Oranssiksi värjäytyvä metsä

Cerberus + Lucifer ~ C:

Raimei

Aurinko alkoi pikkuhiljaa laskea mailleen, ja taivas oi värjäytynyt oranssin ja piunaisen eri sävyihin, tehden maisemasta henkeäsalpaavan kauniin. Raimei makasi kirsikkapuunsa alla, silmät puoliksi avoinna. Hän katseli taivasta sen, mitä metsän tiheiltä puilta saattoi erottaa. Hän ei koskaan ollut kyllästynyt luonnon ihmeisiin ja kauneuteen, vaikka hän oli nähnyt maailmaa jo reippaasti yli 400:n vuoden ajan.

Juuri tällä hetkellä henki oli naispuolisessa hahmossaan, sillä siinä hän viihtyi parhaiten. Hän oli omaksunut nuoren, noin 14-vuotiaan tytön hahmon. Pitkien, punaruskeiden hiusten peittämältä päälaelta pilkistivät esiin tämän ketunkorvat, ja neljä suurta häntää olivat kietoutuneet Mein kehon ympärille lämmittämään tätä. Samalla se toi myös hengelle turvallisemman tunteen. Hän ei koskaan ollut metsässä ihan yksin, ja vaikka täällä olikin aina rauhallista ollut, ei koskaan tiennyt, mitä saattaisi vastaansa saada. Todisteena siitä oli taannoin sattunut tapaus pillastuneesta olennosta, jota oli yritetty vangita väkivaltaisin menetelmin. Olento oli kuitenkin päässyt pakoon, mutta tuskissaan se tuhosi kaiken tieltään. Raimein oli tuolloin ollut pakko käyttää henkivoimiaan, ja tämän uusi tuttavuus - griippi nimeltään Luni - oli auttanut häntä.

Muistellessaan tätä tapahtunutta Raimei pyöräytti hieman silmiään ja huokaisi puoliääneen:
- "Kaikkeen tämä maailma on menossa. Salametsästyksen määrä vain kasvaa ja kukaan ei ole enää turvassa. En oikeastaan edes minä".
Tajutessaan olevansa itsekin varsin harvinainen olento, hän vaistomaisesti jännitti itseään hieman ja kuunteli ympäristöään, kuin uskoen, että heti joku ryntäisi tämän kimppuun aikeinaan nylkeä ja myydä turkki hyvällä hinnalla. Tai vaihtoehtoisesti orjuuttaa. Sitäkin oli tapahtunut, tai niin Raimein äiti oli kertonut varoittaessaan pentujaan maailman vaaroista. Mei kääntyi makaamaan kyljelleen ja kietoi häntiään itsensä ympärille vielä vahvemmin. Mitään hätää ei pitäisi olla, sillä hän kyllä tuntisi maan kautta, jos joku olisi lähistöllä.

Hitaasti tyttö sulki silmänsä ja hengitti iltapäivän lämmintä ilmaa tuhisten hieman aina välillä. Henki nukkui suurimman osan aina päivästään, sillä hänen tehtävänsä oli vartioida omaa hallintoaluettaan. Lisäksi hän oli tavattoman tylsistynyt, sillä metsän pikkueläimistä harvoin sai hyvää juttukaveria. ne kun saattoivat päätyä Raimein suuhun ja hän ei tahtonut mielellän ystävystyä sellaisen kanssa, jonka saattaisi myöhemmin syödä.

Lucifer oli taas ollut pitkään omilla retkillään saarella ja alkoi väsyä pikkuhiljaa. Ei niinkään henkisesti mutta fyysisesti, sillä oli lentänyt jo pitkään, lähinnä siksi että oli jäänyt jumiin omiin aatoksiinsa eikä ollut missään vaiheessa päättänyt minkäänlaista päämäärää itselleen. Liikkuminen usein auttoi, kun hän yritti asetella ajatuksiaan jonkinlaisille raiteille. Levoton hän ei ollut samalla tavoin kuin veljensä EZriel, tosin tämän liikkuminen ei tainnut johtua ajatusten virran tulvimisesta vaan siitä ettei tarvitsisi ajatella mitään, Lucifer huokaisi.
Hän huomasi tulleensä metsän ylle ja se näytti upealta auringon värjätessä sen oranssiksi. Oli huvittavaa ajatella että vihermetsä oli nyt oranssi metsä. Lucifer tunsi suurta halua laskeutua, vain hetkeksi lepäämään metsään vielä kun oli valoista, kun tulisi pimeää olisi hyvä keksiä jokin paikka mistä hakea turvaa yöksi, näin hän olisi ajatellut jos olisi ollut siinä mielessä yhtään viisaampi käytännön asioissa, vielä jos hän olisi ollut hiukan viisaampi hän olisi lentänyt suoraan kotiin ja ehtinyt ehkä vielä ilman haukkuja pujahtamaan huoneeseensa piiloon veljeltään.

Kuitenkin, kun jokin kaunis asia kiinnitti enkelin huomion tästä tuli suorastaan obsessoitunut siihen asiaan ja hänen oli aina pakko tarkistaa se itse. Joten enkeli laskeutui alas, tietämättä ollenkaan laskeutuvansa erään vanhan luonnonhengen lähelle. Hän oli monessa mielessä vielä lapsenkengissä ja lapsenmielinen, tämä ei kuitenkaan ollut koskaan tullut enkelillä, joka piti itseään veljistä viisaimpana, edes mieleen.

Raimei

Mei hätkähti kevyestä unestaan ja tämän korvat liikahtivat hieman. Joku liikkui lähistöllä. Raimein oman 'suojapiirin' maalla kukaan ei vielä liikkunut, mutta jokin - joku - oli hyvin lähellä sitä. Raimei nousi nopeasti istumaan ja vaistomaisesti haki turvaa kirsikkapuunsa rungosta. Hän nojautui sitä vasten ja jäi siihen asentoon. Hän sulki silmänsä ja kuunteli tarkasti korvat koholla. Juuri nyt metsä oli niin valoisa, että hänet erottaisi helposti. Raimei kyllä oli valmis pakenemaan hädän hetkellä, mutta koska alue oli kuitenkin hänen 'reviiriään', tulisi hänen ainakin yrittää puolustaa sitä. Olihan kyse kuitenkin hengille hyvin tärkeästä ylpeilynaiheesta: alueesta. Jokaisella hengellä oli jokin alue hallittavanaan ja sitä ei katsottu hyvällä, jos henki epäonnisti sen suojelemisessa. Tai mikä pahempaa, hän pakeni käymättä taistelua. Raimei ei ollut koskan ollut erityisen hyvä taistelija, ja hänelle aluetta tärkeämpää oli oman hengen säästyminen. Henki näki erittäin turhana jonkin maa-alueen vuoksi kuolemisen varsinkin, kun luonnonhenget alkoivat olla muutenkin uhanalaisia.

Raimei tuhahti ajatuksissaan. Häntä ei haittaisi, vaikka saisi muiden henkien vihat niskaansa siitä, että oli epäonnistunut tehtävässään. Hän vain tahtoi elää rauhassa ja päivän kerrallaan.
- "Toivottavasti silti minun ei tarvitsisi ruveta puolustamaan aluettani..", hän mumisi kuunnellessaan vielä tarkemmin. Tulija oli astunut viimeinkin Raimein rajalle. Henki tuumi, olikohan kyseessä hyökkääjä, vai pelkkä harmiton kulkija, joka ei välttämättä edes tiennyt Raimeista. Hän kun ei itse ollut ikinä pitänyt itsestään kovin suurta meteliä joidenkin henkien tapaan, sillä Raimei tosiaan tahtoi elää rauhallista elämää.
"Seura tosin ei olisi aina silloin tällöin pahitteeksi".

Lucifer lähestyi autuaan tietämättömänä luonnonhengen läsnäolosta kirsikkapuuta ja tarkasteli uteliaana sitä. Hän värisi hieman, muttei ollenkaan ajatellut että väristys saattoi johtua siitä että jokin vaisto, varoittaisi häntä. Lucifer ei ollut koskaan oppinut kuuntelemaan sellaista vaistoa, se oli se tärkein joka yleensä piti kaikki hengissä, itsesuojeluvaiston tukija. Koko elämänsä tornin turvassa asuneena sellaisen asian käyttöön tai tunnistamiseen ei ollut koskaan ollut tarvetta samalla tavalla kuin mitä EZrielillä oli ollut lapsesta pitäen.

Lucifer väräytti siipiään. Häntä ei voinut parhaassa ajatuksessakaan kutsua hyökkäävän näköiseksi, hän oli hento ja vaikka siivet ehkä hieman varoittavan väriset olivatkin, eivät ne vielä olleet saavuttaneet läheskään sitä suurinta pontentiaaliaan mikä niissä piili, niiden väri muuttuisi aikanaan sen mukaan miten hän niitä käyttäisi, mutta nyt ne olivat vaalean purppurat.

Enkeli selvästi säpsähti kun hän viimein omista ajatuksistaan nousseena tajusi ettei ollutkaan yksin. Hän katsahti ympärilleen hieman hämmentyneenä, kuin miettien oliko toinen ilmestynyt jostain hänen huomaamattaan. Mikä ei ollut enkelin taidot huomioon ottaen mikään suurikaan saavutus. Lucifer oli hetken niin hämmentynyt ettei oikein tiennyt edes mitä fiksua sanoa sellaisessa tilanteessa. Hänen mieleensä nousi useita kysymyksiä.
"Oletko täällä ihan yksin?"
Hän lopulta tyytyi kysymään edelleen yvin kummastuneena siitä että oli paikalla oli hänen lisäkseen joku muukin.

[Raimei]

Kettuhenki kykeni aistimaan, ettei tulijalla ollut ainakaan juuri nyt pahoja aikeita, ja se kurkisti puunsa takaa uteliaasti. Siitä olikin aikaa, kun hän oli viimeksi nähnyt enkelin, varsinkin tällaisen 'erityisen'. Ei siitä ollut niin tuhottaman kauaa, kun hän oli nähnyt kaksisiipisen enkelin, mutta että nelisiipinen... Raimein kiinnostus heräsi, ja sen korvat nykivät hieman.
"Oletko täällä ihan yksin?", enkeli kysyi hengeltä selvästi myös uteliaana.
Raimei katsoi aluksi toista hieman ujona, eikä tuntunut uskaltavan vastata. Yksi sen hännistä nyki hieman hermostuneena, mutta hetken hiljaisuuden jälkeen se vastasi aralla äänellä:
- "Ky-kyllä. Täällä harvoin käy ketään"

- "Mikä on muuten nimesi, kulkija?", henki kysyi vähän aikuisemmalla äänensävyllä. Hänen velvollisuutensa oli tietää, kuka alueella kuljeskeli. Toisaalta, hän oli myös mahdottoman utelias.
- "Oma nimeni on Raimei", naishahmossaan oleva henki esittäytyi nostaen toisen kämmenensä rintansa päälle ystävällisyyden eleeksi.
- "Olen luonnonhenki, ja tämä alue metsää on hallintoaluettani", tämä selitti äänessään pieni ylpeys. Luonnonhenkiä ei enää ihan joka päivä nähnyt, ja Raimei oli ylpeä rodustaan.

Lucifer seurasi toista uteliaana ja kuunteli uteliaisuus vain kasvaen. Hän ei kysellyt väliin mitään sillä kuunteli kuinka toinen puhui. Enkelin ilme hieman synkkeni kun tuli kysymys nimestä, hän ei kuitenkaan halunnut valehdella, ei varsinkaan kun kuuli toisen olevan luonnonhenki. Hänen silmänsä levisivät hämmästyksestä ja ihastuksesta. Hän oli kuullut sellaisista olennoista muttei koskaan nähnyt sellaista.

"O-olen Lucifer"
Hän vastasi hieman ujosti katsahtaen saappaidensa kärkiä. Hän nosti kuitenkin katseensa sillä halusi nähdä toisen kunnolla eikä menettää hetkeäkään. Raimei, hän painoi nimen mieleensä jotta muistaisi sen vastakin.
"Tämä metsä? Kokonaanko?"
Lucifer hämmästeli ja mietti kuinka suuri luonnonhengen alue mahtoikaan olla.

"Asutko täällä jossain?"
Lucifer kysyi uteliaana ja värisytti hieman siipiään, se ei tapahtunut niinkään tietoisesti kuin vaistomaisesti.
"Pahoittelen kovasti jos kyselen paljon, mutten koskaa ole kohdannut ennen luonnonhenkeä"
Hän sanoi yrittäen pitää innostusta äänestään mahdollisimman vähäisenä sillä pelkäsi sen loukkaavan toista. Eikä hän missään nimessä haluaisi loukata toista millään tavoin.

Raimei
- "Hauska tutustua, Lucifer", tämä vastasi.
- "Ei sentään", Raimei naurahti hieman ja rentoutui. Hän oli enemmän kuin ilahtunut siitä, että Lucifer oli kiinnostunut hänestä. Raimei rakasti kysymyksiin vastaamista ja juttuseura oli aina enemmän, kuin tervetullut.
- "Vain pieni osa tätä metsää. Asuinpaikkani on pääosin tämä osa metsää, tässä puun alla", tämä selitti ja osoitti kirsikankukkapuuta, jotka eivät metsässä luonnonvaraisesti kasvaneet, eivätkä varsinkaan olleet aina kukassa. Raimei oli kasvattanut henkivoimillaan tuon puun itse, ja piti sen aina kukassa.
- "Alueeni ulottuu kuitenkin varsin laajalle, mutta koko metsää se ei kuitenkaan kata. Se olisi epäkohteliasta, sillä jos joku aloitteleva, metsiin ja kasveihin perehtynyt luonnonhenki tahtoisi myös itselleeen sopivan alueen, sen etsiminen olisi hyvin vaikeaa".

Raimei sipaisi hieman pitkiä hiuksiaan ja mietti, uskaltautuisiko utelemaan, mitä enkeli teki tässä osassa metsää. Henkeä kuitenkin ujostutti innostumisestaan huolimatta, ja tämä nosti oikean kätensä niin, että se peitti pitkän kimononhihan kanssa miltei puolet kasvoista.
- "Tu-tuota...", hän aloitti ja punastui hieman hävetyksestä.
- "... mitä tarkalleen ottaen teette täällä päin metsää? Täällä harvoin käy ketään, ja jos käykin, kulkijaat ovat eksyneet tai heillä jotain tiettyä mielessään. Aarteidenetsintää ja muuta. Jälkimmäisessä tapauksessa en tosin osaa olla kovinkaan suuri apu...", tyttö selitti ja tämän korvat olivat hieman lurpalla. Hän toivoi, että kyse ei olisi aarteenetsinnästä, sillä hän mielellään juttelisi ja kertoisi tarinoitaan, kuin neuvoisi tietä.

Lucifer kuunteli mielenkiinnolla ja oli mieluissaan kun sai vastauksia. Hän oli valinnut hyvin laskeutuessaan tähän osaan metsää, kuinka onnekas hän olikaan ollut saadessaan tällaisen tilaisuuden. Enkeli katseli toista ihastuneena, tämän asusteet ja olemus oli kaunis ja hän piti kaikesta kauniista. Lucifer mietti kuinka laaja mahtoikaan olla se alue jota luonnonhenki omisti.

"Olin tulossa matkoiltani ja päätin pysähtyä lepäämään."
Lucifer sanoi hetkeäkään epäröimättä.
"Kierrän saarta, taivasta ja helvettiä ympäriinsä etsimässä lauluja ja tarinoita. Kerätäkseni niitä ja kertoakseni eteenpäin. Haluan joskus rakentaa kirjaston johon kerään kaiken löytämäni tiedon."
Hän selitti innoissaan.
"Paljon historiaa on hukassa tai muutettu taruiksi jotka pitää vain kerätä, eritellä ja riisua. Jotta niistä saisi selvän kronologisen tarinan."
Lucifer punastui hieman. Hän tajusi selittäneensä taas asiasta joka ei välttämättä toista kiinnostanut.

Raimei

Henki oli hiemän hämillään tuntiessaan toisen katseen kohdistuvan häneen itseensä. Tämä ei kuitenkaan pistänyt pahakseen, ei ollenkaan.
Kuullessaan Luciferin haaveista, henki innostui. Hän ei ollut ennen tavannut yhtään tämänkaltaista enkeliä, vaikka olikin jo elänyt kohta lähemmäs 500 vuotta.
- "Kuulostaa hienolta", Raimei sanoi ihaillen.
- "Suurimmalla osalla enkeleistä, joita olen tavannut, on ollut täysin erilaiset haaveet ja tavoitteet. Varsinkin viimeisen sadan vuoden sisällä yhä useampi on kiinnostunut vain tulevasta, ja useimpien haaveet liittyvät tavalla tai toisella sodankäyntiin, taistelemiseen. Minulle onkin siksi harvinaista kuulla tuollaista", tämä selitti, silmät kiiluen innostuksesta. Raimei kuitenkin yritti pitää itsensä päällisin puolin muuten rauhallisena, sillä hän ei missään nimessä tahtonut enkelin ajattelevan, että henki yritti tungetella tämän asioihin.
- "Jos saan vain kysyä... millaisia tarinoita olet kuullut?"
Raimei tajusi kuitenkin heti, että olisi parempi muotoilla kysymys paremmin.

- "Tarkoitan; Oletko saanut tietoosi mielestäsi sellaisia kertomuksia ja tarinoita, jotka kaipaisivat selvennystä?", tämä selitti viittilöiden hieman käsillään havainnollistaakseen itseään paremmin.
Raimeilla oli selvästi mielessään jotain, ja se yritti kysymyksellään tähdätä siihen.

Lucifer oli mieluissaan kuullessaan ettei toinen ollenkaan pitänyt hänen haaveiluaan pahana, hän sai kuulla siitä tarpeeksi veljeltään. Hän kuunteli ja nyökkäsi osoittavansa olevansa samaa mieltä.
"Tunnen itsekin monta sellaista enkeliä ja minun on pakko myöntää että suurin osa omasta perheestäni on juuri sen kaltaisia, minua ja yhtä veljeäni lukuunottamatta"
Hän hymyili hieman ujosti, sillä pelkäsi kuulostavansa ylpeältä tai kerskailevalta. Hän ei kaivannut taisteluja eikä seikkailuja, hän kyllä kuunteli lauluja ja taruja seikkailuista muttei tahtonut osaa eikä arpaan sellaiseen itse.

Lucifer ilahtui toisen kysymyksestä ja hänen siipensä värisivät innosta.
"Voi paljonkin!"
Hän huokaisi innostuneena ja katui hieman liiallista, lapsellisuutta hipovaa asennettaan.
"Esimerkiksi Amrianin ja Eferiaan tarina. Saluden uroteot niin helvetissä kuin taivaassa ovat tunnettuja mutta kukaan ei tiedä hänen alkuperäänsä tai miten hän lopulta kaatui jos kuoli ollenkaan. Miariaanin, demonin joka vietteli monta demoniloordia ja surmasi niin rakastajiaan kuin aviomiehiään, mutta olen kuullut tästä demonista ristiriitaisia lausuntoja ja yhdistänyt hänet enkeliin nimeltä Mirjami. Puhumattakaan saaren monista sankareista ja taruista jotka ovat kesken eräisiä ja palasina siellä täällä."
Lucifer selitti lähes lapsen omaisella innostuksella. Heiluttaen käsiään innostuksesta ympäriinsä, hän tunsi hirmuista halua liikkua mutta pysyi tahdonvoimalla paikallaan vaikka vaikeaa se oli jottei aivan kokonaan olisi itseään nolannut.

Raimei

Raimei ei ollut kovinkaan monesti kuullut enkeleistä, joilla oli perhe. Enkelit saattoivat kyllä toisinaan - hänen näkemänsä ja kuulemansa perusteella - nimittää jotain yhteisöä perheekseen, mutta niillähän ei varsinaisesti ollut vanhempia. Tosin, Raimei oli kyllä kuullut, että nykyään oli jo sellaisia enkeleitä, jotka eivät olleet Korkeimman luomia, vaan kahden enkelin jälkeläisiä. Toisinaan jopa enkelin ja jonkin toisen olennon.
Henki olisi tahtonut udella lisää toisen perheestä, mutta pysyi vaiti; se ei kuulunut hänelle.

Luciferin kertoessa joitain tietämiään tarinoita Raimei innostui ihan silmissä, ja laittoi kämmenensä toisiaan vasten, nostaen ne melkein huulilleen.
- "Kuulostaa jännittävältä!", hän sanoi ilahtuneesti. Vaikka hän piti itsekin tarinoiden kertomisesta, hän piti myös kuuntelusta. Lisäksi se seikka, että nuori enkeli oli noin kiinnostunut tarinoista, teki hänet entistä iloisemmaksi. Hyvällä lykyllä Raimeikin saisi kerrottua joitain tarinoitaan, ja vielä paremmalla tuurilla ne olisivat enkelille ihan uusia.

- "Miariaani...", Raimei lausui hiljaa, ottaen miettivän asennon. Nimi kuulosti etäisesti tutulta.
- "Nimi kuulostaa tutulta... Olisiko mahdollista, että kertoisit hänestä lisää?", Raimei kysyi kohteliaaseen sävyyn. Hänestä tuntui, että jos saisi muistiaan virkistymään, hän voisi ehkä kyetä korjaamaan jotain ristiriitoja tarinassa. Henki oli melko varma siitä, että tiesi tuosta henkilöstä jotain.

// Anteeksi tämän kesto, koeviikko hyökkäsi tähän väliin ja täytyi keskittyä lukemiseen. Yritän aktivoitua taas ouo/

Luciferia ilahdutti että hän tapasi jonkun joka oli valmis kuuntelemaan tarinoita ja jopa tarjoutui auttamaan niiden kokoamisissa ja avaamisessa. Lucifer oli ehkä naivii monissa elämää koskevissa asioissa, mutta hän oppi pikkuhiljaa. Tarinoista, hän oli jossain vaiheessa ymmärtänyt, että asioilla saattoi olla kaksi totuutta, tämän ymmärtämisessä hänen isänsä oli ollut suurena apuna, kerrottiinhan hänestä ja hänen isästään paljon tarinoita jotka eivät vastanneet todellisuutta, Lucifer uskoi sokeasti isänsä versioon, mutta oli siitä oppinut etsimään totuutta muiden tarinoiden takaa.

Lucifer kaiveli muistiaan.
"Se mitä sanotaan demonista nimeltä Miriaani on kauan sitten alkanut tarina, jo ennen suurta kapinaa sanotaan että Haadeksessa eli kaikista kaunein demoni koskaan. Miriaani nimeltään, hänen kauneudestaan puhutaan paljon ja versioita on erilaisia, eniten on kerrottu että hän loisti sisäistä valoa jollaista ei koskaan oltu Haadeksessa ennen nähty. Hänen sielunsa pimeys ei kuitenkaan varjonakaan langennut hänen kasvoilleen. Toiset sanoivat että hän oli Valosta pudonnut ja syntynyt, toiset että hän oli Suuren ruhtinaan tytär. Tytär joka oli syönyt isänsä ja loisti voimasta jota pieni ja hento ruumis ei kyennyt sisällään pitämän."
Lucifer levitti hieman käsiään upoten muistelemaan ulkoa kuulemiansa asioita lyhennellen niitä vain sen verran ettei tarina lähtisi käsistä.
"Miriaani ilmestyi eräänä päivänä Aspragukseen. Esittäytyi tämän paikan demonilordille ja asettui tämän suosioon vaimona. Pian kuitenkin ikävä onnettomuus kohtasi Lordia ja hän kuoli. Tapaturmaisesti ja traagisesti"
Kukaan ei koskaan ollut määritellyt kuolintapaa, mikä oli Enkelistä hieman hämärää.

Hän kuitenkin jatkoi.
"Pian uusi Lordi tuli ja tämäkin ihastui Miriaaniin ja otti tämän vaimokseen. Sanotaan että tässä vaiheessa Miriaani tappoi useita rakastajiaan, myrkyillä, tikareilla, noituudella mitä demonit harjoittavat, sanotaan että suurin osa näistä rakastajista oli Miriaanin kaltaisia ja hän vihastui näiden turhamaisuuteen, sillä Miriaani halusi olla kaikista kaunein. Täten hän surmasi uudenkin aviomiehensä. Vasta neljännen aviomiehen kohdalla alettiin epäillä Miriaania mutta mitään ei koskaan päästy todistamaan, sillä sanotaan että hänen loppunsa oli yhtä surkea kuin niiden jotka hän oli surmannut, Miriaanin sanotaan olevan yksi rauta-aukion patsaista, että joku kirosi hänet raudaksi ikuisesti katselemaan muiden kärsimyksiä sen tähden mitä oli itse aiheuttanut"

Enkeli huokaisi, hän oli opetellut hengittämään niin ettei tarina katkennut eikä hänen henkensä loppunut kesken. Vielä jonakin päivänä hän halusi olla yhtä hyvä tarinankertoja kuin eräs Bardi Eredithissä. Nyt hän keskittyi kuitenkin ensin tarinoiden keräämiseen.

Raimei

Henki kuunteli tarkkaavaisesti tarinaa, liikutellen välillä korviaan osoittaakseen kuuntelevansa. Toisen päätettyä tarinansa Raimei oli hetken hiljaa, kunnes kallisti päätään hivenen.
- "En koskaan tavannut häntä henkilökohtaisesti, mutta sen verran tiedän, ettei häntä ole rauta-aukiolle patsaaksi kirottu. Yksi patsaista kuitenkin esittää häntä - syytä en patsaan pystyttämiselle tiedä. Ehkä joku ihaili häntä ja/tai hänen kauneuttaan niin suuresti, että tahtoi muistoksi patsaan pystyttää. Ken tietää", hän selitti hymyillen kainosti.

- "Mutta se on totta, että Miriaanilla oli useita puolisoita ja rakastajia, joita hän sitten kateuttaan surmasi. Se ei jäänyt pelkästään puolisoihin ja rakastajiin, vaan hän myös surmasi useita kauniita naisia"
- "Enempää en kuitenkaan tiedä minäkään", hän lopetti huokaisten hieman. Oli sääli, että tarinalle ei koskaan saatu varmaa pohjaa tai vahvistusta. Toisaalta, ilman ristiriitoja ja kyseenalaisuuksia suurin osa legendoista paljastuisi varsin tylsiksi, ja niin ehkä myös tämäkin tarina. Saattoi jopa olla parempi, että se säilyttäisi arvoituksellisuutensa.

- "Tuota", henki aloitti sitten varovasti, peitellen kimononsa hihalla kasvojaan, jottei näyttäisi punastustaan.
- "Satutko tietämään omasta väestäni tarinoita? En ole kuullut niitä erityisen paljon ja ottaen huomioon nykyinen vähän kantamme, ne ovat varmasti paljon villimpiä kuin itse todellisuus". Raimeita hieman nolotti vaihtaa aihetta näin - ja hän toivoikin, ettei vaikuttanut liian epäkohteliaalta - mutta mielenkiinto oli ottanut jo vallan.

(( Äää anteeksi tämä hitauteni asdf lupaan nyt ryhdistäytyä! ))

((Juu no prob itsellä tuo intti syö kaiken vapaa-ajan ja jaksamisen joten kestää itselläkin. Pahoitteluni siis omaltakin kohdaltani))

Lucifer näytti pieneltä pojalta kuullessaan toisen kertovan hänelle enemmän tarinan taustasta ja patsaasta. Hän halusi nyt niin palavasti päästä katsomaan rauta-aukion patsaita, hän oli vain kerran käynyt helvetissä, eikä muistellut sitä kertaa kovin mieluusti. EZriel saattaisi, isän vihasta huolimatta, katkaista hänen jalkansa jos hän enää koskaan eksyisi sinne yksin tai jäisi kiinni siitä.
Ehkä hän saisi tarinastakin enemmän irti siellä, jos kykenisi löytämään enemmän henkilöitä jotka tunsivat tarinan ja osasivat sen eri versioita. Lucifer pystyi hädin tuskin pidättelemään ajatuksen tuottamaa innostusta sisällään.

Lucifer pysäytti ajatuksensa helvettiin menemisestä toisen kysymyksen kohdalla. Hän nyökkäsi. Tyytyväisenä itseensä ja laajaan tarinoidensa tietämykseen.
"Teistä on monenlaisia. Puhutaan keppostelijoista, ihmisistä jotka ovat rakastuneet kettuhenkiin sekä kettutulista jotka joko johtavat ihmisiä harhaan tai auttavat näitä. Eräs vanha tarina kertoo munkista joka asui yksin vuorilla, eräs kettu oli seurannut munkkia vuosia, tämän pyyteetöntä uurastusta ja meditointia, kettu nukkui usein lähellä munkin majaa sillä munkki lauloi hiljaa töitä tehdessään lauluja joiden sanojen henki oli luullut jo kauan aikaa sitten hukkuneen. Erään kerran munkin luokse saapui miehiä, julmia rosvoja jotka halusivat munkin suojeleman aarteen mukaansa, munkki ei suostunut aarrettaan luovuttamaan ja yrittivät sen pakolla ottaa. Kun kettu hurjistui ja manasi joukon päälle taidoillaan erilaisia illuusioita hurjista demoneista ja pedoista suoraan kuin manan majoilta nousseina. Rosvot pakenivat ja munkki jäi yksin ketun kanssa. Kettu lähti ilman kiitosta metsään, varmistaakseen etteivät rosvot enää palaisi ja sai selville näiden yrittävän yöllä uudestaan kun munkki nukkuisi, jolloin hän ei kykenisi manaamaan niitä olentoja heidän kimppuunsa.
Tämän kuultuaan kettu juoksi metsän aukealle ja kustui kokoon koko metsän asukkaat munkkia puolustamaan, sillä olihan munkki jo vuosien ajan hoivannut heitä aina avun ollessa tarpeellista ja kylminä talvina jopa jakanut pienen mökkinsä osan heidän kanssaan.
Kettu sai eläimet puolelleen ja näiden avulla yön hämärässä karkoitettua rosvot munkin kimpusta. Tästä kiitollisena munkki paljasti eläimille aarteensa. Hän kertoi miesten olevan erään maan omistajan palkkaamia, maanomistaja ei voinut kaataa tai kasketa metsää niin kauan kuin hän asui siinä, joten rosvot oli palkattu häätämään hänet mökistä. Aarre jota eläimet ja munkki olivat puolustaneet oli ollut metsä itsessään"

Lucifer oli aikoinaan kuullut tarinalle myös sen surullisemman version, se erosi siinä määrin että kettuhenki oli nainen ja uhrasi henkensä papin puolesta, mutta se oli äärimmäisen traaginen tarina. Toki hän osasi muutaman muunkin, mutta tämä oli hänestä sopiva metsässä asustavalle hengelle.

Raimei

Raimei kuunteli innoissaan; korvat pystyasennossa, katse nauliutuneena kertojaan. Henki ei ollut koskaan kuullut tarinaa aiemmin, ja oli näinollen iloinen kuullessaan jotain uutta. Luciferin päätettyä tarinansa Raimei hihkaisi iloisesti ja laittoi kämmenensä yhteen, nostaen ne suulleen:
"Miten hieno tarina!"
Tyttö heilautti häntiään innostuksesta
"En ollut aiemmin kuullutkaan tuota. Tarina on ehkä muuttunut matkalla, mutta voisin hyvin kuvitella jonkun hengen tehneen noin aikoinaan. Meillä kun on tapana mieltyä varsinkin niihin, jotka kunnioittavat ympäristöään ja tarkoittavat hyvää"
Hän piti hetken tauon.
"Tuntuu vain oudolta, että henki ei pystyisi peittoamaan omin voimin muutamaa rosvoa. Raivostunut henki kun kykenee saavuttamaan erityisen spirituaalisen tasonsa, joka vapauttaa voimat"

"Toisaalta, on myös mahdollista että henki oli nuori tai taitamaton", tämä jatkoi, tajuten sitten paasaavansa täysin turhasta. Naurahtaen Raimei pahoitteli yhtäkkistä aiheenvaihdostaan.
"Sa-satutko tietämään muita tarinoita?". Tytön äänensävy oli hieman hämillinen, sillä hän ei millään tahtonut vaikuttaa tunkeilevalta tai ahneelta, mutta ei voinut salata innostustaan tarpeeksi hyvin. Koskaan aiemmin hän ei ollut kuullut, miten muu maailma oikeastaan luonnonhenget - varsinkin kettuluonnonhenget - näki.