Aurinkoa yrteille

/ Whitesilver tänne kun vain ehdit~!

Kaunis aurinkoinen päivä ja tuulenvire kuljetti erilaisia makeita tuoksuja mukanaan. Mikäpä oli sen mukavampaa? Puissa kurkki pieniä lintuja, jotka nokkivat välillä toisiltaan ötököitä niskasta. Ystävyys oli tärkeä asia jopa näillekin pienille siivekkäille. Kyseinen lintulauma sävähti ja käänsi katseensa alas kuultuaan rapinaa. Tummaa puhuva haltia asteli rauhalliseen tahtiin puukori toisessa käsitaipeessaan. Korpinmustat hiukset heilahtelivat puolelta toiselle jokaisen askeleen saattamana, kun haltia vain askelsi eteenpäin. Nainen etsi varsin kuumeisesti yrttikasveja uusiin parannusjuomiinsa ja mikseipä myös myrkkyihin. Ihan yhtä hyvin nekin valmistuivat, käväisi haltian mielessä. Haltia kohautti kevyesti olkiaan ajatuksilleen ja tuhahti hiljaa. Avojaloin kulkeminen puhtaassa ja elämää rikkaassa metsässä oli rentouttavaa. Ruoho kutkutteli lapsekkaasti varpaita, kunnes ruoho vaihtuikin pieniin havunneulasiin. Ei niistä tosin välitetty. Matka vain jatkui haltialla tuntui pieni pisto varpaassa tai ei.

Kuljettuaan varmaan mailin tai toisenkin haltia pysähtyi ja kyykistyi vain tutkiakseen puunkannosta kasvavia sieniä. Pää kevyesti vasemmalle kallella haltia vilkaisi ympärilleen ja hyräili hiljaa. Vaaleanrusehtavat sienet värähtivät ja näyttivät sykkivän hetken, kunnes alkoivat hitaasti irtoilla rihmastoistaan. Haltia jatkoi hyräilyään ja auttoi sieniä irti kannosta, laskien ne hellästi koriinsa ja nyökkäsi sitten hyväksyvästi. Sienet olivat jo katselleet maailmanmenoja pidemmän aikaa, mutta se ei niitä haitannut. Juuri oikeanlaisia, totesi haltia itsekseen hiljaa mielessään ja hymyili sisäisesti. Hänellä tosin oli vielä pitkä matka kuljettavana. Lista tarvittavista yrteistä oli turhan pitkä, mutta oma oli hänen syynsä kun oli pitkittänyt lähtemistä. Turhautuneena huokaisten haltia nousi ylös, puisti niitä perhanan havunneulasia esiliinaltaan ja tutki katseellaan ympäristöään. Mistäs hän löytäisi tulipunaiset ruususet, jotka olivat aivan yhtä tulisia kuin nimensäkin jo vihjaisi? Sipaisten pari suortuvaa korvansa taa nainen päätti askeltaa eteenpäin. Kyllä ne kaivatut yrtit tämän kolkan lähettyvillä olivat...

//No niin! Paikalla!//

Hieman kauempana Ameshire loiki Lishtral muodossaan erään isohkon kiven päällä, joka sijaitsi pienen aukion luona. Kivi oli mitä parhain paikka tähystelyyn, jos jotain mielenkiintoista sattuisi tapahtumaan. Se käänsi painoinsa toiselle kyljeen ja siitä varovasti kellahti kokonaan tälle kyljelle. Aurinko paistoi juuri sopivasti ja tuulen vire viilensi mukavasti ilmaa. Ames oli kävellyt pitkän matkan tänne ja tämä kivi oli loistava paikka pienille päiviunille. Lishtralin oransihtava violetti nahka ja oranssi harja kiilsivät hieman auringon valossa ja tuuli heilutti hieman Ameshiren harjaa.

Ames sulki silmänsä ja hengitti rauhallisesti antaen ajatustensa lentää vapaasti. Tietenkin se piti kaikki vaistonsa valppaina varmuuden vuoksi. Kuitenkin ennen kuin Lishtral huomasi se oli jo vaipunut kevyeeseen uneen häntä muutaman kerran heilahtaen tyytyväisyydestä.
Hetken päästä Ames kuuli jotain askeleita lähistöltä, mutta se ei jaksanut aukaista silmiin vielä. Lishtralia väsytti sen verran, ja se uskoi sekä toivoi, että toinen ei huomasi sitä. Siksi Ames päätti pysyä paikoillaan paitsi olennon häntä heilui hieman.

Haltia kuunteli ja hyräili hiljaa, koskettaen puuta kävelessään sen ohitse. Puu kahisutteli lehtiään joko pienestä tuulesta tai vain huokaisi surkeana yksinäisyyttään. Haltian suupieliä nyki hymy, kun tämä katseli ympärilleen. Luonto oli ollut hänen ystävänsä pienestä taaperosta lähtien ja ikuisesti näin tulisi olemaan. Ei hän tarvinnut muita... Hänellä oli luonto. Haltianainen kyykistyi toisen jalkansa varaan ja siveli sormenpäillään hellästi pientä vaaleansinistä kukkaa. Kyseinen kukka oli hänen listansa loppusuunnalla, mutta se näytti niin heiveröiseltä... Sayéen puisti päätään ja kuiskasi vanhan laulun sanontoja ilmoille, antaen kukan herätä takaisin hohtoonsa. Hiljaa tätä kiittäen haltia kaivoi kukan juurineen ylös maasta, välittämättä mullasta joka kertyi pitkien kynsien alle. Hellääkin hellemmin haltia kääri kukan juurikon kankaan avulla piiloon ja laski kyseisen nyytin sitten koriinsa. Hän saisi kyllä kukan kasvamaan hyvin kotinsa lähellä eikä hänen tarvitsisi enää niin kauas lähteä etsimään näitä heiveröisiä rassukoita. Luultavasti kyseiset kasvit pärjäisivät paremmin hänen luonaan, kuin täällä eläinten herkkuruokana.

Sayéen kampesi itsensä ylös kyykystä, alkaen jälleen kerran puistelemaan multaa ja muuta törkyä puvultaan. Viimein tyytyväisenä pukunsa puhtauteen haltia nappasi korinsa ja otti pergamenttiin kirjoitetun listansa korin sisuksista. Kulmiaan kevyesti kurtistaen Sayéen käveli puskan lävitse ja tutki listaansa aivot kuumeisesti raksuttaen. Mihin suuntaan hänen pitikään nyt lähteä etsimään syväsammalta?

Ameshire kuunteli edelleen tarkkaavaisesti ympäriltä kuuluvia ääniä ja makoili rauhallisesti kiven päällä. Kuitenkin sen uteliaisuus heräsi kuullessaan jonkun laulavan vähän aikaa ja Lishtral nosti mahalleen käännellen päätään ihmeissään. Ames murahti hieman ja ravisteli oranssia harjaansa, että kiilsi valossa.
Hetken päästä Lishtal nousi ylös ja loikkasi alas kiveltä lähtien varovasti kävelemään äskeisen laulun suuntaan. Se tahtoi tietää, mikä tai kuka oli laulanut. Ameshire murahti uteliaisuudesta, mutta pysyi valppaana, jos pusikoista hyökkäisikin jonkin vaarallinen olento. Onnekseen se oli välttänyt tappeluilta muiden olentojen kanssa. Kuitenkin oli Lishtral tutustunut erääseen merenneitoon, jonka kanssa oli keskustellut pitkään.

Ames oli niin uppoutunut ajatuksiinsa, ettei huomannut erästä isoa tammea ja löi päänsä siihen. Puun ja Lishtralin kallon törmäyksestä kuului kovahko kopsahdus ja sen jälkeen urahdus, jonka Ameshire päästi säikähdettyään, mihin se osui. Se lysähti puun rungon viereen istumaan ja katsoi puuta hölmistyneenä.
"Mistä tuo ilmestyi?", Lishtral mietti ajatuksissaan heilauttaen hieman häntäänsä.

Se jäi katsomaan muuta ihmeissään kuin se olisi jonkin uusi asia ja unohtaen mitä oli juuri tekemässä.

Luja kopsahdus kaikui hiljaisessa metsässä melkeinpä jopa aaveisesti. Pieni lintuparvi kavahti ilmaan sirkuttaen hädissään. Sayéen jähmettyi aloilleen ja puri kevyesti alahuultaan. Ei hän ilmeisesti ollutkaan yksin... Mutta eihän muut jaksaneet tarpoa näin pitkälle metsikköön? Tai niin haltiarassu oli ainakin luullut. Kevyesti kumaraan painuneena haltia kuunteli ympäristöään ja askelsi hyvin hiljaa eteenpäin. Sormet hipoivat kevyesti toisen tikarin nahkaista kahvaa. Mikään pieni olento ei tekisi tuollaista kolahdusta ja saatika sitten se örähdyksen kaltainen ääni. Ehkä ihan murahdukseksi laskettava?

Sayéen nielaisi ja puisti päätään. Pelko ei saanut lamaannuttaa, koska silloin oli jo hävinnyt. Ei hän mikään pelkuri ollut, mutta yhtäkkinen pamahdus säikäyttäisi vetelät housuun kelle tahansa aikuiselle mieshenkilölle. Eikä haltia nyt sattumoisinkaan ollut miespuolista väestöä... Sayéen kyykistyi vähän lisää, melkein jo taittaen itsensä kaksinkerroin ja kurkisti puskan seasta. Haltia nielaisi hoksattuaan valtavan, tai no eihän se nyt mikään jättiläinen ollut mutta häneen verrattuna, liskomaisen olennon. Tuolle hän tuskin pärjäisi kovin hyvin käsirysyssä. Kyllä hän osasi laskea yksi plus yksi. Päätään kevyesti puistaen haltia astui taaemmas ja hätkähti kuultuaan rapsahduksen jalkansa alta. Mistä näitä oksia tuli juuri tällaisillä hetkillä?

/ no saunalahdelta tietenkin niitä oksia tulee c:

Katsottuaan puuta hetken ihmeissään lishtral pärskähti äänekkäästi. Siitä alkoi ärsyttämään, että oli mennyt tällä tavalla törmäämään puuhun. Ameshire vilkaili vielä puuta miettien, mitenhän vanha se oli. Se taivutti kaulaansa sivulle ja raapi toisella takajalallaan kaulaansa.

Samassa Ames kuuli läheltä rapsahduksen ja loikkasi säikähtäneenä ylös. Lishtral kääntyi äänen suuntaan ja vilkuili tarkkaavaisena ympärilleen muristen hieman. Ames tunsi miten adrenaliini kulki hänen kehossaan, ja sai sen jännittymään. Ameshire ei osannut ollenkaan odottaa, että lähistöllä saattaisi olla joku tai jokin. Kuitenkin lishtral tunsi pientä uteliaisuutta, mikä oli aiheuttanut tuon äskeisen äänen.
Hetken tarkkailtuaan ympäristöä Ameshire lähti hyvin varovaisesti rapsahduksen suuntaan. Kuitenkin se oli valmiina puolustamaan itseään, jos pusikoista hyökkäisikin jokin.
"Onko siellä joku?", Ames sanoi telepaattisesti, vaikka äänessä kuuli pienen kireyden ja pelokkuuden.

//sieltäpä hyvin xD Anteeksi, kun vastaamisessani meni näin kauan >_<

Sayéen huokaisi syvään ja kirosi mielensä sopukoissa itseään ja sitä oksaa alimpaan helvettiin. Enää ei olisi apua pelkästä piilottelusta. Pitäisi nostaa nokka taivaisiin ja olla rohkea. Purra hammasta! Niin hänen pitäisi tehdä. Haltia veti yrttikoriaan vatsansa eteen, pitäen yhä toisen kätensä tikarinkahvalla jos tuo hirviö sattuisikin haluamaan syötävää.

"Haltia vain. Yrttejä keräämässä", haltia tokaisi tyyneen sävyyn ennen kuin astui pusikon lävitse esille.

Sayéen pyrki pitämään tyyneytensä, mutta kyllä hän pelkäsi henkensä edestä. Tuo liskohirviö oli paljon kookkaampi kuin hän ja tuskin nuo hampaat - saatika kynnet- olivat vain koristeina. Haltianeito nielaisi ja nosti kätensä tikarinsa kahvalta rauhanomaisien aikeidensa merkiksi. Pienet tikarit eivät varmaan puhkoisi, ainakaan kunnolla, tuon roikaleen nahkaa... Saattaisivathan ne ehkä raapaista, mutta turhaa riskiä ei kannattanut ottaa. Ei koskaan! Riskit eivät olleet hänen ystäviään, eikä hän aikonut olla niiden. Hittoon ne. Sayéen kallisti kevyesti yrttikoriaan näyttääkseen liskolle, että hän ihan oikeasti oli keräämässä niitä yrtin pahaisia.

Ameshire jännitti hieman lisää lihaksiaan kuullessaan jonkun puhuvan ja astuvan pois puskista. Lishtral yllättyi hieman, koska tulija oli naispuolinen haltia. Ames ei ollut koskaan ennen tavannut haltiaa, joten sillä meni hetki, että se ymmärsi tilanteen. Lishtral oli kuullut hyvin vähän haltioista, joten tällä ei ollut mitään kunnollista käsitystä, minkä luonteisia haltiat ovat. Siksi Amesin uteliaisuus heräsi, mutta se oli edelleen varuillaan.

”Aah.. Hyvää päivää sinulle. Mihin tarkoitukseen sinä keräät yrttejä? ”, lishtral kysyi nostaen päätään ja nuuhki ilmaa.

Se tarkasteli haltian ulkonäköä ja mietti, olivatko muutkin haltiat melkein samankaltaisia. Ameshire liikehti hieman hermostuneesti, koska ei tiennyt, miten hänen tulisi toimia tai sanoa seuraavaksi ilman, ettei loukkaisi toista. Se ei tahtonut antaa huonoa ensivaikutelmaa itsestään tai rodustaan, joten Ames pysyi hiljaisena.