sieltä saat valita niistä aseista jotka näet yhden itsellesi harjoittelua varten, sitten kun olet sen arvoinen ja minä annan luvan, sinä saat kantaa asetta jonka veroinen olet"
Enkeli loi välinpitämättömän katseen toisen maassa makaavaan olemukseen.
"Pääsetkö itse ylös vai tarviiko minun kantaa sinut! Voit tulla torniini lepäämään ja hoitamaan vammasi, jos jäät siihen haaskansyöjät saavat vainun"
Hän hymyili pilkallisesti ja nosti katseensa taivaalle kuin haaskalintuja etsien katseellaan.
"Ne kykenevät haistamaan sellaiset satojen kilometrien päähän. Eivät pelkästään olennot, vaan myöskin sellaiset jotka haluavat aivan muuta kuin ruokaa"
EZriel ei ollut mies joka olisi kaivannut maallista hyvää, tai tavaroita, hän oli enkeli joka kaipasi taistelua ja sen tuomaa elämisen kiihkoa, mutta sellaiseksihan hänet oli luotu ja jos hänen olisi ollut pakko nimetä yksi asia mistä hän oli isälleen, Sarielille, kiitollinen, se olisi ollut juuri se kyky taistella ja tuntea siitä niin suurta iloa.

Gillian

Enkeli oli hyvin mielissään siitä, että saisi EZrieliltä ensialkuun aseen valittavakseen. Mutta kun toinen kysyi voisiko tämä itse kävellä häntä alkoi nolottaa se, jos ei kykenisikään. Hän ei tahtonut olla sentään niin suuri taakka, että hänet joutuisi kantamaan. Kovasta jomotuksesta huolimatta hän yritti kaikin voimina kammeta itseään ylös kädet uupumuksesta täristen. Hän pääsi vaivoin istumaan mutta se oli jo ollut tarpeeksi suuri rasite. Jos hän ei jaksaisi nousta ylös, tuskin hän kävellä saati lentää jaksaisi, vaikka tämän siivet olivatkin ainoa osa tämän kehoa, jossa vielä oli voimaa.

Luonnollehan se otti, mutta hän joutui myöntämään, ettei kykenisi itse jatkamaan matkaa. Nyt varsinkaan, kun hän alkoi pikkuhiljaa tuntea pistävää kipua siinä jalassa, mikä oli jo taistelun alussa saanut lujan osuman. Gillian päästi syvän huokauksen pelkästään siitä syystä, että häntä ärsytti olla niin avuton.
"...näyttää siltä, että jalat eivät suostu kantamaan vaikka kuinka tahtoisin", hän sanoi huokaisten toisen kerran pienoisesta ärtymyksestä.

Enkelistä näki selvästi, eikä hän sitä peitellytkään, kuinka huvittunut hän oli toisen avuttomuudesta, sekä samalla hieman ärtynyt, miten nyt tuollainen heikko olento muka koskaan pärjäisi saarella ja tällaisia Isä halusi omaan armeijaansa, suorastaan naurettavaa, EZrielin olisi pitänyt olla tarpeeksi jo miltei yksinään. Toisaalta, monen sadan, jollei tuhannen taivaan enkelin samaan aikaan kanssa taisteleminen olisi hyvä idea ilman erillistä lihamuuria, sillä ainoastaan sellaiseksi hänen silmissään kaikki muut kelpaisivat.
Kuitenkin enkeli osoitti ennen näkemätöntä pitkäpinnaisuutta, hän oli tällä hetkellä vieraalle huomattavasti huomaavaisempi kuin yhdellekään omista veljistään, jotka olivat sentään hänen kanssaan samaa verta.

Huokaisten toisen avuttomuudelle, tämä oli sentään kammennut itsensä säälittävästi istumaan. EZriel kumartui toisen puoleen, nostaen siipensä tieltä. Pujotti kätensä tämän polvien alle tukien toisella kädellä selästä. Ponnistaen pystyyn keveästi kuin ei olisi kannatellut mitään. Toinen tuntui hänen käsissään kuraiselta ja likaiselta, mutta vaikka toisen ruumis oli hieman sateen ja kuran kylmettämä se eritti lämpöä kuten mikä tahansa elävä olento.
"En pudota sinua"
Hän totesi vain ennen kun iski kaikilla kuudella siivellään ilmaa nostaakseen itsensä ja kantamuksensa ilmaan. Kuka tahansa muu enkeli joka kunnioitti tai pelkäsi myrksyä, ei olisi koskaan noussut ilmaan, mutta EZriel, uhkarohkeana, jollei jopa tyhmänrohkeana, ei välittänyt sellaisista päivänselvistä asioista vaan kuudella siivellään ohjasi itseään taidokkaasti vasten koviakin puhureita. Noustessaan tarpeeksi korkealle hän katsoi taivaanrantaan, nähdäkseen mustana ja luotaantyöntävänä oman torninsa.

//Hittasin hieman mutta toivottavasti siitä ei ole haittaa. Jos on niin voin muuttaa vielä vastaustani//

Gillian

EZriel vaikutti huvittuneelta mutta toisaaltahan sen ymmärsi, Gillian ei ollut missään parhaissa voimissaan juuri nyt ja hän näytti varmasti aika surkealta likaisena, märkänä ja voimattomana. Enkeli kuitenkin oli ihmeissään siitä kuinka pitkään toinen jaksoi tätä sietää, EZriel ei ollut tunnettu kovin pitkäpinnaisena enkelinä varsinkaan muita kohtaan.

Toisen enkelin nostaessa hänet maasta syliinsä Gillian tunsi pientä hävetystä - mikä oli varmaan ihan luonnollistakin ottaen huomioon tilanteen ja tämän perusluonteen - mutta hän pysyi silti rentona eikä alkanut kiemurrella tai päästä pois. Sitäpaitsi, ainoa keino selviytyä olisi lähteä tämän mukaan. EZrielin levittäessä kaikki kuusi siipeään ja noustessaan ilmaan Gil tunsi kouraisun vatsanpohjassaan, hän ei ollut niin tottunut lentämiseen sillä yleensä hän tyytyi kävelemään ja käytti siipiään muutenkin aika harvoin, saati sitten lentänyt kovaa vauhtia korkealla ilmassa.
'Pitää kyllä alkaa käyttämään siipiä enemmän...', hän ajatteli pahimman jännityksentunteen väistyessä.
Pelko siitä, että salama iskisi heihin valtasi tytön ajatukset joksikin aikaa mutta lopulta hän päätti vain luottaa EZrieliin ja tuuriin. Hän rentoutui kokonaan ja antoi kehonsa rentoutua kunnolla, jotta hän saisi kerättyä voimia ja toisen taakka olisi edes vähän kevyempi.

// Joo, eipä tuo haittaa :---D Tämä kai oli tässä?

EZriel otti suunnan, välittämättä ollenkaan vihmovasta sateesta taikka salamoista, jos häneltä olisi kysytty, vaarallisinta siinä myrskyssä oli hän itse.
Vaikka enkelillä oli kuusi siipeä eikä kuudella siivellä lentäminen ollut monenkaan mielestä vaivan arvoista, vaatihan se paljon koordinaatio harjoittelua jopa niille jotka syntyivät siihen ylempään kastiin joka niitä kantoi. EZrielillä se ei ollut ongelma eikä mitään, olihan hänet koulutettu ottamaan hyöty kaikista haitoista omaa ruumista ja sen heikkouksia koskien.

Hän nautti siitä kun salamat löivät läheltä, hän sai niistä energiaa ja tuntui kuin hän olisi ollut samanlainen vasama itsekin. Ilta oli loppujen lopuksi osoittautunut paremmaksi kuin mitä se oli antanut olettaa, Isän pilatessa alku siitä kokonaan omalla olemassaolollaan. Hänen olisi tosin haettava vielä pelokas veljensä jostakin, mutta ensin hän veisi tämän enkelinm lepäämään. Hänen olisi oltava nopea, sillä hän ei halunnut isänsä tietävän tästä mitään.

//Juuh, se oli taas yksi hieno peli, minulla itselläni oli kovin hauskaa, toivottavasti oli sinullakin. Jatkosta kyselisin, haluatko pelailla kuinka tarkasti pelejä, esim. Haluatko pelailla tornissa aseenvalinnan vai haluatko vain ilmoittaa minkä aseen hahmosi valitsee? Kumpikin käy minulle. Jos tuntuu ettet jaksa pelata näitä pelejä niin kenties joskus myöhemmin voimme miettiä sellaista peliä missä EZrielini koulii >: D sinun Gillianiasi, jos se minun paukapääni oppisi vaikka puhuttelemaan tätä nimeltä XD//