Kiveen kaiverrettu tunnus

EZriel laskeutui erään korkeamman kivisen raunion päälle, hänen kuusi siipeään asettuivat selkään rentoutuen ja enkeli katseli ympäristöään korkealta. Hän oli siinä seistessään mainio maalitaulu jollekin joka olisi hänen henkeään uhannut, nuolilla, magialla, millä tahansa pitkän kantaman aseella tai taidolla. Joku olisi nauranut hänelle ja haukkunut idiootiksi tai aloittelijaksi, EZriel seisoi siinä kuitenkin tahalleen, hän ei pilleskellyt tai pelännyt, jos joku hänen henkensä halusi sai tulla hakemaan. Hän näki hyvin omalta paikaltaan ympärilleen ja luotti omiin taitoihinsa niin paljoa ettei pelännyt. Tyhmäkään enkeli ei ollut, itsevarma kyllä, uhkarohkeakin, sillä vanhin Sarielin pojista nautti haasteista ja taisteluista.

Enkeli asettui kyykkyyn, siinä missä hän nyt oli, oli joskus ollut suuri ja mahtava muuri, muuri joka oli erottanut linnan asukkaat muista ja suojellut sen asukkaita. Miltä, sitä ei voinut kuin arvailla, EZriel ei sellaisia sinällään miettinyt, mutta katsahti taakseen ja hymyili ajatellessaan suorastaan riemukkaana sitä kuinka hienoa olisikaan ollut seistä niillä muureilla ja katsella vellovaa vihollisen armeijaa. Sitä riemua kun nämä olisivat yrittäneet tunkea sisään. Hänen niskaansa kihelmöi, hän kykeni miltei haistamaan sodan ja uhan. Pelon, joka olisi ollut niin hänen sotilaidensa kuin hänen vihollistensa pelko häntä kohtaan. Hänen siipensä värähtivät hieman mielikuvan tuottamasta mieluisasta tunteesta.

Hän tarkasteli maata vaaleansinillä, suorastaan jäisillä silmillään etsiäkseen liikettä raunioista. Linna oli ehkä aikoinaan ollut upea ja uljas, nyt se oli raunioina. Historia ei liikuttanut eikä kiinnostanut EZrieliä, lähinnä hän oli ajautunut tänne tunnelman takia, sen tunnelman mikä vuosisatojen taistelu ja veri oli näihin kiviin itsensä kaivertanut. Sitäpaitsi Lucifer ja Judas olivat taas muualla kuin missä piti. Kumpikaan ei ollut tornissa ja EZriel oli päättänyt etsiä jommankumman käsiinsä ihan vain siitä ilosta että saisi molemmat kiemurtelemaan hänen katseensa alla, kun nämä tiesivät ettei hän pitänyt siitä että nämä vaelsivat, sillä hänen oli tarkoitus pitää huoli näistä, eikä se onnistunut jos hän ei tiennyt missä ne idiootit olivat.

Keh,Cohenistuskelihieman sivummalla,jonkinmoisen paalun varjossa, Silmäillen Violeteillä silmillään kirjaansa jota piteli kädessään. Toki oli Cohen sen jo pariintuhanteenkertaan kerennyt lukemaan, mutta ei sitä ollut muutakaan tekemistä. Cohen mumisi jotain, Ja kohotti katseensa muureille, jossa joku hyyppä seisoi, muttei Cohen sen enempää huomiota kiinittänyt henkilöön, Vaan painoi Katseensa takaisin kirjaan, nojautui seinämään ja risti jalkansa.
Cohenin silmät välkkyivät auringon loisteessa, Ja aiheuttivat jonkinmoisen Refleksin varjossa ettei Itse henkilöä näkynyt, Vain Tummat silmät jotka välähtelivät violetteinä tietyn ajoin.

Cohen pyöritteli toisen käden rannetta, josta kuului melkoisia rusahduksia, kuin jään helkeilua. Taino Olihan se periaatteessa melkeinpä, olihan herran ruumis ollu jäässä parisataa vuotta. Mutta mitäs se siitä, Cohen ei välittänyt sillä se ei tuntunut miltään. Herra antoi mielensä olla syvällä vahvan kuoren sisässä, eikä antanut paljastaa itsestään mitään mielentiloja tai tunnetiloja. Cohen hymähti hieman ja läpsäytti kirjan umpeen, ja jäi nojaielmaan seinään. Cohen oli ihan rentona, venytteli hieman lisää häykähköjä lihaksiaan, samallakun alkoi nousemaan seisomaan.

EZriel ei ensin edes huomannut että raunioilla oli hänen lisäksensä joku muu. Eikä olisi varmastikaan huomannutkaan, jollei toinen olisi lähtenyt liikkeelle. Enkeli katseli tätä tylsistyneen oloisena. Hänellä ei ollut mitään mielenkiintoa sellaisia kohtaan jotka eivät olleet taistelijoita, matkalaiset, kerjäläiset, naiset, ynnä muut sellaiset joille enkeli ei antanut arvoa saivat olla aivan rauhassa omissa oloissaan. Miksi hän menisi tappamaan mitään sellaista joka ei panisi vastaan millään tavoin. Murhaaja hän ei ollut, vaikka sellaiseksi häntä oli moitittukin, lähinnä ne häviäjien osapuolet mutta, haukkuva koira ei purrut, sen enkeli oli oppinut. Jos joku vannoi kostoa tapetun tutun tähden enkeli otti koston mielellään vastaan. Kosto tosin päättyi usein kuolemaan, eikä hän ollut tähän asti itse kuollut vielä kertaakaan, tokihan sitä kuoltiin vain kerran, periaatteessa.

EZriel ei pitänyt ilmasta, aurinko paistoi ja oli suhteellisen kirkasta, tokihan se oli hieno keli olla ulkona ja viettää aikaa, hankkia vaikka rusketus, mutta mitä EZriel rusketuksella teki, ei mitään. Hän oli kalpea ja piti itsestään sellaisena, se sai viholliset ajattelemaan että hän oli sairaalloinen ja heikko. EZriel ei ollut lihaksikas siinä määrin että häntä olisi koolla voinut kehua, jänteikäs hän oli pikemminkin, kuin nuori keskenkasvuinen. Se voima mikä suhteellisen pienessä koossa piili oli raakaa ja tarkoitettu tappamiseen, eikä EZrielille ollut koskaan uponnut päähän sellaisia hienoja sanoja kuin armo, lempeys, rakkaus, lähimmäisen kunnioitus. Enkeli ei edes kunnioittanut omaa isäänsä saati sitten vihollistaan. Jopa veljiään kohtaan hän oli kylmä ja välipitämätön, erityisesti Luciferia ja Judasta kohtaan koska kummatkin olivat heikkoja ja hyödyttömiä. Hänen silmissään arvottomia olentoja.

Cohen asteli varjosta esiin, Kohotti Ezrieliä kohde arpiset kasvonsa, & tuijotti tuota tyyneesti, viileänrauhallisella tyylillään. Toki Cohen tuon tunnisti, & sen näki ilmeestä, Mutta se ei ollut pelokas, ennemminkin uhkaava. Mutta Cohen ei tehnyt elettäkään hyökätäkseen tuon kimppuun. Raunoiden halki iski tuuli, Joka sai Cohenin hiukset poukkoilemaan ympäriinsä, herra nyrpisti tuolle hivenen nenäänsä, & jatkoi matkaansa, poispäin raunoista, Samallakun Mumisi jotain hiljaisella vaivihkaisella aavistuksen karhealla äänellään, Ja hypähtäen samalla raunoista purenneen kiven yli, samallakun lähti kävelemään linnoituksen ovesta sisään. Raunoit olivat kyllä huonokuntoisa muttei se cohenia haitannut sen enempää kuin tuon läsnäolokaan.

Tämä vilkaisi taakseen hieman, otsatukkansa takaa, ja jatkoi matkaansa, Cohenilla oli aika kuma se sai herran painumaan viileään linnanraunoiden kellariin, jonne tämä oli nyt asuttautunut. Mutta sinne tämä i todellakaan ollut menossa, jäi vain viileään kiviseen seinämään nojailemaan, silmät painaen samalla kiinni. Hah. Cohen kohautti hieman samalla päätään, tuijottaen murenevassa katossa olevaa reikää jossta paistoi aurinko suoraan hiekkaisella ja pölyiselle lattialle. Kauempana Luolan nurkastossa istui aavikkokettu pesueineen, Cohen aisti sen, kuinka ne yrittivät vältellä tätä mahdollisimman paljon.

Helvetin ärsyttäviä otuksia, Cohen inhosi aavikkokettuja, ne olivat lajista muuntautuneita inhottavia karvapalleroita jotka cohen halusi hävittää huvinuoksi maanpäältä, mutta ne eivät olleet häirinneet cohenia ollenkaan, joten tämä antoi niiden olla.

EZriel katseli kuinka toinen katosi jonnekin, hyvä vaan, eipä ollut hänen ilmaansa pilaamassa, enkeli ajatteli vahingoniloisena. Hän hyppäsi ilmaan nopeasti ja levitti siipensä laskeutuen maahan kevyesti ja ääntä päästämättä. Hänen jalkansa osui kovaan maahan, sen oli varmastikin kovettanut ja kasaan painaneet tuhansien vuosien tuhannet linnassa eläneet ja sen armeija. Enkeli käveli määrätietoisesti ympäri raunioita hakien erästä kiveen kaiverrettua tunnusta. Hän oli kuullut että raunioihin olisi hautautunut ase, tai hautautettu ase. Se oli pelkkä huhu puhe, mutta enkeli oli kuullut näitä huhuja monta, tahoilta jotka olivat yleensä luotettavia.

Oli ollut puhetta merkistä kivissä jotka johtaisivat aseen luokse ja koska EZriel rakasti aseita hän ei jättänyt tätä tilaisuutta tutkimatta, hänen pienet aarteenmetsästyksensä olivat ennenkin tuottaneet tulosta ja hän oli tottunut luottamaan näissä asioissa vaistoihinsa. Hän ei tietenkään halunnut jakaa saalistaan kenenkään kanssa ja jos se joka oli aiemmin raunioilla istunut tulisi hänen tielleen tai yrittäisi aseen viedä häneltä, no hänen olisi vain päästävä eroon sellaisesta tekijästä, ehkä jopa käyttämällä löytämäänsä asetta tätä vastaan. Kuinka ihana ajatus se olikaan enkelin mielestä ja hän väräytti vaaleansinisiä siipiään mielihyvästä.

Cohen Murahti hieman, ja tunsi maan Pienestä värähdyksestä että tuo laskeutui, Kuullen tuon siipien havinaakin lievästi(?) Oli melkeinpä arvattavaa että Tuo saattoi etsiä täältä jotain, kuinkas tänne muuten tulltaisiin, niin harvat kävivät täällä, Cohenin vaivihkainen uteliaisuus heräsi hivenen, jolloin herra astui taas ovenraosta, ja lähti tuon perään, jalan askeleet kuin saalistajalla, mutta erinlaisella tavalla, muunnelluntyylisenä, äänettöminä, Jotka ei päästänyt edes kivennarahdusta kuulumaan jalan alla, Cohen askelsi kuitenkin nopeasti, ei hiippaillen kuten olisi voinut odottaa, pianpa tämä oli jo tuon takana, eikä tuo sitä huomannut ( ? ) Tämä seisoi kädet taskussa tuon takana, ei oikeastaan tehnyt muuta, katseli vain tuon tekemsisiä. Ei herra edes tuntenut halua kysyä asiasta, sillä sehän seviäisi sitten kun tuo löytäisi mitä etsi.

Cohenin silmät olivat suoraan tuossa, ei piinaavina eikä mitään, eihkä saattoi tuoda tuohon tunteen että joku katsoi tuota, mutta se oli eläimellinen piinaus, jota cohen aina käytti, ettei kukaanepäilisi asiasta mitään. Vanha palkkamurhaajahan oli joten osasi Cohen nyt hommansa, muttei murhaamismielessä. Cohenin takin leveät ja pitkät kaulukset heiluivat taas uudessa tuulenpuuskassa, Kauempaa kuului aavikkoketun ulvaisu kun se oli saanut saaliinsa kiinni.

EZriel haki mutta koska tiesi että alueella oli joku hänen lisäkseen hän pysyi valppaana. Hän arveli toisen olevan kokenutkin taistelija, sillä ei kuullut tämän tuloa, mutta aisti tämän. Enkeli ei antanut itsensä jännittyä paljastuakseen vaan oli edelleen etsivinään, valmiina hyökkäämään. Kun toinen oli aivan hänen takanaan Enkeli ärsyyntyi tämän ylimielinen asenne ja enkeli iski oikean puolen kaikki siipensä hurjalla lihasvoimalla toista kohti aikomuksenaan ei niinkään vahingoittaa mutta kaataa toinen. Hän olisi kyennyt murtamaan luitakin sillä toisin kuin muut enkelit jotka käyttivät siipiään vain lentämiseen hän oli kouluttanut itsensä niin että siivet olivat voimakkaat ja taistelussa käytettävissä. Hän sai siipiinsä enemmän voimaa kuin käsiinsä sillä niiden lihakset olivat notkeammat.

"Mitä sinä haluat?"
EZriel kysyi ärsyyntyneenä. Enkeli ei aikonut jakaa saalistaan, taistelu kyllä maittaisi, hän ei juoksisi karkuun yhdestäkään taistelusta.

Cohen katsoi tuota, Ja hetkeä aiemmin, ennenkuin tuo oli liikauttanut siipiään, Tämä Ehkä aisti tuon tekemiset muiden lihaksien jännityksien joukosta, Ja kerkesi ehkä loikkaamaankin pari metriä taakseppäin. Cohen katsoi tuota huvittuneen oloisena, vaikka se ei paljoakaan päällepäin näkynyt, kuten tämän mielentilat eivät ikinä.Cohen Katseli tuota vielä hetken ja kohotti sittemmin päätään. " Pakko myöntää, etten sitä tiedä itsekkään . Vielä. " ' Vielä' Sana oli paljon pistävämpi kuin muut sanat yhteensä. Cohen ei ollut tuon suhteen vielä varma, Mutta Tämä arveli että tuokaan ei ollut kovinkaan kokematon ja taidoton. Mutta siltikään Cohen ei tiennyt tuosta mitään muuta. Cohen katsoi Tuota edenleen, Tyyliin kädet taskussa, mitääntekemättömänä. Cohen katseli tuon tekemisiä, Samallakun yritti erottaa muiden eläinten liikkeiden ja lihasjännityksien keskeltä tuon lihaksien jännitykset ja muut. Kun Cohen oli liikkunut tämän keskittyminen oli herpaantunut.

| Toivottavasti nyt on paremmpi x-x |

EZriel ei tuntenut iskua joten toinen oli väistänyt, valmiina ottamaan iskua vastaan jos toinen olisi hyökkäämässä hän kääntyi. Hän sai kysymykseensä vastauksen eikä toinen tehnyt mitään hyökkäykseen liittyvää liikettä, toisen ruumiinkieli ei vihjannut mitään siihen suuntaan, mutta EZriel pysyi jännittyneenä. Olivat hänen vihollisensa ennenkin rentoja olleet, monet enkelit jotka olivat tulleet häntä vangitsemaan tai tappamaan usein luottivat omaan mahtavuuteensa ja ylimielisesti aliarvioivat hänen ikänsä ja kokemuksensa, pitivät nokkavuutta ylimielisenä ja ärsyttävänä, EZriel oli näiden silmissä usein vain ärsyttävä kärpänen, siihen asti kunnes tasoero pääsi näkyviin.

EZriel katsoi toista kurtistaen toista kulmaansa. Ai ettei tiennyt vai.
"Mikä idiootti sinä oikein olet, tiedätkö edes omaa nimeäsi"
Enkeli pilkkasi ärsyytyneenä. Hänen olisi sittenkin vain pitänyt tappaa toinen, hänen kärsivällisyytensä oli lyhyt, hän ei kuitenkaan halunnut tuhlata hyvää päivänvaloa tappeluun kun oli päässyt näin hyville jäljille. Häntä ajoi harvinaista kyllä, tänään takaa enemmänkin halu metsästää aarretta, kuin pienet pojat, kuin taistella. Mikä sinällään oli historiallista sillä enkeli harvoin antoi valua hyvän tilaisuuden taistella sormiensa välistä. Hänelläkin oli hetkensä.

Cohen katsoi tuota edenleen silmät välähdellen. Tämä Ehkä Aisti tuon varuillaan olevaisuuden. Kaikki tuon lihaksenjännitykset tämä melkeinpä kuin näki, samallakun sekosi ajatuksissaan, hukaten taas tuohon keskittymisen & suoaansanottuna toisaalle kesityttiin, mutta silti katse oli suoraan tuossa. Cohen ei halunnut tapella. Ei Cohen omasta piilostaan olisi tullut sen takia. Cohenia ei kiinnostanut taistelu, Vaikeki se kyllä herraa haitannutkaan. Se oli ihan mukavaa ajankulua aina tietyin tasoin. Mutta nyttemmin Cohenin oli piilostaan ajanut esiin uteliaisuus Tuota kohtaan. Mitä Tuo oikein etsi, Kysymys piileskeli Cohenin syvälle kuorensa sisääns uljetussa mielessä. " Vaikka nyt olenkin hieman erossa muusta Maailmasta en minä muistiani ole menettänyt. Älä ala arvostelemaan ihmisiä, Jos et tiedä heistä mitään. ". Cohen siristi silmänsä viiruiksi, & hymyili Tuiolle. Hymyssä ei ollut minkäänmoista kuvastusta, se oli vain pelkkä hymy.

Cohenin lihakset värähtivät hieman, Kun tämä tunsi kuinka Todella lähelä livisti maanalaisia tunenleitaan pitkin joku sopulin kaltainen eläin. Se sai Cohenin keskittymisen herpaantumaan siihen kokonaan, Mutta katse silti pysi naulittuna Eziin, Mutta mielessään tämä seurasi kuinka otus meni pitkin maanalaisia käytäviään. Hetken kultuua tämän Keskittyminen palasi osittai takaisin tuohon .

EZriel rentoutui hieman, mutta oli edelleen varuillaan. Hän ei luottanut muukalaisiin, toisin kuin hänen idiootti veljensä Lucifer, joka oli useammin kuin kerran elämässään joutunut ongelmiin sen tähden, onneksi vain yksi niistä kerroista oli tähän asti ollut vakavempi. Lucifer oli pelästynyt sitä itsekin, eikä pelkästään sitä, vaan myös EZrieliä joka oli ollut valmiina repimään veljensä kaikki neljä siipeä irti tämän selästä jollei tieto siitä että isä ei sitä hyväksyisi olisi häntä pidätellyt.

EZriel hymyili julkeasti toisen kommentille.
"Kukaan ei ole koskaan ansainnut sellaista arvoa silmissäni että voisin katsoa häntä kuin vertaistani"
Hän sanoi täysin rehentelemättä.
"Sinä et ole silmissäni sen arvokkaampi kuin kukaan muu"
EZriel kohteli kaikkia tasa-arvoisesti, ketään hän ei sanoillaan koristellut tai kehunut.
"Ole missä maailmassa haluatkaan, mutta poistu minun läheisyydestäni tai en vastaa turvallisuudestasi"
Hän sanoi haastavasti hymyillen.

Cohen Hyrähti kehräävään tyyliin. " Ai Kaikkiako? Voisit kohdella myös itseäsi samallatavoin kuin muita." Sittemmin Cohen Virnisti enemmän. " Älä jaksa. Olen kuullut tuon niin monen henkilön suusta että tuo sana alkaa käymään tutuksi." Tämä katsoi tuota, SItten hymähti , & nojautui Raunion seinämään. " Turhaan hilehdit, en ole käymässä kimppuusi. En ole nyt sillä tuulella. " Cohen katsoi tuota, KAsvot taas vakavina. Samallakun Venytteli harteitaan. Taas Cohenin Keskittyminen herpaantui & kesti heti ennenkuin herra sai sen takaisin. Tämä ei niinkään tehnyt mitään muuta kuin nojasi seinämään kädet puuskassa. " Mutta minulle on ihan sama mitä sinä ajattelet minusta. Minulle riittää vain katsoa mitä teikä touhuaa. Jos olet aarretta metsästämässä, saat pitää sen ihan itselläsi, rikkaudet ei meikäläistä kiinnosta. " .

EZriel kuunteli yhä vain ärtyneempänä. Hän oli puhjeta raivosta toista kohtaan, mutta tiesi paremmin olla antamatta liikaa itsensä hiiltyä sillä silloin vain tekisi itsestään idiootin tai tekisi jotain typerää muuten. Hän antoi siis itselleen aikaa rauhoittua, näyttäen ettei antaisi toisen nenäkkyyden ärsyttää itseään. Kun hän pääsi taas sinuiksi itsensä kanssa hän istahti kivelle jota oli tutkinut ja katsoi toista nyt tarkemmin.
"Jos joku haluaa että kohtelen häntä paremmin, pitää se kohtelu ansaita"
EZriel vastasi vain, hän ei pokkuroisi tai matelisi kekenkään edessä vain sen tähden että tämä julisti tai oli olevinaan muita parempi. Hän ei kunnioittanut ketään joka ei todistanut hänelle olevansa sen arvoinen.
"Voin olla viimeinen jonka suusta sen kuulet"
Enkeli heitti haastavasti vaikka toinen oli väittänyt ettei ollut tuulella haastaa taistelua.

Viimein hän hymyili, kylmää huvittunutta hymyä.
"En etsi aarretta joka tuo isännälleen rikkautta samalla tavalla kuin kulta ja timantit, saalistani en jaa enkä anna. Kiinnosti se sinua tai ei."
EZriel sanoi hievahtamatta, toki häntä harmitti ettei hän kyennyt näin etsimään asetta, mutta hän ei todellakaan luottanut toisen haluun katsella hänen touhujaan.

Cohen Nauroi hieman huvittuneempana kuin aikaisemmin. Cohenin silmät siristyivät hivenen, Ja tämä hymyili paljastaen epäluonnollisen terävät kulmahampaat. Tämä tuijotti tuota sittemmin hetken kauemmin, ja syvempään, melkeinpä syventyen tuon tuijjottamiseen, kunnes hätkähti hieman, Ja Totesi vaisusti " Ai sitä asettako etsimässä, jonka tänne pitäisi olla kätkettynä? " Cohen hymyili. " se on kuulema hieno ase, Mutta itseäni ei aseet kiinnosta kamalasti. Taistelu on minusta suoraansanottuna typerää jos ei ole varsin hyvä syy siihen. " Tämä katsoi tuota, Tämän Mustat pupillit olivat kaventuneet säröiksi silmissä, Ja ne erotti hyvin hankalasti Violettejen silmien Keskeltä. Cohenin ääni Oli tyyni kuin peilikirkas järvi, Ja tämän kasvot kuvastivat myös äänensävyä. Cohenin mielentila oli nyt sulkeutunut hivenen enemmän, Uteliaisuuskin oli haihtunut, kun herra arvasi ettei tuo Varmaan jatkaisi etsintöjä.

Cohenin aistit olivat ihan sekaisin, eikä Herra oikein uskaltanut sulkea niitä poiskaan koska tämäkään ei hirveästi luottanut tuohon. Senverran tämä oli äkkipikaisia tilanteita kokenut elämänsä aikana.

EZriel selvästi näytti kiinnostuneemmalta kun toinen mainitsi tietävänsä aseesta. Ehkä hän saisi aikaan vaihtokauppaa. Enkeli hymyili, nyt selvästi tyytyväisempänä.
"Sinäkö tiedät siitä?"
Hän kuulosti jopa innostuneelta salaamatta sitä tippaakaan. Miksi olisi, hänestä oli aina edukasta että hänen harrastuksestaan tiedettiin sillä silloin ne joilla oli tietoa ja ahneutta, halusivat hyötyä siitä että hän tarjosi hyvän palkkion tiedosta joka koski muinaisia aseita.

Ezrielin ilo ei kuitenkaan kestänyt kauaa, sillä hän kuuli siipien havinaa. EZriel nousi seisomaan kivelle.
"Jos et taistelua kaipaa kannattaa sinun siirtyä piiloon sillä taisteluun sinä pian joudut"
Hän sanoi hiljaa, kuulostaen äärimmäisen tyytyväiseltä, enkelin silmiin kohosi lähes nautinnollinen ilme kun hän kuunteli vihollistensa etenemistä. Pian, raunioille, heidän ympärilleen laskeutui kymmenen muuta enkeliä, kaikilla vain kaksi siipeä, mutta sotilaiden varusteet. Kelläkään ei kuitenkaan toisiinsa sopivat, mikä vihjasi siihen että nämä olivat saarelta palkattuja palkkatappajia. EZriel hymyili kun joukon selvä johtaja, tällä oli upein haarniska, räpäytti siipiään ja katsoi halveksuvasti ensin Cohenia ja sen jälkeen EZrieliä.
"EZriel, Sarielin poika oletan?"
Hän kysyi ylimieliseen sävyyn, ilmassa oli selvästi aistittavissa taistelun halua, eikä EZriel ollut se jota asian eniten innosti.

Cohen Hyrisi hivenen Huvittuneena. Nousi sittemmin nojausasennosta seisomaan, Kädet rennosti taskussa. Cohen kyllä piti taistelemisesta. Muttei antanut taisteklunhalun ottaa valtaa. Tämä Katsoi Ezrieliä puhutellutta enkeliä, Tyytyväisen oloiseen tapaan. Cohen loi taikaisin henkilölle Saman halveksuvan katseen Kaksinkertaisena. Cohen virnisti sittemmin. " Ainahan Minulle Oikeiden vihollisten kanssa tappelu kelpaa. " Cohen Antoi aistinsa ryöpsähtää valloilleen, Nyt kaikki eläimet olivat kaikonneen kauemmas , Joten tämä aisti nuo paljon paremmin, Muteti silti täydellisesti. Välillä tämän aistit sekaantuivat omiin lihaksien jännityksiin. Mutta Tämä Pysyi silti tyyneenä, Ja loi Katseensa eziin, & virnisti hivenen huvittuneena, Tämä aisti Ehkä Myös Ezin, Että muidenkin innostuksen. Cohenin sydän tykytti hieman lujempaa, Ilman syytä, taino Cohen ei ainakaan tajunnut syytä.

Thehee. Cohenin mielestä Enkelit näyttivät lapsellisilta. Kuin Joukko lapsia kokoontuneena Pellen ympärille , joka onkin Joku salamurhaaja. Mutta se kyllä kävikin tämän mielessä sanoa, mutta tämä päätti säästää sanansa, ihan vain käyttääkseen niirtä joskus toiste.

Enkeleiden johtaja tuijotti EZrieliä tuimasti kun poika virnisti. Levitteän kaikki kuusi siipeään käsiensä mukana.
"Minä olen EZriel, Sarielin pojista ensimmäinen, pojista vahvin"
Hänen äänensä muuttui jääksi ja kumeammaksi hänen puhuessaan.
"Te joiden sydämessä pelko asustaa, lähtekää nyt ja lupaan että pääsette täältä pois rakkaan henkenne kanssa, jos kuitenkin valitsette taistelun"
Enkeli selvästi nautti viimeisestä lauseesta.
"En voi luvata kuolemanne olevan nopea, tai edes kivuton"
Hänen äänensä oli laskenut normaaliksi, mutta kylmyys oli jäänyt. EZriel tunsi kuinka Maraudel janosi verta, hän ei ollut vielä manannut sitä esiin, sillä halusi käyttää sitä vasta myöhemmin. Hän taisteli aina mieluummin paljain käsin ensin.

Enkelien johtaja murahti halveksuen, häntä ärsytti nuoren pojan asenne, tämäkö oli muka surmannut taivaan suuren sotajoukon ritareita. Hän epäili sitä suuresti. Poikaa suurempana uhkana hän piti tuntematonta muukalaista, tämän mukana olo sai hänet suremaan sitä että he saattaisivat joutua surmaamaan ulkopuolisen, toisaalta se tapahtui hyvän asian tähden joten tämän sielu saisi varmasti levon. Hän aisti miestensä olevan yhtä huvittuneita kuin hän pojan leveilystä ja moni naurahtelikin. Tämä sai vain EZrielin hymyn levenemään.
"Sinä!"
Johtaja puhuen muukalaiselle pojan luona.
"Jos olet tämän lapsen puolella, kehoitan sinua lähtemään ettemme joudu surmaamaan sinua hänen mukanaan. Tiedoksesi, että tämä' poika on taivaan suurimman pettturi enkelin Sarielin jälkeläisiä ja olemme tulleet tuhoamaan kaikki Sarielin pojat sekä miehen itse. Emme halua surmata ketään asiaan kuulumattomia"
Hän jopa kumarsi kohteliaasti Cohenille.

Cohen suoristautui hivenen muttei ottanut käsiään pois taskusta. Tämä Piti kädet rentoina eikä antanut noiden vaivata sen enempää. Cohenin silmät välähtelivät tietyin välein Kun tämä katseli Tämän & ezrielin ympärille saapunutta sotajoukkoa. Cohen katsoi Noita paljon huvittuneempana kuin yleensä.
" Voisin sanoa, että kohta nauratte omalle tyhmyydellenne" ohen totesi, edenleen rentona, Tämä silmäili edenleen ympärillä olevaa joukkoa. Ja katsoi jopa ezrieliä, Hieman koleaan tapaansa, Muttei oikeastaan mitenkään paheksuvasti. Cohenin Mieli oli aivan aavistuksen verran sekaisin siitä, Kuinak paljon oli herran läheisyydessä eläviä olentoja. Hän voisi vain tässä tilanteessa arvioida Mistä suunnasta isku tulee, jos joku käy päälle.
" Vaikka olisinkin Hänen puuolella Niin miksi ihmeessä Minä perääntyisin? Eihän Pelkureita pidetä tässä maailmassa minkään arvoisina. " Sittemmin Tämä siirsi katseensa Enkeliin Joka oli juuri puhutellut Cohenia. Sitten Cohen virnisti tuolle Hélvetin pahansuovasti, & nousi koko pituuteensa, & tuijotti Miestä edenleen.
" Voin sanoa sinulle, että jos haastat riitaa Tuon kanssa, Pulu, niin olet erehtynyt pahan kerran aikeistasi " , Cohen Nyökkäsi kohde ezrieliä, & tuijotti Edenleen toista enkeliä. Coheninin Ruumis oli nyt melko jännittyneen oloinen, Mutta se johtui lievästä valmiudesta tekemään Toimenpiteitä., Jos nuo nyt päättäisivät hyökätä kimppuun.

Enkelit jakaantuivat neljä Cohenille koska tarkoitus oli vain hidastaa miestä ja estää tätä sotkeutumasta EZrielin tappamiseen. EZriel sai kimppuunsa kuusi valkosiipistä enkeli ja oli riemuissaan.

Cohenin kimppuun kävi kaksi miekka miestä, yksi jolla oli kirves, pienikokoinen sillä enkelit olivat hentoisia, sekä yksi keihäsmies. Miekkamiehet olivat hyökkäämässä ensin eikä taistelussa tunnetta sellaista käsitettä kuin yksi yhtä vastaan, reiluus oli jäänyt jo taivaaseen heti kun Isän suuri silmä vältti näiden pahat teot.

EZriel sai kimppuunsa komentajan sekä tämän lakeilijat. Hän virnisti enkelille samaan aikaan kun tömäytti itsensä kiinni yhteen näiden vasta laskeuduttua maahan, ensimmäinen sai kokea miltä tuntui saada täysikokoinen, kuusisiipinen EZriel päällensä. EZriel nauroi kun kuuli miehen keuhkojen tyhjenevän ja oli jo pystyssä sillä kaksi miekkaa tavoitteli hänen vartaloaan. EZriel kierähti pois ensimmäisen päältä ja potkaisi maasta erään kiven yhden enkelin ukkovarpaalle, tosin tällä oli metallinen terä kengissään, joten kipua ei niinkään tuntunut, paitsi kun EZrielin kanta pää jysähti tämän polvitaipeeseen. Pystyssä jo EZriel pongahti kivien päälle, singahti kuin gaselli, hypäten vihollistensa päiden yli ja kaataen vielä yhden enkelin hän kääntyi jäljelle jääneisiin kolmeen, sekä niihin jotka häntä kiroten hoitelivat jo pienoisia vammojaan.

Cohen Antoi Miekkamiesten tulla lähelle.
Cohen Kyyristyi & syöksähti kuin Juuri laukaistu nuoli Kohde ensimmäistä miekkamiestä, Napaten Ehkä miekkamiehen Miekan terästä kiinni, Vääntäen sen kaksinkerroin Helposti EHkä, Samallakun iski toisella kädellään seuraavaa miekkamiestä ehkä suoraan rintaan, & tempaisten Rikkoutuneen MIekan toisen Enkelin kädestä, & kaataen ehkä maahan, samallakun kohotti Toisen kätensä jolla oli todennäköisesti juuri lyönyt toista miekkamiestä rintakehään, Tämä otti askeleen maahan kaatuneen sotilaan naamalle & rusensi sen painon sa alla kokoon ehkäpä. Samalla hypähti poispäin, Tämän aistit taas sekoittuivat, se oli nin Hélvetin ärsyttävää cohenin mielestä, Ei voinut muutakuin Vain aistia läheisimpien henkilöiden hyökkäysyritykset. Hittolainen. Se oli Cohenista nii-in hankalaa.

Cohen Jäi seisomaan Paikoilleen ihan vain ollakseen sopiva maali Esimerkiksi heitettävälle kirveelle, keihäälle tai mille vain. Cohn aisti kokoajan, Ja kiinnitti Kokoajan huomionsa mihin tahansa asiaan ympärillään, se sai cohenin keskittymisen herpaantumaan hieman, Herrapa Vilkaisi toista miekkamiestä, JOnkä Rintaan oli Ehkä survaissut Jo pelkästään kämmenellään & kynsillään Suurikokoisen repeämän. SUoraansanottuna Cohenin kynnet olivat ilmestyneet kuin tyhjästä, paittei oikeasti ollut, sillä Cohen oli antanut kynsiensä vaihtaa muotoaan teräväkärkisiksi ja vahvoiksi. Tämää Käänsi kasvonsa kokonaan Miekkamieheen johon Tämä oli juuri iskenyt kyntensä. Cohen Kuulosteli hetken, & sittemmin hyppäsi ilmaan, & potkaisi Kirvesmiestä KAvoihin, suoraan nenän kohdalle, Niin että ehkä kuului rusahduskin, ellei Kirvesmies väistänyt Samallakun kuunteli ezrielin taistelun ääniä, Taisi mennä melko hyvin.

EZriel virnisti kun joukon johtaja kävi urheasti häntä vastaan. Enkeli nosti kätensä, joiden peitteenä oli ranteesta alaspäin lähes kyynärpäähän asti, koristeelliset suojat joiden oli tarkoitus näyttää koruilta mutta olla aivan muuta. Metalli löi metalliin ja EZriel nosti kätensä voimalla ylös saadakseen johtajan menettämään tasapainonsa miekan äkillisesti ponnahtaessa ylös. EZriel jatkoi liikesarjaa iskemällä johtajaa vatsaan nyrkillä, ei kuitenkaan kovaa, sillä olisi silloin satuttanut itseään sillä ranne ei kestänyt aivan kaikkea vaikka hän vahva olikin. Varsinkaan kun vastustajalla oli hyvä haarniska. Johtaja kompuroi taaksepäin iskun voimasta ja EZriel oli jo vastaanottamassa seuraavaa vastustajaansa kun nuoli suhahti aivan hänen korvanjuurestaan vetäen kauniin verenpunaisen viivan hänen ihoonsa posken alle. Hänen jäänsiniset silmänäs kääntyivät ampujaan. Nuoli joka oli lähes osunut jäi sojottamaan kiveen hieman vapisten pään upottua kokonaan näkyvistä. Se ei varmastikaan ollut mikään ihan tavallinen nuoli. EZriel kumartui hieman ja ampaisi kampaten yhden vastutajistaan heidän keskelleen koska silloin ampuja ei uskaltaisi vaarantaa tovereitaan.

EZriel oli juuri vastaanottamassa uusia ystäviään. Kun joukon johtaja, edelleen kompuroiden sattui nojaamaan kiveen, jossa oli juuri se tunnus mitä EZriel oli hakenut. Johtaja ei edes huomannut pientä liikahdusta, eikä ääntä joka lähti jostain salaisen kryptan lukosta sen avautuessa. EZriel, niin innoissaan taistelusta, ei kuullut myöskään.
Pian vajosi heidän kaikkien alta, yllättäen, mustaan pimeyteen. Muutama enkeli putosi kiljuen osa yritti epätoivoisesti ottaa jostain kiinni, vain pari veteraania muisti käyttää siipiään siinä vaiheessa. EZrielin ajatus ennen putoamista oli lähinnä litania kiroilua. Joku muu oli keksinyt avaimen ennen häntä ja sekös häntä kismitti äärettömästi.

Cohen kerkesi juuri kääntyä, & vaihtaa salamana muotoaan, Jolloin Vaatteeet imeytyivät Cohenin kehoon, & Cohen kerkesi juuri surmaamaan kaksi muuta Vihollistaan ennenkuin vaihtoi muotoaan. Cohenpa loikkasi suoraan luolastoon, & vajosi sen pimeyteen, Muttei lähtenyt käytävästä minnekkään, Selvästikkin etsien Pohjalle pudonnutta väkeä, JOtka voisi lopetta, Samallakun nurisi jotain Typeristä Puluista jotka eivät tienneet mitään mistään. Cohen löysi yhden Jonka taju oli mennyt kankaalle, & murskasi sen valtavilla leuoillaan melkeinpä hetkessä. SItemmin Cohen pysähtyi, & loi Violettien hohtavien silmiensä tuikkeen ylöspäin.

Ezrieliä selvästi otti asia päähän, Mutta se ei cohenia haitannut Herrapa Jäi luolan pohjalle vartomaan toista, & sittemmin karjaisi. " Minäkin tiesin jo ennen sinua Sen sijainnin, Tule nyt SIeltä " Cohen urahti perään & tuijotti kaksikertaa korkemmalta kuin aikaisemmin, Selvästikkin käynyt istumaan. Cohenin SIlmät tuikahtelivat & laskeutuivat sittemmin normaaliin kokoon, Ja herra muuttui taas ihmiseksi. Jolloin vaatteet Ilmestyivät tämän päälle pian perään. Cohen Katslei ylöspäin Ezrieliä Ja taivasta, Josta aurinko porotti. Cohenille ei edes ollut tullut hiki, paitsi että oli saanut RAnteeseensa pienen viilltokohdan joka alkoi umpeutua sihisten Cohenin kohdistaessa siihen Tulimagiaa lievästi.

Tippuessaan EZriel oli nopeampi kuin moni muu enkeli jonka putoaminen oli saanut hätääntymään. Hän levitti automaattisesti siipensä jottei pudotus murskaisi mitään tarpeellista. Hän jätti Cohenin kommentit omaan arvoonsa kun laskeutui pehmeästi luolastoon josta erkani käytäviä. Hän ei katsonut ylös, kun lattia yht äkkiä kasvoikin takaisin. Se olisi ollut huono ovi jos se ei olisi sulkeutunut. Hän pystyi kuvittelemaan että sitä oli ennen käytetty vihollisten eksyttämiseen ja tappamiseen kun nämä olivat vihdoin tai ehkä koskaan päässeet muurin yli, tai ehkä päästetty. Siellä täällä oli vanhoja puisia seipäitä, nyt jo lahonneita kun kukaan ei ollut niitä koskaan hoitanut. Kun valo hävisi kokonaan ja he peittyivät täydelliseen pimeyteen EZriel murahti. Ei sillä että olisi pelännyt pimeää, tai tuntenut olonsa epämukavaksi pimeässä. Häntä ärsytti että hän oli siellä missä halusikin, hän oli siellä sellaisten kanssa, joiden kanssa ei halunnut olla.

EZriel ei omannut pimeän näköä, hän oli enkeli ei mikään pöllö. Siellä kulkeminen osoittautuisi äkkiä hankalaksi ilman valoa. Tietenkin enkeli oli varautunut siihen, hän olisi ollut idiootti jos ei olisi ollut ja puhalsikin toisen kätensä suojaan jossa lepäsi verenpunaisia kiviä kuin veripisaroita. Ne alkoivat sykkiä, hiljaa ne nostivat itsensä loistoon, himmeään punaiseen sillä punainen ei sokaissut tai vienyt sitä vähää pimeännäköä mitä hän saisi. Valo ei riittänyt läheskään koko kammioon mutta valaisi edessä olevat käytävät. Enkeleistä, jotka heidän kanssaan olivat taistelleet ei ollut jälkeäkään missään, siellä osa kuitenkin oli, mutta hiljaa tilaisuutta odotellen.
"No jos kerran olet niin viidas ja tiedät missä olemme alapa näyttämään tietä!"
EZriel tokaisi enemmän huvittuneena kuin kiukkuisena.
"Täällä on varmasti kaikkea kivaa ja haluan päästä tutustumaan tämän luolaston asukkeihin mahdollisimman nopeasti"
Hän virnisti itsevarmasti.

Cohen nauroi tuolle huvittuneena. " AI maltat päästä tutustumaan Matoihin ja myyriin? EI täälä muita ole. " Cohen lähti akseltamaan suoraan ensinmäiseen edessäpäin olevaan tunneliin. " ole hyvä ja seuraa. Monet muut olivat menneet johonkin muuhun käytävään koska EIvät olisi uskoneet että heti ensinmäinen edessä oleva suora käytävä olisi ensinmäinen käytävä täälä jossa pääsee ensinmäiseen osaan tunnelia. " Sittemmin Cohen katosi ensinmäisen Mutkan taakse, silmät hohtaen ilman valoakin Luoden käytävälle pienen himmeän violetin valopilkahduksen. Käytävän Halki päristeli pari pini hämähäkki, kun Cohen Jatkoi askeltamista eteenpäin, samallakun Kävi läp ikaikki tunnelin asukkaat, & ansat jotka oli nähnyt. SIttemmin Cohen Pysähtyi, Tuijotti maata, Joka näytti jatkuvan eteenpäin. " halkeama joka on naamioitu magialla, Melko vahvalla sellaisella, kun ei ole edes haalistunut. " SIlloinpa Cohen loikkasi Suoraan melkein 6 metriä eteenpäin, & tavoitellen Käsillä & Jaloilla Maata, Jolloin kuului ehkä murenevia ääniä kuinka jonkinmoinen Kova mullanpala putosi kiviin ja hajosi. Cohen kohotti katseensa ylöspäin, & nousi seisomaan, & katsoi Suuntaan mistä oli tunnut, Jossa ezrielkin ehkä tuli.

EZriel tuhahti tyytymättömänä, matoja ja myyriä, hän olisi kuvitellut että aseen suojana ei olisi ollut mitään demonilordia vähäisempää. Missä kaikki ilo jos sen mitä halusi sai ilman että edes yritti. Sellaisessa ei ollut mitään haastetta eikä mieltä. EZrielin mielestä hyvän puolesta kannatti ehdottomasti vaarantaa henkensä. Eihän hänen oma henkensä ollut edes periaatteessa hänen omissa käsissään vaan hänen isänsä ja sekös enkeliä kismitti. Lähes tylsistyneenä hän seurasi toista katsomatta edes ympärilleen. Hän ei elätellyt edes toivoa siitä että toinen yrittäisi huijata häntä ja johdattaa ansoihin, tämä ei näyttänyt minkään aarteen suojelijalta, ne olivat kierompia ja agressiivisempia, ei samanlaisia tylsämielisiä olentoja kuin tämäkin.

Toinen mutisi jotain magiasta, EZriel oli tuhahtaa taas, Maraudel sen sijaan tuntui tyytyväiseltä. EZriel sanattomasti, mietti mikä sitä niin huvitti ja ase vastasi äänettömästi isännälleen. Se on todellakin vahva magia, joku halusi tosiaankin suojella asetta, lause lohdutti EZrieliä hieman, muttei vienyt pois hänen pettymystään tai pahaa tuultaan. Enkeli ei ruvennut esittelemään omia lentotaitojaan mitenkään mahtipontisesti vaan otti hieman vauhtia, jos hän ei saanut nopeutta ja vauhtia kerran taistelusta hän repisi sen jostakin, Ezriel nousi ilmaan omien jalkojensa voimalla ja iski kerran ilmaa liukuen ilmaa pitkin jaloilleen toisen viereen ja asetteli siipensä uudelleen suppuun. Hämähäkin seittejä oli ikävä selvitellä sulista eikä EZriel tosiaankaan halunnut viettää aikaansa siipiensä parissa muuten kuin niiden kunnossa pitämisen tähden kun niitä piti käyttää.

Cohen pyöritteli huvinvuoksi sormeaan, & alko jatkaa matkaansa, Samallakun venytteli itseään. Silloin cohenin sormien ympärille alkoi kiertelemään Jääsiruja, Jotka Välkehtivät Itsekseen. Cohen jatkoi matkaansa, & käveli tyyneesti jonkinmoisen Udun keskelle, & virnisti hieman itsekseen katsomatta, ISttemmin ilma muuttui hyytävän kylmäksi, Cohen ei oikeastaan välittänyt siitä mitään, Olihan Cohenilla siihen ollut aikaa tottua 100 vuotta Vuorilla. Tämä jatkoi matkaansa, & hyrisi tuolle, SIttemmin Katossa alkoi murenemaan jotain, Ja alkoi kuulua kutsuvia kuiskauksia & hiiskauksia, Jotka kutsuivat Vihollista ansoihin, JOtka olivat viritelty. Nagia oli kaksinkertaisemman vahvempaa kuin aikaisemmin, Se kutsui Luokseen, kehotti, suostutteli, pakotti, Vieraskielisillä, Miesten että naisten äänillä, Ja niiden välisillä äänillä. Cohen EI niistä välittänyt, Käveli vain eteenpäin kuin ei olisi huomannut ääniä, Kohde loppumattoman näköistä usvaa, silloin iski kova tuuli, Joka sai cohenin tukan hulmuamaan hieman, SIttemmin Cohen katosi usvan toisellepuolen, Ykskaks katosi vain. Cohen jäi odottelemaan tuota usvan toiselle puolelle.

EZriel seurasi tylsistyneenä, hän kulki vain eteenpäin seuraten toista nähden toisen selvästi punaisen valon loisteessa. Hän ei katsellut ympärilleen, mitäpä siellä olisikaan ollut näkemistä. Ilman kylmetessä hän hieman piristyi, samoiten Maraudel johon sen isännän huonotuulisuus vaikutti kovastikin. Enkeli ei edes huomannut kuiskauksia, tosin hänen aseensa huomautti huvittuneena että Lucifer, olisi luultavasti kuollut kauhusta, mikä sai EZrielin hekottelemaan itsekseen. Se olisi ollut sille jänishousulle ihan oikein. Tosin, kovin mahdotonkaan se ajatus ei ollut, sillä Lucifer oli hyvin levoton ja jäi aina ongelmiin kiinni. Sitten lankesi hänen osalleen se että veli oli pelastettava. EZriel nautti siitä yhtä paljon kuin kissa kylvystä. Maraudel pysyi hiljaa magian voimistuessa. Se oli tyytyväinen siihen että ilmassa oli paljon sille tuttuja elementtejä.

EZriel ei hätkähtänyt sumua vaan seurasi sen läpi suoraan, hän katsahti toista hieman kulmaansa nostaen kun tämä oli pysähtynyt.
"Häh, ajattelitko että eksyisin?"
Hän kysyi huvittuneena ja tuhahti.
"Usvaa se vain oli"
Hän kohautti olkiaan.

Cohen katsoi Merkitsevästi Ezrieliä, Mumisten jotain. " En minä sitä, enemmänkin Sitä etten viitsi jättää sinua jälkeeni." Cohen nauraa hyrähti tuolle tyyneesti, Nyt Cohenin jääsirpaleet olivat muuttuneet loiskuvaksi vedeksi tämän sormen ympärillä, Ja piakoin ne alkoivat punertaa muuttuen hitaasti liekeiksi. Cohen lähti jatkamaan matkaansa, Kauempana kuului Mylvintää, & jonkinmoisia ärähdyksiä, Parkaisuja ja huutoja, Tuskaisia sellaisia, jotka täyttivät käytävän kuin jylinärummun. " Kuolleiden sieluja. Voi miten paljon niitä onkaan täälä. jOukossa varmaan itse paikan omistajakin " cohen jatkoi matkaansa, ei toki cohen yrittänyt pelotella, vaan kertoi totuuden. " Täälä on kuollut paljon ihmisiä, KUten esimerkiksi tuo tuossa." Cohen osoitti seinäklllä hohtavan Kirveksen varassa roikkuvaa miestä, Jonka kasvot olivat järkyttyneet, & keskellä otsaa myöreä reikä, Mies oli siis kohottanut keihäänsä iskuun, mutta se oli jäänyt siihen, miehen ruumis kiilteli Roudasta, Miehen kasvot olivat melkein kuin uudet, Ja Hahmon Keho ei ollut kuivunut, joten se oli selvästikkin melkeinpä tuore ruumis.

EZriel naurahti.
"Sinun kannattaisi miettiä tuota uudestaan, minä jättäisin sinut oman onnesi nojaan saman tien"
Enkeli sanoi kylmästi, toki jos taistelusta olisi kyse hän tappaisi vastustajan, muttei missään nimessä auttaisi toista jos tämä olisi pulassa taistelussa.
Kun toinen alkoi höpöttää kuolleista sieluista EZrie loli pyöritellä silmiään, sen sijaan hän totesi.
"Todellako?"
Pilkkaavasti.
"Linnan muurithan on tehty suojelemaan sen asukkaita hyökkääjiltä. Jotka haluavat tappaa sinut, valloittaa linnasi, naida tyttäresi, vaimosi, ehkä vielä serkkusikin. Voisin esitellä sinut yhdelle veljistäni, teillä olisi paljon tarinoita jaettavana tästä paikasta"
Hän jatkoi ärsyyntyneenä.

Ruumiin kohdalla EZriel hymähti, se oli ensimmäinen tuttu ja häntä miellyttävä näky koko päivänä. Jäätä ja hurmetta. Se oli lähes kaunis, jos EZriel olisi jotain sellaisesta käsitteestä ymmärtänyt. Hän käytti jäätä elementtinä joten oli nähnyt tuollaisia ruumiita ennenkin. Tiesi sellaisen säilyvän niin kauan kun sitä ei sulatettu.
"Luuletko tosiaan että hän on kuollut, minä kun ajattelin että hän vain torkkuu"
EZriel jatkoi pilkallisella äänensävyllä.
"Jos yrität pelotella voin sanoa sen olevan turhaa. Minua ei pelota mikään täällä, sen sijaan"
Hän virnisti.
"Kaiken täällä pitäisi pelätä minua"

Cohen kuunteli tuota tylysti, & pysähtyi täysin paikoilleen, Ja katsoi tuota. " jOs kerran olet arvon herra niin Pätevä, Voisit vaikka koittaa änkeä itsesi tuosta raosta ja jatkaa matkaasi, Tai kääntyä takaisin ja olla löytämättä tietä ylös. " Cohen sihahti, Osoittaen suoraan edessä olevaa sivuittain olevan käden kokoista koloa seinässä joka on SUoraan näiden edessä. " Ja huomautan myös, Etten pelkää sinua, Vaikak pitäisi, Minulla ei ole tapana pelätä , Se on säälittävintä naisten ohe..a " Cohen nyrpisti nenääns hieman tuolle, & astui sivuun käytävällä, & katsoi tuota kohottaen kulmansa kiusaavasti. Cohen veti kätensä puuskaan, & nojautui seniämään, Joka ALkoi posahdella hieman, Ja Kun Cohenin kohdalta lähtöisin Oleva routa alkoi kiertelemään ympäriinsä. " Ja huomautan sinulle, ETtä VEljesi saisi sydänkohtauksen jos alkaisin kertomaan tarinoitani hänelle. Paitsi että taitaisit toivoa sitä? " Cohen alkoi nauraa itsekseen, Tuijottaen tuota SIlmillään Jossa liekehti Hélvetillinen tuli juten tavallisestikkin, mutta pimeässä se näkyi paljon selvemmin kuin auringossa

EZriel oli tyytyväinen itseensä, siihen että oli saanut toisen hermostumaan. Hän jätti kuitenkin sanomatta, että olisi löytänyt ulos kyllä jos siihen olisi tarvetta. Ei tämä ollut hänen ensimmäinen eikä varmasti viimeinen kertansa sokkeloisessa luolastossa. Isä oli sentään luonut ja kouluttanut hänet selviytyjäksi, siksi joka oli valmis lähtemään mihin tahansa veljiensä perässä kun nämä häntä tarvitsivat. Hän oli nokkava, ärsyttävä, itsevarma ja kaikkea muuta mutta täysin idiootti ja kelvoton hän ei ollut, jos hän olisi ollut, hän olisi kuollut.
"Ah, pelästytinkö?"
Hän vain vastasi tyytyväisesti hymyillen.
"Se ei ollut tarkoitukseni"

Hän hymyili.
"Veljelleni tekisi hyvää kohdata tietyt tosiasiat elämisestä. Sen sijaan että hänen annetaan elää omassa haavemaailmassaan. Jos minä olisin saanut päättää asiat olisivat aivan eri tolalla, mutta isäni ja minun näkemykset eivät mene aivan täysin yhteen"
Hänen äänensä suorastaan tihkui. Se ei ollut pelkkää vihaa tai katkeruutta, ei ainostaan ironiaa tai sarkasmia. Se oli lähes tunteeton, niin täynnä se oli. Hän katseli rakoa tyytyväisenä, se oli ensimmäinen kunnon este koko matkan aikana. Hän kuitenkin, päätellen Cohenin tavasta huomauttaa asiasta hänelle, päätteli toisen tietävän siitäkin helpon tavan päästä läpi.
"Mitä, haluatko että muutun viiniksi vedestä ja valun läpi?"
Hän heitti huvittuneena.

Cohen nauroi tuolle jylisevään ääneen. " tee miten vain tahdot, Mutta minä en auta sinua kun et kerran apua kaipaa. " Cohen katsoi tuota Pahansuovasti, Routa oli alkanut valua maahan vedeksi tämän mielentilan vaihduttua, Ja sen sulkeutuessa takaisin syvälle kuorensa sisään, Jolloin Cohen oli vakava. " KAiku vastaa kun sille huudetaan. " Cohen katsoi tuota ärsyttäen Tuota tahallaan. " jOten meikä täddä taitaa häippästä, Etkä saakkaan sitä asetta ~ " Cohen sanoi tavanomaiseen ärsyttävään tyyliinsä, & lähti kävelemään poispäin, Kunne spysähtyi. " ENkä Minä ketään säiky, jOs olisin säikkynyt, olisin Jo Naurájojen asassa. VAin pelkurit jOutuvat niihin. " SIttemmin tämä jatkoi hitaasti Tuota kiusaten matkaansa.

Cohenin mielessä kävi paljon asioita, Tämä kuunteli ympäristöänsä, JA kuuli kauempaa huudot, Nähtävästi Kuolleiden sielut olivat liikkuneet eteenpäin, Cohen pysähtyi kuulostelemaan ympäristöään, samallakun rusautti käteensä ilmestyneen jääkimpaleen sirpaleiksi, & astui SUmuun, ja jatkaen matkaansa eteenpäin Muttei vielä kadonut sumuun -

EZriel antoi toisen uhkailla, hän toki halusi aseen, muttei ollut valmis pokkuroimaan ketään. Jos toinen ajatteli hänen alkavan pyydellä anteeksi ja leikkivän tämän säännöillä tämä erehtyi. EZriel kurotti ajatuksissaan Maraudelin puoleen. Keihäs varmisti toisen uhkauksen, tästä eteenpäin päästiin vain avaimella. Mihin EZriel naurahti.
"Minähän en sinua kumarra jos sitä kaipaat"
Hän sanoi kun toinen oli vielä puhe etäisyydellä.
"Minä en kumarra ketään"
EZriel lisäsi loppuun, enemmänkin itselleen kuin kellekään joka kuunteli.
"Ennemmin annan leikata pääni harteiltani ennen kuin vajoan polvilleni kenenkään eteen"
Enkeli astui pienen askeleen taaemmas, Maraudel oli nauranut, hän tunsi aseensa huvittuneisuuden, ei pilkkaavan. Anna minä puhun hänelle hetken. Maraudel pyysi, EZriel nosti hieman vaaleita kulmiaan kummissaan, mutta luotti aseeseensa ja tiesi sen olevan vanhempi ja viisaampi, puhumattakaan diplomaattisempi kuin hän.

EZriel astui taaemmas että sai hieman tilaa ja ojensi kätensä eteen. Ilmassa tuntui jäisen tuulen ja lumen tuoksu kun Maraudel kiteytyi hänen käteensä tuhansina jäisinä palasina. Se loisti hieman vaaleaa valoa, kuten lumi talvisessa yössä. Se hohkasi kylmyyttä ja sen ympärillä pyöri usvaa käytävien kosteuden koskettaessa sen pintaa.
Sinä, se aloitti, puhutellen Cohenia. Maraudelin ääni ei ollut niinkään aalto joka kulkee ilman mukana, vaan ääni jonka kuulee selkeänä pään sisällä, se oli maaginen ase, eikä sitä sitoneet tavalliset lait.
Mikä olet miehiäsi, tahdon tietää, selvästikään et mies jota hallitsee pelko.
Minun nimeni on Maraudel, ole kunnioitettu kun kuulet sen, sillä useimmat joille nimeni paljastetaan kuolevat se huulillaan. Sen sävy oli kohtelias ja tasainen, se ei kehunut saavutuksillaan, se oli siihen liian vanha ja kokenut. Utelias se oli ja eloisa, se ei halunnut jäädä paikalleen pölyttymään, eikä halunnut että sen toveritkaan jäisivät. Se halusi nähdä aseen jota EZriel etsi, yhtä paljon kuin nuorukainenkin, joka tunsi niiden voiman aivan eri tavalla kuin mies, joka tarttui aseeseen vain tunteakseen itsensä voimakkaammaksi. Myös aseen piti tuntea isäntänsä tai niiden potentiaali ei päässyt koko voimaansa koskaan ja aseen ääni hukkui kuuroille korville.

Cohen pysähtyi, Kääntyen katsomaan taakseensa hivenen huvittuneen oloisena. Ja totesi viileästi"Maraudel Kunnia on niillä jotka Ovat kuolleita, Eivätkä elävillä, HE muistavat nimesi aina, Eivätkä ole kuolleita, Kuolema on elämää, ja Elämä kuolemaa. He eivät kuulleet voiimeisekseen sanakseen sinun nimeäsi, He saavat tietää kokoajan uutta, he elävät uutta elämäänsä. " Cohen totesi hyisesti, Tuijottaen Ezrielin kädessä olevaa Keihästä, Normaalilla tyylillä, ei samalla tavalla kuin Kuninkaan alainen Joka on tavannut kuninkaan juuri ja päässyt hänen asianajajakseen, Vaan tasavertaisetsi, Cohen ei välittänyt tai huomannut eroa eläimissä että muissakaan olennoissa, Kaikki olivat tasavertaisia, Kaikki, Jopa Cohen itse. Jopa kuolleet olivat Cohenin mielestä tasavertaisia. Siksi cohen ei pelännyt tappaa ketään, koska tiesi elämän jatkuvan yhä eteenpäin kuolemankin jälkeen.

SIttemmin Cohen katsoi Ezrieliä , nyt kasvot ei olleet huvittuneet vaan Tasaiset kuin jäänpinta, Ja ne heijastivat pois kaiken valon. " Vain ne saavat astua sinne missä asetta vartoidaan, sinne missä Ase lepää, Mutta sinne ei päästä Ilman avaimen ansaitsemista, Mutta sinä, Ezriel, et ole ansainnut asetta, ET vielä. " Cohen in katse kiersi luolassa. " Vaikka nyt pääsisitkin tuosta läpi ilman avainta, Et löytäisi asetta ilman avainta. "

Keihäs oli selvästi eri mieltä, mutta se ei lausunut sanojaan ääneen, se oli tarpeeksi viisas ollakseen ärsyttämästä toista. Maraudel tuntui huvittuneen.
Kuolleet eivät kunniastaan paljon iloitse

"Mitä tarkoitat ansaitsemisella ukko?"
Hän sanoi katsoen tätä suoraan silmiin, hän ei ehkä nähnyt pimeässä yhtä tarkasti kuin eläin, mutta hän oli soturi ja soturiksi kasvatettu. Häneltä saattoi puuttua tietyt jalot ulkoiset ominaisuudet. EZriel kuitenkin, niin ärsyttävä ja näsäviisas kuin olikin, kunnioitti sotureita, hänellä oli oma moraalikoodistonsa. Mitä hän ei kuolemakseenkaan olisi paljastanut kellekään.
"Voin sanoa sinulle heti, jos aseen saaminen tarkoittaa sitä että minun pitäisi nuoleskella sinun kenkiäsi, se ei tule onnistumaan. Minä en syö sanojani enkä petä periaatteitani vain siksi että joku leikkii minun kanssani aasia. Oli porkkanasi vaikka maailman kaunein ja terävin eikä toista veroista et saa minua kumartamaan ketään"
EZriel lausui tällä kertaa aivan rauhalliseen sävyyn, riitaa haastamatta. Hän heilautti kättään hävittäen Maraudelin.

"Jos sinun mielestäsi en ole asetta ansainnut annan sen olla. Niin kauan kun lupaat ettet anna sitä kenenkään sanansa syövän paskiaisen käsiin joka ei osaa edes kuulla sen ääntä ja itkua"
EZriel käänsi katseensa halkeamaan.
"Minä kuulen sen, kun tipuimme tänne ensimmäisen kerran sen ääni kaikui syvällä sisällä tässä luolastossa, mikään magia mikään pimeys tai kylmyys ei estä sen ääntä kantautumasta minulle."

Enkelin katse katosi hetkeksi siitä hetkestä syvälle sisälle. EZriel ei antanut kenenkään pilkata intohimoaan aseitaa kohtaan. Moni haaveili rakkaudesta ja kirjoitti siitä upeita runoja ja sonaatteja, osa ihaili taidetta ja istui tunteja katselemassa joko auringonlaskua, nousua tai jotain kankaalle maalattua kaunotarta. Sama intohimo ja rakkaus paloi EZrielinkin sisässä, se oli ehkä kylmä palo, mutta se oli todellinen.

EZriel ei katsonut ketään tasavertaisekseen. Ei ketään elävää, ainakaan. Mutta aseet, hänen tornissaan oli kokonainen huone, omistettuna aseille joiden luokse hän meni joka kerta kun tarvitsi saada kiehuva raivonsa rauhoittumaan. Siellä hänen sielunsa lepäsi, kuunnellen tarinoita joita aseilla oli kerrottavanaan. Olipa hän jopa niistä pari antanut lahjaksi, yhden eräälle josta oli varma että tämän sisällä oli potentiaalia sitä käyttää. Tämä oli kuullut sen äänen, eikä EZriel koskaan antaisi asetta kellekään joka ei sen ääntä osannut kuunnella. Poikkeuksena Lucifer, jolle hän oli itse omin käsin valinnut aseen, aseen joka oli sitä häneltä pyytänyt. EZriel oli astellut asehuoneeseensa ja kimpaatuneena kysynyt, kuka niistä haluaisi olla hänen veljensä. Yksi ase, lähes mitätön oli vastannut. Hän haluaisi, hän ei halunnut tappaa silmittömästi, hänen isäntänsä piti rakastaa elämää, arvostaa sitä ennen kuin hän hyväksyisi kantajansa. Hän oli luovuttanut sen jousen, Luciferille. Kertomatta mitään, hän halusi nähdä, olisiko veli tosiaan sen arvoinen.

EZriel palasi ajatuksistaan. Katsoi Cohenia huvittuneena.
"Jos kuitenkin menet luovuttamaan tämän paikan aseen jollekin idiootille tulen tappamaan sinut omin käsin"
Hän heitti ilahtuneena ajatuksesta, vaikka häntä kauhistutti ajatus siitä että ase joutuisi jonkun taitamattoman kuuron korviin joka ei näkisi sitä kuin työkaluna.

Cohen Katsoi Ezrieliä, virnistäen. " Ai että sinäkin Kuulet sen? Harva vaan, Mutta minä en anna sitä kellekkäään josta en ole täysin varma. Sinussa olisi sen huolrnpitoon voimaa . Mutta se On haastava ase, Se ei ole varma sinusta, Siksi en voi Päästää sinua eteenpäin tässä. Eli en ole pyytänyt sinua nuolemaan kenkiäni, Minä ennemminkin siinävaiheessa potkaisisin sinulta kallon halki, jos olisi tarpeellista " Cohen katsoi Ezrieliä Huvittuneempana kuin ennen, Ezriel menetti malttinsa todennäköisesti, se taisi olla huomattavissa. SIttemmin Cohen katsoi Ezrieliä hetken aikaa, sittemmin Virnisti hieman, " Haluaisitko Ezriel jutustella Jonkun vähän kokeneemman henkilön kanssa? Sinä ainakin saisit tutustua , Sen joka tuolla on, Sen veljeen. " Cohen hymyili hivenen tuolle, Mutta se oli kylmä hymy. Tunteeton Ja yhtä viileä kuin aina ennenkin.

Cohenin silmät kiinittyivät kattoon, Jossa ei ollut mitään, Valitetteavasti Taas oli aistit saanut valtansa, kun katossa hiippaloi joku pikku hämähäkki, Mutta Cohen ei antanut sen häiritä enempää, vaan käänsi katseensa ezrieliin, samallakun Cohen mietti asiaa hetken aikaa, ilmassa tuntui hieman väreilevän jonkinmoinen tuulenpuuskantyylinen Tuuli, kun Cohen kohotti kätensä, & veti tyhjästä ilmasta esiin Mustateräisen miekan, jossa oli ketjuja jotka kilisivät yhteen Päästäen hiljaista melua, joka sekoitti muut äänet ympärilleen. Miekka oli pitkä Ja kärki oli terävä , ehkä hieman tylsän näköinen, mutta ehei sitä se ei ollut, Miekka tuntui olevan innoissaan, selvästikkin odottaen tappelua, Muttei oikeastaan muuta, Cohen laski kätensä. jossa piteli miekkaa, Aseessa riippuvat ketjut jatkoivat kilisemistä. Sen kahva oli ihan normaali, Tumman punaiseen siteeseen kääritty, joka ylettyi ketjuihin. Cohen katsoi Ezrielin ohi Tyyneesti, Kaukaa kaikui tervehdys, Johonka Miekka vastasi.

EZriel kuunteli toista kun tämä uhkaili potkaisevansa tämän pään irti jos hän nuoleskelisi tämän jalkoja. Enkeli antoi toiselle välinpitämättömän katseen, sellaisen joka kieli siitä ettei hän ruvennut toistelemaan itseään jos toinen ei kerran ymmärtänyt, ettei hän koskaan edes harkitsisi sellaista. Kun tämä alkoi puhua kokeneemmasta henkilöstä enkeli naurahti.
Ei EZrieliä kokemus kiinnostanut kuin käytännössä, hän ei jaksanut pysyä paikallaan kuuntelemassa jotain idioottimaisuuksia kun joku halusi selittää omiaan. Hän halusi nähdä ja kokea, tuntea kaiken omassa lihassaan, hänen muistinsa oli hänen ruumiinsa. Se muisti liikkeet, kivut, se oppi ja kehittyi, kasvoi ja varmistui. Hänen aseensa ja vahvuutensa oli hänen kehonsa.

Toisen kutsuessa aseen esiin enkeli virnisti, se toivoi että toinen haluaisi taistella. Enkelin niskaa kihelmöi, taistelu pimeässä vastustaajan kanssa joka näki pimeässä toisin kuin hän, enkeli oli jopa valmis sammuttamaan kaiken valon itseltään sillä muuten hän luottaisi liikaa siihen aistiin jolloin olisi heti auttamatta alakynnessä.
Miekka itsessään ei tehnyt vaikutusta, EZriel piti aseista ja niiden ulkonäöstä, osasi erottaa arvottoman arvokkaasta, mutta tiesi, että vaikka ase olisi ollut kuinka mahtavan näköinen, saattoi sen voima olla mitätön. Koskaan hän ei aliarvioisi aseen voimaa, sen käyttäjää kylläkin. Hän kuitenkin nyrpisti nenään ketjuille, ne olivat hänen silmiinsä turha lisä, joskin hän kykeni kuvittelemaan niille käyttöä riippuen aseen käyttäjän mielikuvituksesta sekä miekan omista voimista ja potentiaalista. Hän ei vetänyt esiin Maraudelia, joka tiesi ettei sen toveri koskaan ottanut sitä esille alussa.

Maraudel pysyi hiljaa odottaen yhtä innokkaana. EZriel piti koruttomista aseista eniten, häntä usein huvitti demonien ja enkeleiden upeasti täytetyt ja koristellut aseet jotka eivät olleet kuin koristeita. Hänen keihäänsä, Maraudel oli kauniin yksinkertainen jäästä veistetyn näköinen. Hän oli kuullut monta pilkka sanaa sitä kohtaan, kun vihollinen oli uhannut murskata sen tuhansiksi sirpaleiksi. Samat viholliset olivat kuolleet yllättyneinä siitä kuinka jäinen keihäs murskasi heidän aseensa ja työntyi heidän sisuksiinsa, puhumattakaan siitä tuskan irvistyksestä kun Maraudelin kärjen koukut vetivät sisuksia rikki ja suolia irti mukanaan.