Metsään eksyneenä

//Darayaka ja rakas Tlahuipoztli tänne kiitän//

Insula seisoi lumisateessa, katse ylös luotuna. Silmät olivat puoliummessa ja hän oli seissyt siinä jo niin kauan että näytti lähes patsaalta, se oli ihmishahmoon kirottu ja tämä oli yksi niistä öistä joina sen täytyi viettää sellaisessa olomuodossa pidempi aika. Kylmäkin sen kait oli, mutta koska ei ihan tavallinen ihminen kuitenkaan ollut kykeni sietämään sellaista olotilaa pidempään kuin olisi ehkä ollut oletettavaa. Se oli tuijottanut kultaisena hohtavaa kuunpuolikasta nyt jo kohta aikaa enemmän kuin oli jaksanut laskea, eikä hän ollut laskenutkaan. Joku olisi saattanut jopa kävellä sitä päin ajatuksissaan, niin liikkumaton se oli.
Insula ei oikein miettinyt mitään, mutta mietti kuitenkin paljonkin, ajatukset menivät näin. Sen silmä liikkui ihan mitättömästi, kun se mietti miksi kuu oli tänään kultainen. Oliko se normaali kuutamo täällä, johtuiko se jostain ilmassa olevasta pilvestä, aineesta tai jonkun noidan tai demonin lumouksesta, ehkä se oli jo ikiaikojen ollut sen värinen. Sitten ajatus meni absurdimmaksi. Johtuiko sen väri kenties siitä että joku oli käynyt maalaamassa sen, pääsikö kukaan niin korkealle koskaan. Miltä tuntuisi päästä niin korkealle, lentää tai leijua, kummin parempi. Sen jälkeen silmän liike pysähtyy, kun ajatus muuttuu mielikuvitukseksi ja liitää kuun luo joka osoittautuu niin pieneksi että sen voi ottaa käteen. Se on hento ja pieni, pelkästä hiekasta koostuva pallo jonka jos pudottaa tai puristaa liian kovaa hajoaa ja valuu ohuiden kynsimäisten sormien välitse.

Insulalla ei ollut enää paljon mitään tajua ympäristöstään, sen luontaiset saalistajan ominaisuudet hiljenivät aina ihmismuodossa. Kuulosta tuli olematon osa häntä, hajuaisti oli mitätön, hän sai vain sieltä täältä jotain pieniä vihjeitä asioista sen aistin kautta. Tunto oli kummallinen, se oli ainut mikä herkistyi kovasti. Mikä oli ikävää koska käsien sijaan hänellä oli kynnet, joilla hän aina huomaamattaan raapaisi itseään ja teki viiltoja herkkään ihoonsa, sekin meni aivan pehmeäksi ja ensimmäisen kerran muuttuessaan hän oli vain painellut sitä pehmeää kuorta ja miettinyt kuinka helposti terävä oksakin menisi läpi hänen pehmeiden sisuskalujensa. Näkökin meni ihmeelliseksi, mutta selvemmäksi, jollain kummalla tavalla hän näki maailman aivan uudella tavalla, kauniimpana ja värikkäämpänä, kirkaanpana. Siitä Insula nautti ihmismuodossaan kovasti, näkemisestä ja sen takia jäi monesti näin paikalleen, katselemaan ja miettimään. Makuaistikin oli hieman herkistynyt, hän jopa maisteli asioita eri tavoin, mikä oli myöskin mukavaa.

//Täältä hän saapuu//

Lumi oli yksi niistä asioista, joita Tlahui oli aina inhonnut hadeksessa. Se oli kylmää, sokaisevaa ja koko ajan hänen kulkemisensa tiellä. Kaukaiset kuvat karrelle palaneesta maasta ja sokaisevan kuumasta auringosta kapusivat aina hänen mieleensä, kun hän kahlasi avojaloin tämän valkoisen möhnän keskellä. Ei hän oikeastaan kaivannut lämpöä, ei sillä tavoin kuin olisi ehkä voinut kuvitella, mutta ei hän koskaan ollut oppinut pitämään tämän paikan lumisesta säästä. Ehkä juuri sen takia matkat hadeksen ulkopuolelle kiehtoivat häntä niin kovin.

Tämä metsä oli kuitenkin kylmyydestään huolimatta kaunis. Tlahui asteli eteenpäin hitain, maata laahaavin askelin, ja koitti painaa mieleensä jokaisen yksityiskohdan. Pieni hymy väreili sen sinertävillä huulilla kun se aina välillä pysähtyi sivelemään puiden kaarnaa kapeilla sormillaan. Ne puut olivat aina olleet yhtä kauniita kuin ne olivat nytkin; paikalleen jähmettyneitä, aivan kuin hopeisia veistoksia kuuraisen maan keskellä. Kuun valo sai ne vain kauniimmiksi. Joskus aikoinaan hän oli palellut näillä seuduilla enemmänkin, ja joutunut siksi käyttämään vaatteita paksumpana kerroksena kuin olisi tahtonut. Mutta vuosien kuluessa sekin asia oli muuttunut. Ehkä hän oli turtunut, tai kenties vain tottunut, mutta nykyisin kylmä ei enää samalla tavoin vaivannut hänen elämistään. Nytkin Tlahuin lanteille oli kiedottu vain ohut, ruskeasta kankaasta valmistettu hame, joka oli koristeltu kultaisin kuvioin. Hiuksensa hän oli sitonut taakse kultaisella nauhalla, vaikka muutama yksinäinen haituva olikin jo ehtinyt karata hänen silmilleen. Ei hänen niin erityisen lämmin siinä varustuksessa ollut, mutta vaatteet olivat vain tiellä. Tässä varustuksessa Tlahui tunsi olonsa vapaammaksi.

Jonkun aikaa kuljeksittuaan demoni näki kauempana edessään hahmon seisoksivan puiden keskellä. Se ei näyttänyt tutulta. Se myös näytti niin keskittyneeltä, että Tlahui oli melko varma pysyneensä vielä tähän asti tuon olennon huomaamattomissa.
Tlahuin mielenkiinto heräsi, ja se lähti kiertämään olennon ympäri niin, että päätyisi sen etupuolelle ja näkisi sen kasvot. Hän liikkui edelleen hitaasti, olentoa tarkkaillen ja näkyä mielessän maistellen, pysytellen myös hyvän etäisyyden päässä. Olento näytti hyvin humaanilta, mutta jokin siinä oli pielessä. Vaikka toisaalta, Tlahui mietti hymähtäen, niinhän heissä kaikissa täällä yleensä oli.

Insula tuijotti vielä hyvän tovin. Ympäristö oli hävinnyt sen mielestä kokonaan ja se näki vain taivaan. Hetken mielijohteesta se nosti kättään kuuta kohti, liike oli hidas ja tuntui kestävän ikuisuuden. Se johtui kylmästä, hän oli enemmän kohmeessa kuin oli ymmärtänytkään. Hän sulki kätensä, tai kyntensä kuun ympärille, muttei saanut siitä kiinni. Silloin hän heräsi pienestä horteesta inhottavaan todellisuuteen. Kylmyys tuntui painavalta ja ruumis kömpelöltä, hän ei ollutkaan lentänyt, tai leijunut vaan oli edelleen jalat maassa. Hän huokaisi ja henki höyrysi pilvenä hänen kasvojensa edessä ja näytti kauniilta sekin. Sitten hän näki hengityksensä läpi olennon. Mikä se oli sitä Insula ei tiennyt ollenkaan ja laski laiskanpuoleisesti katseensa siihen ja kallisti päätään hieman sivulle. Se ei oikein osannut pelätä olentoa, ehkä sen olisi pitänyt mutta se ei ollut koskaan oppinut sellaista asiaa kuin pelko, tai mitä uhka tarkoitti.
"Mikä sinä olet?"
Hän kysyi kohmeisin huuliin ja hieman sammaltaen sillä puhuminen oli vielä outoa, hän edelleenkin säpähti omaa ääntään, niin kummalliselta se kuulosti sellaisen korvaan joka oli koko elämänsä puhunut ajatustensa kautta.

Se mikä kiinnitti Insulan huomion oli olennon upea ulkönäkö, se ei ollut koskaan nähnyt vastaavanlaista, sillä oli ihossaan kuvioita niinkuin hänenkin rodullaan ja sarvet päässä, muttei naamiota niinkuin hänen kaltaisillaan. Muutenkin se oli kovin erilainen. Insula mietti hetken oliko se ihan oikea vai näkikö hän omiaan ja oli miltei koskettamassa sitä kun muisti kyntensä ja katsoi niitä kummastuneena kuin olisi vasta nähnyt ne.
"Anteeksi, unohdan aina"
Se pahoitteli hieman selkeämmällä äänellä, mutta kuulosti edelleen siltä kuin olisi vasta herännyt. Insula käänteli kynsiään ja katsoi sitten jalkojaan joissa oli samanlaiset. Sitten se nosti taas katseensa outoon olentoon, nyt hieman uteliaampana.

Tlahui käveli puolikaarta olennon ympärillä, hivuttautuen koko ajan hieman lähemmäs. Hän säpsähti, kun tuo nosti kätensä ylös aivan odottamatta, ja näennäisen tarkoituksettomasti. Oliko se ehkä huomannut hänet? Ei se siltä vaikuttanut, ihme kyllä, vaikka hän oli jo pääsyt aika lähelle. Nyt hän näki olennon jo tarkemmin. Se näytti ihmiseltä ruumiinrakenteeltaan... lukuunottamatta sen käsiä, jotka olivat teräväkyntiset kuin pedolla. Tarkemmin katsoessaan Tlahui huomasi, että myös sen jaloissa oli viiltävän terävät kynnet. Koko olennon ruumista peittivät erilaiset kuviot, joiden merkitystä Tlahui saattoi vain arvailla. Ehkä sillä oli jotain yhteistä hänen kanssaan? Sitä tosin oli vaikea sanoa, hän ei ollut koskaan vaivautunut selvittämään tarkemmin hadeksen eri rotujen ominaisuuksia, tai sitä, mikä määräsi olentojen ulkomuodon.
Äkkiä olento näytti heräävän, aivan kuin se olisi koko tämän ajan ollut nukuksissa tai horroksessa. Tlahui tiesi tulevansa huomatuksi nyt, ja suoristi selkänsä. Olento ei näyttänyt hyökkäävältä, joka oli hyvä, sillä hän olisi ollut vaarallisen lähellä noita kynsiä. Enemmänkin se näytti eksyneeltä, uniselta. Aivan kuin se ei oikein tuntisi tätä paikkaa tai edes itseään. Säikkyi outoja asioita ja horrosti keskellä metsää.
Tlahui hymyili.
"Nimeni on Tlahuipoztli", se sanoi silkkisellä äänellä, ja kumarsi vieraalle olennolle. "Voit kutsua minua Tlahuiksi."

Tlahui katseli olennon kasvoja, etsien merkkejä reaktiosta tai tunteista. Se oli hieman varuillaan, kun vieras nosti kätensä häntä kohti kuin koskettaakseen, ja vetäytyi hieman taakseppäin, pitäen kuitenkin katseensa koko ajan tiukasti toisen kasvoissa. Ei se edelleenkään näyttänyt hyökkäävältä. Kummallinen tapaus, Tlahui tuumasi, ja rentoutui jälleen.
"Ei se mitään", hän sanoi. "Mutta kukahan sinä mahdat olla? En ole nähnyt sinun kaltaistasi aiemmin."
Tlahui astui askeleen sivulle, tutkaillen toisen ruumiinrakennetta. Se ei edes yrittänyt peittää kiinnostustaan, vaan katseli melkein röyhkeän avoimesti toisen ihoa koristavia kuviointeja, painaen yksityiskohtia mieleensä. Se kallisteli päätään, pyöritellen samalla hiussuortuvaa sormiensa ympärille kuin mikäkin neiti.
"Komet kynnet sinulla... ja niin paljon kauniita kuvia..." se huokaisi ihastuksissaan, ihan vain hieman ylidramatisoiden reaktiotaan.

"Tlahuipoztli"
Se toisti maistellen sanaa kuin makeista, se nuolaisi huuliaan ja toisti toisenkin nimen.
"Thalui"
Insula hymyili hieman, tai se oli pikemminkin tyytyväinen huulten nostatus. Se oli iloinen että sai lausuttua niin vaikean nimen, se piti vaikeista asioista jotka kuulostivat vaikeilta mutta olivat kuitenkin helppoja. Se astui pienen askeleen edemmäs ja venytteli sillä sen lihakset olivat kylmenneet ja hieman kipeytyneet, sen teki mieli venytellä nelinkontin mutta se ei ollut sama asia ihmismuodossa kuin se oli kaksijalkaisen ihmismäisessä muodossa.
"Se on hieno nimi"
Se sanoi toiselle, Insula piti siitä että se oli niin erikoinen.

Thalui näytti katselevan sitä uteliaana mikä ei haitannut sitä ollenkaan, ehkä se oli toisen mielestä erikoisen näköinen mutta samaa se oli hänen silmilleen.
"Olen Insula, Lajini on kai Listhrael, niin minulle on sanottu, muita nimiä sen sille tiedä."
Sen silmät harhailivat hetken ympäristössä, se katseli oliko paikalla muita, mutta mitään ei näkynyt, ei metsästäjiä jotka jahtasivat hänen lajiaan, tosin, ne eivät varmaan olisi häntä tunnistaneet ihmismuodossa, varsinkaan kun naamiota ei edes ollut, hän oli laskenut sen johonkin lumeen ja nyt se oli sen alla, Insula katsahti jalkoihinsa, siellä se jossain tosiaan oli. SItten se nosti katseensa Thaluihin, katsellen sitä uteliaana. Hänen teki edelleen mieli koskettaa sitä mutta pelkäsi rikkovansa sen.
Toinen kehui hänen kynsiään ja kuviaan. Meni hetki ennen kuin hän ymmärsi toisen tarkoittavan kuvioitaan ja hän katsahti omiaan hämmentyneenä.
"Niin, ne säilyivät vaikka muutuinkin."
Insula totesi itsekin hieman kummastuneena että ne hänelle edelleen olivat.
"Meillä on kaikilla hieman erilaiset"
Sitten Insula nosti yhden kynsistään suullensa ja vahingossa lovesi huulensa keskeltä halki, veri valui pitkin hänen leukaansa punaisena vanana. Hän laski pian kyntensä takaisin ja imaisi huultaansa.
"Sinullakin, Thalui"
Se piti pienen tauon.
"On kaunis iho ja kauniit kuvat sinullakin, niitä kovasti ihailen"

Tlahui nyökytteli päätään mietteliäästi.
"Hmmm, vai Listhrael. Olet ensimmäinen tapaamani sellainen, Insula."
Hänellä ei oikeastaan ollut hajuakaan, mitä tarkoitti Listhrael. Kenties sen olisi pitänyt kuulostaa tutulta, mutta nimi ei herättänyt minkäänlaisia muistoja tai mielikuvia, ei edes ajatusta siitä, oliko tuo laji vaarallinen vai ei.

Insula vaikutti hyvin poissaolevalta persoonalta. Sellaiselta, että se ei oikein tajunnut mitä sen ympärillä tapahtui, tai missä se edes oli. Tlahui kurtisti kulmiaan. Harvoin näillä main tapasi olentoja, joiden itsesuojeluvaisto ja todellisuudentaju oli noin kadoksissa. Normaalisti täällä kuljeksi enemmän väkivaltaisia ja raivohulluja, tai vain masentuneita ja vihaisia olentoja, joiden tielle ei kannattanut jäädä seisomaan jos ei halunnut saada osaansa niiden katkeruudesta. Tlahui oli aina pohtinut, olivatko enkelit samanlaisia, vai olivatko niiden sielut puhtaampia. Asuivathan ne sentään taivaassa, kun heidät taas oli tuomittu elämään Hadeksen kylmissä loukoissa.

Tlahui kuunteli korvat tarkkana kaiken, mitä toinen kertoi. Se oli jo avaamassa suutaan, kun toinen onnistui viiltämään huulensa auki, mutta Insula ehti jo jatkaa. Se kehui hänen ihoaan. Tlahui näytti erittäin ilahtuneelta: se rakasti kehuja, se nautti siitä että se oli kaunis. Se ei välittänyt siitä, että joidenkin mielestä oli naurettavaa koristella itsensä kuin nainen. Sen kasvoille levisi tyytyväinen virnistys, ja se hiveli sormillaan yhtä toisen kätensä kiekuroista.
"Kiitos, olen ylpeä niistä. Jos voisin, peittäisin itseni niihin täysin, mutta se ei kai ole oikein mahdollista."
Samalla kun Tlahui puhui, sen silmät seurasivat veripisaraa Insulan kasvoilla. Sitten demonin mielen valtasi hetkellinen mielijohde, ja se pyyhkäisi tuon pisaran sormeensa ja tyrkkäsi sormensa suuhunsa.
"Et ole tainnut tottua noihin kynsiin?" se mumisi sormensa ympäriltä, kallistaen päätään kysyvästi. Sitten se laski kätensä takaisin alas.
"Puhuit muuttumisesta. Onko liian törkeää kysyä, minkälainen olet silloin kun et ole muuttunut? Itse olen katsos aina vain tälläinen, muuttuminen kuulostaa kiehtovalta."

Toinen ei ollut kuullut hänen rodustaan, mikä ei liikuttanut poikaa millään tavoin, kovinkaan moni ei tiennyt, joten väliäkö sillä jos Thaluikaan ei tiennyt. Ei mitään. Asia oli pojalle yksi ja sama. Mutta eipä hänkään ollut koskaan tavannut ketään Thaluin kaltaista joten oliko se sitten yhtälaisuus heidän välillään. Insula pudotti sellaisen ajatusmaailman heti ja antoi sen lipua johonkin ajatustensa taakse, sellainen ei hyödyttäisi häntä yhtään enempää.

Thalui näytti pitävän siitä että hän ihaili toisen ulkonäköä, Insula tosin ei ollut aivan sataprosenttisen varma, se ei ollut kohdannut kauheasti sellaisia olentoja joiden ilmeitä se osaisi lukea, tai ruumiinkieltä, se vasta opetteli. Sitten se kiitti häntä, Insula oli tyytyväinen osuessaan oikeaan siinä suhteessa että toinen oli pitänyt siitä ja se nosti aivan aavistuksen verran huuliensa kulmia. Se oli värähdys tai näytti ehkä enemmän kouristukselta, se oli sellainen automaattinen mutta Insula aina pelästyi sitä refleksiä ja esti sen. Se tuntui ikävältä tai oudolta. Siksi hän hieman pelkäsi sitä.
Insula ei edes värähtänyt toisen kosketusta vaikka eikä oikeastaan yllättynytkään, ehkä se oli joku tyypillinen tapa sellaiselle.
"En"
Se katsoi niitä hieman kummissaan.
"Ne ovat aina tiellä ja iho on niin typerän pehmeä että ne menevät suoraan läpi. Hieman kuin kastaisi ne veteen"

Insula katsoi toista mitäänsanomattomasti. Se ei oikein ymmärtänyt miksi se olisi törkeää, kysyä ihan normaalia asiaa.
"Olen oikeasti nelijalkainen, kovemmalla kuorella tai nahalla. Me omistamme naamion jota kalloksikin sanotaan, se säilyy tosin muuttuessa ihmismuotoon."
Se katsoi jalkoihinsa ja ympärilleen.
"Hukkasin sen lumen alle. Kynnet säilyvät tosin, värikin hieman muuttuu, muttei kauheasti."

"Se on harmi, todella. Ehkä sinun kannattaisi leikata niitä vähän?" Sitten demoni mietti hetken ja kurtisti kulmiaan.
"Hmm. Paitsi jos ne säilyvät takaisinmuuttuessakin sitten lyhyinä. Se ei varmaankaan olisi hyvä juttu. Ongelmallista tosiaan."

Tlahui kyykistyi lumeen ja katseli vähän ympärilleen. Hän ei nähnyt maskia missään, mutta ei vaivautunut kaivamaan kovin syvältä. Ei nimittäin ollut aina turvallista koskea toisten esineisiin, huonot aurat saivat hänet joskus voimaan pahoin. Se oli erittäin rasittavaa, ja kaiken maailman kiroukset ja esinemagiat ärsyttivätkin häntä suunnattomasti. Onneksi sellaistenkin määrä oli rajallinen, mutta muodonmuuttajan kallomaski ei välttämättä ollut aivan neutraali.
"En näe sitä. Se on varmaankin todella hautautunut jonnekkin. Olisi ollut mukavaa nähdä se."

Lumessa kyykkiminen oli hieman epämukavaa pelkällä hameella, sillä vaikka Tlahui sietikin melkoisia lämpötilanvaihteluja, oli lumi silti kylmää ja epämiellyttävää. Se katseli ympärilleen, etsien jotain jonka päälle voisi istua. Muutaman metrin päässä siitä oli kivi, joka näytti aivan liian karhealta ja muutenkin epämiellyttävältä, mutta se oli parempi kuin ei mitään, joten Tlahui nousi ylös, pyyhkäisi lumet kiven päältä pois ja kävi istumaan sen päälle. Se nyrpisti nenäänsä epämukavuuden takia, mutta päätti, että tämä kelpaisi tällä kertaa.
"Oletteko te Listhraelit kuulleet Tropheumista?" Talhui kysyi. Se nosti jalkansa ylös kivelle, ja istui nyt risti-istunassa, heilahdellen hitaasti edestakaisin puhuessaan.
"Tai no, kai te nyt olette, kaikkihan siitä puhuvat. Se on alkanut kiinnostaa minuakin. Kuinka tällaiselle saarelle nyt muka voisi kätkeä yhden palatsin niin, ettei kukaan huomaa?"
Demonin kasvoilla oli veikeä, lievästi ovela hymy. Se nuolaisi huuliaan ja Insulan veren rautainen maku viipyili vielä sen suussa. Sen ääni oli helmeilevä ja ystävällinen.
"Totta puhuen, se kaikki kuulostaa niin suurelta ja tärkeältä, että olen miettinyt pitäisikö siihen operaatioon jotenkin, hmm, osallistua. Jos oletetaan mitkään niistä puheista Tropheumista ovat edes totta."

Insula katsahti kynsiään jotka olivat yhtä kuin hänen sormensa, värähtäen ajatuksesta leikata niitä, sellainen saattaisi olla tuskallista. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään asiaan, sillä ei halunnut tuottaa itselleen kipua sellaisella toimenpiteellä.

Hän laski katseensa lumeen, laskeutuen kyykkyyn ja alkoi kaivaa lunta kynsillään kunnes vastaan tuli jotain kovaa. Sen oli pakko olla se sillä se piti hieman kumisevampaa ääntä kuin kivi, joka tuntuikin kynsien alla erilaiselta. Hänellä kesti vähän aikaa nostaa se sillä se luisui hänen sormistaan sillä niillä oli vaikeaa saada mistään oikein kiinni. Saatuaan siitä paremman otteen hän nosti sen lumesta, puistellen sitä hieman. Se oli eläimen kallon näköinen, pitkällä kuonolla mutta se ei ollut minkään tunnistettavan eläimen kuitenkaan. Hän nosti sen hetkeksi kasvoilleen. Kallon takaosasta nousi upeita nahkaisia sulkia joiden väri oli täysin kirkkaan punainen. Insula piti siitä väristä, se oli näkyvä ja vaarallinen, vaikkei hän kovin vaaralliselta siinä muodossa vaikuttanutkaan.

Insula katseli kuinka toinen kävi istumaan, ehkä sitä otti jalkoihin seisominen, Insula ei niin välittänyt, se oli joskus seissyt monta tuntia, tosin listhrael muodossaan, odottamassa saalista. Ihmis muodossa oli niin paljon hankalempaa olla, mutta hän ei valittanut, ei hän oikein osannutkaan. Toinen puhui jostakin Tropheumista, palatsista joka oli piilotettu. Uteliaana olentona se kysyikin.
"Mikä se Tropheum on? En ole koskaan kuullut siitä, en ole ollut kauaa poissa kotiluolasta, eikä emäni eikä isäni koskaan puhunut sellaisesta."
Se oli pitkä lause ja Insula oli unohtanut hengittää välillä, miksi se vetikin syvään henkeä sen jälkeen. Sen silmiin syttyi utelias katse, pilke joka kertoi sen mielen janoavan lisää tietoa tästä Tropheum jutusta mistä toinen puhui juuri.

Tlahui kumartui eteenpäin, kun Insula nosti maskin kasvoilleen, ja henkäisi ihastuksesta. Se oli kovin kaunis maski, niin alkukantainen ja... rujo, mutta kuitenkin niin kaunis ja koristeellinen. Hänen teki kovin mieli koskettaa sitä, edes vähän, katsoa mitä tapahtuisi. Vaikka tuskin mitään kovin erityistä.
"Se on täydellinen", hän sanoi, vinot silmät ja suu outoon hymyyn vääntyneenä.
Ah! Erityisesti hän piti noista sulista, jotka työntyivät esiin maskin takaosasta. Voi kuinka hän olisi niin iloinen, jos omistaisi joskus jotain noin mielenkiintoista.

Tlahuita hämmensi suuresti tieto siitä, että joku tällä pahaisella saarella ei tiennyt Tropheumista. Se oli uutta. Kummallista. Kaikkihan siitä tiesivät, se oli legenda, jonka suurin osa myös uskoi todeksi. Tämä olento oli varmasti ensimmäinen hänen tapaamansa olento, joka ei ollut asiasta kuullut.
"Et ole kuullut?" se kysyi. Sitten se asettautui paremmin istumaan kivelleen, joka oli hyvin epämukava ja terävä, ja mietti hetken aikaa. Sen ilme vakavoitui, kun se siveli leukaansa kapeilla sormillaan dramaattisin elkein.
"Hmm. Huhu kertoo, että joitain satoja vuosia sitten taivaassa oli käynnissä suuri sota. Sodan syytä en tiedä, enkä sen osapuolia. Eräs sodan johtajista oli nimeltään Sariel, yksi vahvimmista enkeleistä siihen aikaan. Hänkin on tällä saarella melko kuuluisa."
Tlahui piti pienen tauon ja hymähti.
"Ennen kuolemaansa tämä Sariel jätti jälkeensä kasan kirjoituksia, täynnä salaista tietoa, ja pojan nimeltä Feimel. Feimelin aikana käytiin toinen sota, joka ei vieläkään johtanut lopputulokseen ja hän katosi. Kukaan ei tiedä missä kirjoitukset tai Feimel ovat."

Tlahuin ilme muuttui jälleen virnistykseen, salaperäisempään kuin aiemmin.
"Tämä kaikki täytyy tietää, jotta voin siirtyä Tropheumiin. Sama huhu nimittäin kertoo, että tuon satoja vuosia sitten alkaneen sodan voi päättää vain valtaamalla salaisen Tropheumin tornin. Kukaan ei tiedä missä se on, tai miten sinne pääsee. Kukaan ei tiedä, kuinka sitä voi hallita tai loppuuko tuo sota sitten. Tornin löytäminen yksin on lähes mahdotonta, sillä ainoa tieto sen olinpaikasta löytyy noista salaperäisistä kirjoituksista. Mystistä, eikös?"
Tlahui kallisteli päätään ja tarkkaili Insulan reaktiota. Hän ei itsekkään tinnyt koko totuutta tästä jutusta, mutta se oli ollut demoni jo vuosisatoja ja tiedonjyväset olivat kyllä kasautuneet pikkuhiljaa.
"Itse en ole kiinnostunut tornin valtaamisesta. Mutta olen miettinyt että voisin, hmm, avustaa halukkaita mahdollisessa prosessissa sen löytämiseksi. Jos tämä taru todella on totta. On vaikea uskoa sellaista, jota ei voi nähdä."

Insula katsoi toista mitäänsanomattomasti tämön ihastellessa maskia, se oli hänelle niin tavanomainen asia ettei hän nähnyt siinä mitään erityistä, tosin hän oli saanut nimensä sen mukaan. Se ei kuitenkaan ollut mitenkään olennaista. Täydellinen, Insula mietti mitä sellainen asia mahtoi olla mikä oli täydellinen, hänen maskinsa, hän ei nähnyt sitä täydellisenä, ei läheskään, se murtuisi, jos se olisi täydellinen se ei koskaan murtuisi, mitähän muuta sen pitäisi olla jotta se olisi täydellinen, nälkää se ei nähnyt, mutta se ei liikkunut itsestään, tarvitsiko täydellisen asian liikkua.

Toinen alkoi puhua Tropheumista ja Insula kuunteli.
"Kuulostaa kummalliselta, mutta mielenkiintoiselta"
Se sanoi kuitenkin kuulostaen hyvinkin värittömältä.
"Torni ja sota, sinäkö et tiedä siitä sodasta mitään?"
Insulan uteliaisuus heräsi, se halusi tietää lisää tästä tornista, tosin se kiinnostus kestäisi vain niin kauan kun asia oli ajankohtainen, jos hän saisi muuta ajateltavaa hän unohtaisi sen muiden ajatusten alle.
"Kirjoituksia? Mistä niitä löytää?"
Ehkä niissä oli jotain sodasta lisää. Mutta sitten Insula muisti, hän laski hieman katsettaan.
"Sillä tosin ei olisi väliä vaikka löytäisinkin sellaisen, en osaa lukea"
Insula kuulosti nyt hieman jopa pettyneeltä, siitä olisi ollut hienoa osata lukea, se oli oppinut että kirjoissa oli paljon tietoa, koska niihin kirjoitettiin sellainen ylös. Tiedosta hän piti, mutta koska ei osanut lukea ei saanut sitä tietoa itselleen sellaisista asioista kuin kirjat.

Tlahui venytteli pitkiä jäseniään. Kylmä kohmetti sen lihaksia, ja paikallaan istuskelu ei tehnyt ainakaan lainkaan hyvää kylmettymiselle. Täällä oli epämukavaa.

"Tiedän vain sen, että jotkut johtajat täällä eivät tahdo outoja rotuja", se sanoi, kylmä ilme kasvoillaan.
"Sinunkin kannattaa ehkä varoa. Kirjoituksista en tiedä paljon, mutta lukutaidottomuus ei välttämättä ole ongelma... niiden kieli ei ehkä ole se, jonka me tunnemme. Intuitio saattaa auttaa niiden tulkinnassa"
Tlahui jäi katselemaan Insulaa pitkäksi toviksi. Oli vaikeaa kerätä infoa sellaiselta, joka ei osannut lukea. Myös toisen eleiden lukemien oli vaikeaa, ne kun olivat niin mitäänsanomattomia. Olihan toinen kiinnostunut, melko selvästi, mutta siihen se jäi. Kai eläimellinen puoli ja vaistot peittivät inhimilliset piirteet alleen. Tlahuita kuitenkin huvitti ajatus siitä, että hän saattoi niin helposti muokata totuutta haluamakseen. Se olisi voinut kertoa pahempaakin soopaa, mutta ei viitsinyt. Se ei olisi ollut uskottavaa. Sitäpaitsi, hän oli todella kuullut hämäriä huhuja sotien alusta, eivätkä ne kuulostaneet miellyttäviltä. Ne vain vaihtelivat niin paljon, ettei Tlahui uskonut niistä mihinkään.
Äkkiä olennon silmät terävöityivät, aivan kuin se olisi älynnyt jotain.
"Oletko sinä koskaan tavannut ketään taivaasta?" se kysyi, ja nousi istumaan selkä suorana.
"Tai... tiedätkö mitään siitä paikasta? Se kiehtoo minua paljon."

Insula kuunteli mielenkiinnolla. Ai tahdottua uusia rotuja, mitähän ne rodut oikein olivat, oliko hän yksi niistä, ulkomaailma osoittautui koko ajan mielenkiintoisemmaksi paikaksi.
"Onko kieliä useampia?"
Se kysyi uteliaana. Mitä kieltä hän puhui, oliko se joku mitä kaikki ymmärsivät vai joku mitä vain he kaksi ymmärsivät, mikä olisi aika erikoista, sillä se todennäköisyys että kaksi henkilöä jotka ymmärsivät vain toisiaan olisi äärimmäisen pieni.
Toinen oli paljon eläväisempi kuin se, itse asiassa sen liikkeet ja puhetapa olivat hyvinkin erilaisia niistä mitä Insula oli kohdannut, petoeläimet olivat hiljaisia vaanijoita jotka eivät paljoa puhuneet ja saaliseläimet yrittivät henkensä edestä karkuun. Oliko Thalui sitten saalistaja.
Ajatus oli hieman levottomuutta herättävä, mutta Insulaa ei kuitenkaan pelottanut, hän olisi jo kuollut jos toinen olisi halunnut hänet tappaa, tai ainakin se olisi jo tehnyt liikkeensä häntä vastaan.

"Taivaasta? En tietääkseni ole. juttuja olen kuullut hajanaisia"
Insula nosti katseensa ilmaan, sillä se alkoi miettiä että nehän osasivat lentää.
"Ne siivekkäät, ne joilla on siivet kuin linnuilla, ne asuvat siellä eivätkös?"
Se oli kerran nähnyt sellaisen taivaalla, sillä oli ollut kuusi upeaa siipeä, ensin se oli luullut sitä kyllä linnuksi, sillä se peitti auringon, mutta pidämmälle lentäessä se olikin ollut ihminen jolla oli siivet joten se oli kysynyt yhdeltä eläimeltä mikä se oli ollut. Hänelle oli vain sanottu että se oli olento joka asui taivaassa eikä sellaisesta kannattanut välittää mitään.