Lämmin vuoristotuuli

// Lulu ja Averia, tervetuloa ~ ('v' ) //

Fabian

Lämmin iltapäivän aurinko paistoi mukavasti Fabianin turkille. Hän oli pitkästä aikaa ottanut kissahahmonsa, ja loikoili nyt yhden puun alimmalla oksalla. Kissa haukotteli laiskasti ja vaihtoi hieman asentoaan niin, että pääsi taas kohtaan, johon aurinko paistoi parhaiten.
"Mmh, siskoa ei näy missään. Minneköhän hän on mennyt?", Fabian tuumi raotaen hieman toista silmäänsä nähdäkseen, oliko tämän sisko, Felina, vieläkään lähettyvillä. Yleensä tämän kaksoissisko oli aina jossain hyvin lähellä veljeään, mutta tänään tyttö oli varmasti lähtenyt omille teilleen.

Kollin silmät alkoivat painua kiinni ja hän sai nopeasti taas unen päästä kiinni. Hän näki unia kaupungista ja siellä sijaitsevasta baarista, jossa joskus välillä kävi asiakkaita, varsinkin naispuolisia sellaisia, huvittamassa jutuillaan.
-"Mhaa, Angelica, ottaisitko vielä yhden lasillisen?", hän naukui maireasti unissaan ja hymyili kissamaista hymyä. Fabian piti nukkumisesta, toden totta. Hän näki harvoin painajaisia, ja yleisesti ottaen unet olivat aina mukavia. Tästä syystä olikin ikävää herätä kesken unien. Jonkin matkan päästä nimittäin kuului ääniä. Joku oli luultavasti tulossa juuri samaan suuntaan, missä kolli makoili. Ehkä se olisi vain tavallinen matkalainen, joka tuli ihastelemaan upeita maisemia. Kuitenkaan ei koskaan saanut olla liian luottavainen, ja tästä syystä Fabian avasikin molemmat silmänsä, mutta jäi edelleen makaamaan oksan päälle.

Jos tulija olisi tavallinen matkalainen, joka ihastelisi vuoristoilta avautuvaa maisemaa saaristosta, hän voisi rauhassa taas nukahtaa ja olla välittämättä. Jos tulija puolestaan vaikuttaisi tavalla tai toisella uhkaavalta, Fabian olisi valmis joko puolustautumaan tai pakenemaan. Mieluiten kuitenkin pakenemaan, turhat taistelut olivat tämän mielestä turhan sottaisia. Sen lisäksi hän joutuisi vaihtamaan hahmonsa ihmishahmoon, sillä kissahahmossa taistelu oli äärimmäisen typerää, jos vastassa olisi edes koiraa isompi otus.

# Here we come~

Lulu

Ulkopuolisen silmissä Verenannan vuoristot olivat kaunista katseltavaa, kun puiden punaiset lehdet huojuivat pienessä, lämpimässä tuulessa ja samaan aikaan korkeuksista lämmittävä aurinko loi tälle päivälle viimeisiä säteitään vuoriston ylle. Mutta jestas, sen jonkun ulkopuolisen kannattaisi tulla kokeilemaan, miltä nämä puut ja tuuli tuntuivat itse vuoristossa. Muuan nainen oli matkannut saaristoon arvokkaiden esineiden perässä, sillä ajatteli kaikkien herkullisimpien ja tuottavimpien löytyvän täältä. Hän oli kuitenkin hetkeksi keskeyttänyt etsintänsä vain nauttiakseen kasvojaan hivelevästä tuulesta. Luonnottoman suuret siivet saivat hiukan ilmaa alleen ja pitkät sulat olisivat mielellään lähteneet tuulen mukaan. Onneksi ei ollut kylmä, sillä naisella, tarkemmin enkelillä, oli vain lyhyt mekko päällään suojaamassaan kehoaan.

Lulun, nuoren aarteenmetsästäjän kasvoille piirtyi hymy, kun tuulahdus otti hiukan laantuakseen. Hän silmäsi tarkkaavaisena aurinkoa, sillä ei halunnut jäädä tänne vuoristoon kun pimeä yllätti - ties minkälaisia otuksia täälläkin eleli. Sen sijaan että hän olisi vielä lähtenyt, sipaisi enkeli silmiensä eteen valahtaneet hiukset taaksepäin ja lähti avojaloin kulkemaan eteenpäin. Vielä oli aikaa ennen pimeän laskeutumista ja sen ajan Lulu aikoi myös käyttää hyväkseen. Pääkalloa käsissään kantava nainen tarkasti jokaisen pienen kolon, käänsi kaikki kivet mitä tielleen osui löytääkseen jotain kiiltävää ja arvokasta.
- Kirottua, hän päästi hiljaisen, mutta jokseenkin kuuluvan sanan ilmoille. Eihän voinut olla mahdollista, ettei hän löytänyt mitään kiinnostavaa. Lulu katsahti käsissään olevaa pääkalloa ja hymyili sille.

Lulu oli seisahtunut erään puun juurelle ja samassa kuulikin epämääräiset sanat yläpuolelta. Hän kohotti yllättyneen katseensa kohti oksaa, jossa näki... Kissan?
- Angelica minä en ole, enkeli sanoi leikkisästi naurahtaen samalla kun tuijotti turhankin tiiviisti tätä kissaa, joka näytti niin kovin rauhalliselta ja rentoutuneelta. Lulu ei ollut ajatellut törmäävänsä kehenkään täällä, toisaalta, eihän tuo otus edes mikään enkeli ollut. Taikka demoni. Vaikka mistä sitä voisi tietää? Lulu ei tiennyt paljoakaan demoneista.
- Mutta sen lasillisen minulle tarjota voit, hän jatkoi lausettaan ja kohotti pääkallonsa silmiensä korkeudella, kuin katsoakseen tuota silmiin. Moni erehtyi luulemaan Lulua hiukan mielenvikaiseksi, vaikka tosiasiassa nainen oli vain niin tavattoman lapsenomainen ja piti pääkalloaan ainoana ystävänään.

- Kuka sinä olet? Mistä sinä tulet? Lulu minun nimeni on ja taivaasta tulen! Lulu esitteli itsensä pienoisen kysymysryöpyn seasta ja laski pääkallon puunjuurelle, samalla kun itse kosketti kämmenillään puun karheaa kuorta ja katsahti ylöspäin, kuin hänkin haluaisi kissan kanssa oksalle istumaan.

Fabian

Kuullessaan hänelle puhuttavan Fabian raotti silmiään ja näki oksan alapuolella hyvin kauniin enkelin. Itse asiassa niin kauniin, että tuntui, kuin tämän sydän olisi hypähtänyt kurkkuun asti. Hän oli nähnyt paljon naispuolisia olentoja, suurimmaksi osaksi enkeleitä, mutta tämä uusi tulokas oli hieman erilainen siitä, että hänen ulkonäkönsä tuntui jäävän mieleen paremmin kuin monien muiden pojan tapaamien naisten. Kollin kiinnostus heräsi ja hän avasi silmänsä kokonaan auki ja nousi istuvaan asentoon hieman naurahtaen:
- "Pahoitteluni. Taisin puhua taas unissani. Sitä sattuu varsin usein"

"Kuka sinä olet? Mistä sinä tulet? Lulu minun nimeni on ja taivaasta tulen!", poika kuuli toisen esittäytyvän. Hän kiinnitti huomiota enkelinaisen puhetyyliin. Se oli varsin erikoinen, muttei kuitenkaan millään tavalla häiritsevä. Kuvankaunis ja erikoinen puhtetyyli; Fabian oli jo nyt varma, ettei tulisi ihan heti unohtamaan toista, miten tahansa sitten kävisikin. Usein kauniit naiset olivat tavalla tai toisella vaarallisia - Fabian tiesi sen, sillä oli useamman kuin kerran saanut kämmenestä kasvoihinsa - mutta Lulu ei vaikuttanut pojan mielestä ainakaan ensivaikutelman perusteella mitenkään kamalan hyökkäävältä tai sellaiselta, että pitäisi tosissaan varoa.

- "Nimeni on Fabian", hän esittäytyi ja heilautti leikkisästi häntäänsä samalla hymyillen hivenen.
- "Synnyinkotini on Vihermetsien siimeksessä, mutta nykyisin olen pelkkä kiertolainen, joka asuu milloin missäkin", hän kertoi.
- "Hauska tutustua", poika vielä jatkoi ja kehräsi hiljaa.
Fabian mietti, olisiko hänen hyvä vaihtaa vielä hahmoaan siihen, jota hän yleensä käytti. Kissahahmossa hän oli enemmänkin vain siskonsa mieliksi, joka itse viihtyi kissahahmossa enemmän kuin ihmismuodossa. Jostain syystä hän ei kuitenkaan hahmoaan vielä vaihtanut, vaan päätti jättää lystin hieman myöhemmäksi.
- "Jos saan vain kysyä, niin mitä teette täällä vuorilla? Tulitko ihastelemaan maisemia vai...? Tarkoitan, että täällä ei kuitenkaan maisemista huolimatta liikuskele ihan joka päivä väkeä", tämä uskaltautui vielä kysymään.

Lulun kasvoilla häilyi aurinkoinen, joskin kuitenkin hiukan ujohko hymy. Vaikka hän ei mikään kauhean epävarma persoona ollutkaan, uusien tuttavuuksien tapaaminen oli aina kutkuttavaa ja tuntui kuin tuhannet perhoset haluaisivat karata hänen vatsastaan. Siitäkin huolimatta, että hänen keskustelukumppaninsa oli kissa, tunsi Lulu itsensä hiukan nolostuneeksi ja kuinka sievä puna lehahti hänen kasvoilleen. Jokseenkin enkeli oli huono pidättelemään tunteitaan, tosin tuntui että hän punastui tilanteessa kuin tilanteessa. Harmaavalkoinen otus kertoi puhuneensa unissaan. Lulu ei paljoakaan tiennyt kissoista, saatika ikinä ollut puhunutkaan sellaisen kanssa, mutta oli kuullut että ne nukkuivat suurimman osan päivästään.

Lulu laski toisen kätensä lepäämään vartalonsa vierelle, samalla kun naputti pariin kertaan puun kovaa kuorta pitkähköillä kynsillään. Hän sulki jo varmasti typerän näköiseksi levenneen hymynsä, jättäen punaiset huulet vain hieman raolleen. Lulu ei saisi heittäytyä turhan tuttavalliseksi, se oli huono tapa ja saattoi joissain tilanteissa olla todella kohtalokasta. Moni katsoi suojattoman enkelin varsin helpoksi saaliiksi ja Lulu ei aikonut koskaan olla sellainen. Hän räpäytti pari kertaa silmiään, pitäen yhä häiritsevän tummien silmiensä katseen kissassa.
- Kuin myös, Lulu vastasi ja nyökkäsi pienesti Fabianiksi esittäytyneen kissan sanoille. Lulukin oli tavallaan kiertolainen - hän vietti enemmän aikaa saaristossa kuin kodissaan taivaassa. Hän kaipasi jännitystä ja seikkailuja, niistä ei kovinkaan usein kotopuolessa saanut nauttia.

Lulu käännähti selin runkoa päin ja painoi sen siihen, varoen kuitenkin hienon valkeita siipiään, jotka laski hiukan alemmaksi, kuitenkin niin että ne olivat osittain hänen vartalonsa suojana. Päänsä hän käänsi jälleen Fabiania kohti.
- Aarteita tulin etsimään. Täältä niitä luulisi löytyvän, hän vastasi hiukan hymähtäen ja väläytti jälleen enkelimäisen hymynsä kasvoilleen, antaen sen jälkeen katseensa harhailla pääkalloon, jonka oli maahan laskenut. Lulu nappasi vaalean suortuvan sormiensa väliin ja kiersi sitä sormensa ympärille.
- Minä en tiennyt, että kissat puhua osaavat, hän sanoi viitsimättä sitten katsoa kissaan.

Fabian

- "Aarteita?", Fabian kysyi äänessään pieni kiinnostuneisuus.
- "Voi, niitä kuuleman mukaan on täällä paljonkin", hän sanoi maireasti ja heilautti taas häntäänsä. Siitä olikin aikaa, kun hän oli viimeksi tavannut aarteenmetsästäjiä. Kaiken lisäksi viime kerta oli ollut jossain aivan muualla, kuin vuoristoissa. Aarteidenmetsästys ja yleensäkin kaikenlainen, mistä saisi hyvin kasaan 'seikkailun ainekset' olivat pojan mieleen.

Fabian kuitenkin tiesi ihan oikeastikin, että vuorille oli kätketty useitakin aarteita. Niistä oli kerrottu kirjoissa, - niissä muutamissa kuvattomissa, jotka Fabian oli jaksanut lukea kannesta kanteen tylsistymättä kokonaan - , mutta tarkkoja paikkoja ei oltu luonnolisestikaan sanottu. Poika kuitenkin uskoi, että jos enkeli oli tullut aarteita etsimään, hän tietäisi jotain sijainneista.
Ja Fabian itse voisi tietysti enemmän kuin mielellään opastaa kaunista enkelineitoa. Pelkkä ajatuskin kuvankauniin enkelin seurasta sai hänet paljon paremmalle tuulelle.

- "Eivät tavalliset kissat osaakaan", kolli kehräsi.
"Ja nyt tulee se osa, jossa minä teen vaikutuksen", hän ajatteli enemmän kuin innokkaasti mielessään.
- "Mutta minä en olekaan ihan tavallinen", hän jatkoi ja hyppäsi ketterällä loikalla alas vaihtaen tarkoituksellisesti kissahahmonsa ihmismäisempään hahmoon. Maahan loikatessaan Fabian oli onnistunut ottamaan ihmishahmonsa kokonaan lukuunottamatta korvia ja häntää, joita hän piti tarkoituksella tässäkin muodossa esillä. Se oli täysin laskelmoitu teko.
Jaloissa pojalla oli tänään vaaleat, pitkät housut ja päällään housujen tavoin vaalea paita, jossa oli korkea kaulus ja se oli koristeltu keltaisin 'reunuksin'.

- "Olen eräänlainen muodonmuuttaja, jonka hahmoissa on kuitenkin rajoitus kahteen lajiin", hän selitti kumartaen hieman toiselle.
- "Pahoitteluni, etten vaihtanut hahmoani heti. En tahtonut vahingossakaan säikäyttää sinua tarpeettomasti heti tavatessa, sillä onhan tämä toisinaan varsin häkellyttävää".
"Tai oikeastaan tein sen antaakseni mahdollisimman mieleenpainuvan kuvan itsestäni", Fabian lisäsi mielessään.

- "Jos tahdot, voin auttaa sinua aarteenmetsästyksessä", hän sanoi hymyillen iloisesti toiselle.
- "Tunnen nämä paikat hyvin".
Fabian toivoi suuresti, että hän ei ollut ollut liian häkellyttävä muodonmuutoksineen, ja että toinen suostuisi hänen pyyntöönsä. Enkeli nimittäin oli hyvin kaunis, niin kaunis, että Fabianin oli vaikea välillä saada katsettaan irti, ja hän vaikutti varsin mielenkiintoiselta persoonaltakin.

Lulu antoi katseensa harhailla hiukan jalkojaan kohti. Siitä huolimatta, että Fabian osoittautui kissaksi, tuon seurassa oli yhtä kutkuttavaa olla kuin oikeankin ihmisen. Suurinpiirtein tynnyrissä kasvanut Lulu oli vielä melkoinen keltanokka ulkomaailmassa, mutta vaisto kertoi, missä oli parhaat paikat aarteenmetsästykseen. Pelkkä sana vuoristo kertoi hänelle monista kätköistä ja salaisista paikoista, mistä mahdollisesti löytyisi arvokasta tavaraa. Ilman ammattiaan hän ei pystyisi elättämään itseään, saatika pitämään mielenterveyttään vakaana.

Enkeli hymähti Fabianin sanoille, samalla kun nosti katseensa jälleen korkealle puuhun. Kissan turkki oli niin kauniin värinen, että Lulu tuskin osasi muuta tehdäkään kuin vain ihailla sen kuviointeja. Turkkikin kiilsi niin kauniisti iltapäiväisen auringon säteissä. Hän oli aina pitänyt kissaeläimistä; ne olivat niin kauniita, sulavalinjaisia ja oman tiensä kulkijoita. Kukaan ei määrännyt kissaa.

Hämmennys levisi Lulun kasvoille, kun Fabian ilmoitti ettei tavalliset kissat niin tehneetkään. Vaaleahiuksinen kallisti hieman päätään ja kohotti hienosti toista kulmaansa. Joko toinen leikitteli, tai sitten oikeasti tarkoitti, ettei ollut mikä tahansa kissa.
- Sinä mitä tarkoitat? Lulu kysäisi, äänessään hieno sävähdys uteliaisuutta. Hän oli tavattoman utelias ja työnsi sievän nenänsä joka paikkaan, vain saadakseen lisää informaatiota kaikesta, mikä häntä kiinnosti. Joskus tämä piirre oli koitua hänen kohtalokseen, tai johti siihen että loppu peleissä Lulu oli se joka juoksi henkensä edestä karkuun. Lentää kun ei osannut. Fabian loikkasi pehmeästi alas oksalta ja kun tuo laskeutui maahan, olikin kissan paikalla ihminen. Lulu oli suorastaan ällistynyt, suu loksahtaneena auki hän katseli nyt harmaahiuksista poikaa edessään. Tuon ulkonäössä oli kuitenkin vielä havaittavissa kissamaisia piirteitä, kuten korvat ja häntä, puhumattakaan toisen silmistä.

- ...Vau. Koskaan kaltaistasi en tavannut ole, Lulu hämmästeli vieläkin niin kovin haltioissaan. Hän olisi halunnut koskettaa noita korvia ja häntää, mutta ihan kohteliaisuuden vuoksi hillitsi itsensä. Tosin naisen syvän ruskeista silmistä pystyi huomaamaan uteliaisuuden palon, joka varmasti kertoi enemmän kuin tuhat sanaa.
Lulu oli suoristanut selkänsä ja seisahtui nojailemasta puuta vasten. Hän katsoi tiiviisti Fabiania, heräten sitten ajatuksistaan kun poika ehdotti, että voisi auttaa aarteiden etsinnässä. Lulun kapeille kasvoille piirtyi pieni hymy, samalla kun hän kumartui maata kohden ja otti pääkallon syliinsä.
- Se kunnia olisi, nainen sanoi viekkaan kuuloisena ennen kuin suoristautui jälleen. Oli todella hyvä saada joku apuun, joka tunsi tienoot paremmin.
- Toivottavasti perässäni pysyt, nainen vielä naurahti, ennen kuin Fabianin ohi kulkiessaan heilautti vaaleat kutrinsa pois tieltä, vasten selkäänsä. Lulu loi taakseen pienen katseen, kuin varmistaakseen, seurasiko Fabian todella häntä.

Fabian

- "Minunlaisiani ei ole enä nykyään kovin montaa. Useimmat ovat ajan kuluessa jopa unohtaneet tämän kyvyn, kun jälkeläisiä on syntynyt, mutta sattuneista syistä lapsille ei ole kyetty, muistettu tai tahdottu opettaa kykyä muodonmuutokseen", Fabian selitti. Poika pystyi heti pelkällä vilkaisulla kertomaan, että kiinnostus oli herännyt viimeistään nyt neitosessa. Sen näki tämän silmistä, - jotka Fabianin mielestä olivat koko ajan kauniimmat ja kauniimmat - jotka tuntuivat kipinöivän innostusta ja tiedonjanoa.

Nainen nousi ja lähti kävelemään Fabianin seuratessa tiiviisti perässä.
- "Pysyn toki perässä", hän vastasi.
- "Onko sinulla tietoa, minne päin olisi... kätketty aarteita ja niin pois päin", poika kysäisi mutta välittömästi jatkoi:
- "Tai siis, tarkoitan... Oletettavasti aarteiden etsijöillä on jonkinlainen tieto kätköpaikoista, mutta kuulisin mielelläni, minne päin suunnilleen olisimme menossa, että osaan opastaa oikeaan paikkaan".
Poika oli varsin mielissään siitä, että sattui tuntemaan vuoriston varsin hyvin. Jos hän olisi ollut esimerkiksi kuumilla lähteillä hän ei olisi voinut pahemmin apuaan tarjota, koska olisi luultavimmin ollut jo ihan itse tarpeeksi eksyksissä. Sitä vastoin tämän vahvimpiin alueisiin kuuluivat vuoriston ohella vihermetsä ja kaupunki. Näissä paikoissa hän oli viettänyt eniten aikaa. Vihermetsässä hän syntyi ja vietti suurimman osan lapsuudestaan. Kaupungissa hän taas teki töitä, ja Verenannan vuoristoilla hän oli lapsena tullut usein hakemaan jännitystä ja 'seikkailua'. Hän ei voinut kuitenkaan sanoa, että tunsi vuoriston ihan läpikotaisin, se kun oli nimittäin varsin suuri, mutta ei ollut montaa paikkaa, jossa hän ei olisi käynyt. Tästä syystä Fabian uskoikin, että hänestä olisi hyötyä.

#Pahoittelen kestoa

Lulu jatkoi matkaansa eteenpäin, mutta piti kävelyvauhtinsa tasaisena sekä hillittynä kuullakseen, mitä Fabian kertoi. Hän hymähti pienesti ja käänsi päätään olkansa ylitse, jolloin toinen pystyi näkemään kiinnostuneen hymyn enkelin kasvoilta.
- Sehän on kummallista, jos minä muotoani muuttaa osaisin, en todellakaan sitä unohtaisi, nainen sanoi hiukan naurahtaen. Oli hyvin omituista, että vanhemmat eivät opettaneet lapsille muodonmuuttamisen jaloa taitoa. Olisihan se hienoa muuntautua eläimeksi, saisi lennellä vapaana kuin kotka tai elää itsenäisesti kuten susi. Lulun katse oli kohonnut kohti taivasta mietteissään ja hetken aikaa hän kirosi lentokyvyttömyyttään.

Fabianin seuraavat sanat hämmensivät hiukan Lulua - tosiaan, nainen ei ollut edes pahemmin miettinyt mihin oli itseään ja tätä uutta tuttavuuttaan viemässä. Hän pysähtyi hetkeksi ja kääntyi kokonaan Fabiania kohti.
- Ehkä onkin parempi, että sinä meitä opastat, enkeli tokaisi ja jäi aloilleen odottamaan, että toinen siirtyisi johtoon. Lulu tahtoi innostua liikaa eikä sittemmin voinut hillitä itseään, meni minne sattui välittämättä vaaroista.
- Yleensä aarteita hankalista paikoista etsin, mutta lähes joka paikan kuitenkin lävitse kierrän. Tienoot paremmin tiedät, joten varmasti tiedätkin minne mennä, Lulu sanoi hiukan päätään alemmas painaen, muttei näyttänyt sen enempää häpeävän äskeistä innostumistaan. Normaalisti hän ei edes antaisi muiden johdatella itseään, nyt hän sallisi tämän pienen poikkeuksen.

# Ei tuo mitään, pieni tauko joissain peleissä oli ainakin minulle ihan paikallaan, sillä olen ollut kamalan kiireinen ja näinollen myös stressaantunut, eivätkä jonkun toiseen vuoroon jääneet pelini ollenkaan paranna asiaa ovo''''

Fabian

- "Sitä minäkin hieman ihmettelen", Fabian sanoi heilauttaen leikkisästi häntäänsä, joka liikahteli puolelta toiselle sirossa kaaressa tämän kävellessä.
- "Mutta tiedän kuitenkin sen, että muodonmuutoksessa on huonotkin puolensa, ja joidenkin niiden takia ehkä niitä ei kerrota lapsille, joita tahdotaan varjella. Salametsästyksen kohteena muodonmuuttajat ovat varsin yleisiä ja meikäläisiä on kiinniotettuna myyty varakkaiden orjiksi tai laitettu jonnekkin orjatöihin". Poika oli kuullut jo pentuna kauhutarinoita esimerkiksi demoneista, jotka metsästivät varomattomia poikasia, pentuja, lapsia ja niin edelleen, ja myivät näitä eteenpäin tai tappoivat ja myivät ruumiinosia, turkkeja, sarvia, hampaita ja muuta. Lapsena tarinat olivat olleet hyviä siinä mielessä, että näin opittiin terveen varovaisiksi. Fabian kuitenkin tiesi vallan hyvin, että heidän lajinsa ei ollut todellakaan ainoa metsästyksen kohde, vaan käytännössä ottaen kaikki olivat saaliita, jotka Saarilla elivät ja olivat.

Lulun pyytäessä Fabiania asettumaan johtoon, poika hymyili kissamaista, hieman kulmahampaat paljastavaa hymyään sanoen:
- "Luulenkin tietäväni paikan, josta saattaisi löytyä jotain".
Fabianista tuntui hyvältä olla avuksi, ja lisäksi hän myös kaipasi seuraa, seikkailua ja jännitystä. Kahta jälkimmäistä hän varmaan pian saisi, sillä hän veisi heidät paikkaan, josta löytyisi luultavasti vuoren aarteista suurin, tai ainakin tunnetuin. Ja missä oli suuria ja arvokkaita aarteita, oli myös ansoja, vahteja, tai molempia. Aina.
- "Oletko kuullut koskaan vuorten tippukiviluolista?", poika kysyi katsahtaen samalla uuteen tuttavuuteensa.
Fabian ei odottanut toisen vastaavan kuin yhdellä sanalla, jos silläkään.
- "Huhutaan, että vuorten suurin aarre löytyy sieltä. Kuitenkin, sinne ei uskalleta juuri mennä, sillä aluetta asuttavat petoeläimet. Jos jotenkin niiden ohi pääsee, löytää suuren aukean ja luolan suuaukon. Luolan sisällä on tämä aarre, mutta luultavasti myös aukealta löytyy jotain", poika selitti innostus silmissään.
- "Ikään kuin kakkospalkintona. Mutta minusta tuntuu, ettemme tyydy toiseen sijaan", hän hymähti. Pojasta nimittäin tuntui, että kun Lulu saisi kuulla parhaimmasta aarteesta, hän tuskin tyytyisi niihin hieman huonompiin. Vaarallistahan se toki oli, Fabian tiesi sen vallan hyvin, sillä oli monesti käynyt vilkuilemassa petoja yrittäen livahtaa niiden ohi pariin kertaan, mutta lopulta luovutti. Kuitenkin, yhdessä he saattaisivat keksiä paremman idean, jolla voisivat välttää tulemasta syödyksi.

Lulu ei ollut tiennytkään, että muodonmuuttajat olivat niin haluttua tavaraa joidenkin keskuudessa. Kyllä hän demoneilta sellaista käytöstä voisikin olettaa, vaikka ei hän paljoa tiennyt näistä olennoista. Niin harvoin niitä tapasi ja vanhemmat olivat pitäneet tyättrensä visusti lukittujen ovien takana, jottei hän hankkiutuisi joka hetki vaaraan. Mahtoi olla turhauttavaa paeta metsästäjiä, tämän perusteella Lulu alkoikin mietiskellä, josko olisikin syntynyt muodonmuuttajaksi. Eittämättä toisen muotonsa kuuluisi olla joku iso ja vaarallinen olento. Nainen hymähti pieni hymynkare kasvoillaan.

Naisen ilme kirkastui Fabianin kertoessa, että hän tiesi erään paikan josta kenties löytyisi aarteita. Mikään muu ei varmaan sytyttänyt häntä yhtä hyvin ja nopeasti kuin sana 'aarre' tai 'vaara' - kaksi asiaa, joista Lulu piti eikä voinut pidätellä näppejään erossa. Hän katseli odottavan uteliaana Fabiania, ilmeellä joka suorastaan käski kertomaan kyseisen paikan. Kun tuli puhe tippukiviluolista, näytti enkelinainen melko hölmistyneeltä ja samalla janosi lisää tietoa. Tippukiviluolia, oliko täällä sellaisiakin? Lululla ei ollut harmainta aavistustakaan millaisista luolista poika puhui, koska hän ei ollut ikinä nähnyt sellaisia tai kuullutkaan niistä. Luola jonka katosta kenties tippuisi kiviä? Lulu pysytteli toistaiseksi vaiti ja odotti lisäinformaatiota asiasta.
Fabianin kertoessa lisää, Lulu virnisti ja katseli suuntaan, jonne he olivat ensin menossa. Hän ei malttanut enää odottaa, kaikki kuulosti niin houkuttelevalta ja jännittävältä, kenties enkeli hyötyisi tästä reissusta jotain. Ja mitä kiivaimmin, hän halusi luolan aarteen.
- Mitä me vielä odotamme? Nainen sanoi kuin patistaen Fabiania liikkeelle, kuitenkaan itse liikkumatta minnekään. Eihän hän tiennyt suuntaakaan.
- Minua pari petoa ei pelota, hän vielä lisäsi ja suuntasi katseensa käsissään roikkuvaan pääkalloon, kuvitellen tuon myös vilkaisevan häntä.

Fabian

Fabianin suu vääntyi leveään, kissamaiseen, hymyyn. Hän oli siis osunut oikeaan arvioidessaan Lulun luonnetta, ja hän oli tyytyväinen, että toinen tarttui haasteeseen. Kissapoika malttoi tuskin odottaa, että he pääsisivät suunnittelemaan, miten hoitelisivat pedot ja miten jatkaisivat sitten siitä eteenpäin.
- "Sitä vähän arvelinkin", hän sanoi heilauttaen taas häntäänsä, mutta tällä kertaa hyvin läheltä Lulua.
- "Pidän asenteestasi", tämä kehräsi ja alkoi sitten astella eteenpäin johdattaen heitä luolan luo.
- "Uskon, että tahdot varmaan tietää noista pedoista vähän enemmän, ennen kuin ryntäämme päätä pahkaa niiden luo". Fabianin mielestä oli järkevää, että hän tosiaan kertoisi Lululle ensin, millaisia pedot olivat ja miten ne suurin piirtein käyttäytyivät, mitä söivät ja niin edespäin.
- "Pedot ovat ensinnäkin varsin kookkaita, ja niitä oli ainakin viimeksi siellä käydessäni noin viisi tai kuusi. En tiedä, ovatko ne lisääntyneet sinä aikana. Määrä saattaa siis olla vähän isompi, mutta toisaalta myös pienempikin, jos niitä on kuollut - jota toivon, se helpottaisi tilannetta. Olennon ovat rakenteeltaan tanakoita ja koiramaisia, ja siitä syystä ne eivät ole nopeita, mutta sitäkin vaarallisempia, jos niiden kanssa joutuu suoraan lähikontaktiin. Naarailla on kuonossaan suuri ja kova, musta sarvi, jolla ne puolustavat itseään ja pentujaan vihollisilta. Uroksilla puolestaan päässä kaarevahkot sarvet, joilla ne mittelevät toisiaan vastaan, kuten esimerkiksi pukit. Uroksilla on myös lisäksi päänsä ympärillä leijonamainen harjas", poika selitti ja välillä käytti myös käsiään havainnollistaakseen esimerkiksi sarvien muotoa ja paikkaa.

- " Kovinkaan älykkäitä ne eivät ole, eivätkä myöskään nopeita. Ne kuitenkin tajuavat puolustaa laumaansa - ja samalla tietämättään kai luolan sisäänkäyntiä - varsin tehokkaasti, ja iskevät yleensä suoraan yrittäen käyttää suutaan tai hampaitaan".
Fabian piti lyhyen tauon, ja lisäsi sitten vielä:
- "Sen olen kuitenkin huomannut, että pelkällä nopeudella niiden ohi ei pääse. Yritin, mutta aina ne tajusivat laittaa ainakin yhden vahtimaan luolan suuta, jolloin jouduin luikkimaan pakoon, etten pian löytäisi itseäni seivästettynä sarveen". Poika sipaisi kädellään hieman toista korvaansa, jota rapsutti sitten hetken.
- "Tuleeko sinulle mieleen mitään?", tämä kysäisi.
- "Jos siitä on yhtään apua, niin voin sanoa, että kykenen halutessani suurentamaan käteni valtaviksi ja hieman tassuja muistuttaviksi, jolloin kykenen käyttämään teräviä ja kovia kynsiäni. Kuitenkin, en yleensä käytä sitä, sillä muodon vaihtaminen tavallisesti rikkoo hihat. Onneksi tässä paidassa ei ole ollenkaan hihoja, mutta toivoisin silti, että se olisi se viimeinen mahdollisuus".

Lulu hymähti Fabianin sanoille ja otti muutaman nopean askeleen tuon vierelle, sillä ei ollut heti kerennyt muodonmuuttajan mukaan. Nopeasti hän kuitenkin tasasi vauhtinsa ja käveli nyt samaa tahtia pojan kanssa, puristaen sormensa pääkallon silmärei'istä kallon sisäpuolelle. Enkelin kasvoille piirtyi viekas hymy Fabianin todetessa, että piti naisen aseneesta. Lulun teki mieli vastata takaisin jotain tyyliin 'tulet vielä yllättymään' tai vastaavaa, mutta käänsi katseensa eteenpäin hymyn laantuessa vain pieneksi, poskia kohottavaksi kaareksi.
- Hyvä niin, hän totesi ja silmäsi ympäristöä heidän kävellessä eteenpäin. Kun puheenaihe kääntyi luolan petoihin, Lulu näyttikin jo vakavammalta, silmissään kiinnostunut palo. Hän ei pitänyt pedoista, mutta jännityksestä ja vaaroista kuitenkin. Hän kuunteli tarkkaavaisesti ja muodosti mielessään mielikuvaa niistä pedoista, miltä sitten ikinä saattoivatkin näyttää. Kaikesta huolimatta ne kuulostivat vaarallisilta hampaineen ja sarvineen, eikä nainen takuulla halunnut päätyä niiden saaliiksi. Hän odotti innolla hetkeä, jolloin näkisi ne, pääsisi arvioimaan ja miettimään mahdollista keinoa päästä petojen ohitse. Lulu oli kyllä nopea, mutta liikehdintää haittasi hieman hänen siipensä - ne eivät olleet kovin huomaamattomat ja olivat yleensä nopeiden liikkeiden tiellä.

Fabianin sanojen päätteeksi Lulu päästi pitkän hymähdyksen ja suuntasi katseensa hetkeksi taivaaseen.
- En mitään taisteluvälinettä omista, hän sanoi antaen ruskeiden silmiensä katseen liukua Fabianiin. Hänen äänensävystään päätellen voisi jopa luulla että hän muisti asian ihan vasta. Lulu kirosi itseään, miksi hänen piti aina heittää kaikki aseet pois vain sen takia, että luuli ettei tulisi tarvitsemaan niitä? Hän tuhahti itselleen vihamielisesti. Käsien tiirailu ei auttanut asiaa yhtään, sillä hänen kämmenensä olivat hyvin pienet ja sirot, joten niillä ei paljon petoja muksittu. Ainoa aseensa oli pääkallo, muttei senkään heittäminen jonkun päähän varmastikaan saisi tulosta aikaiseksi, lähinnä suututtaisi vain. Lisäksi tuo kapistus oli kovin rakas Lululle ettei edes sortuisi heittelemään sitä.
- No, ainakaan emme täysin aseettomia ole, hän sanoi viitaten sanoillaan Fabianin sanoihin hänen kyvystään muuttaa käsiään. Ties vaikka matkalta löytyisi jotain terävää, jolla tarpeen tullen puolustaa itseään. Lulu pyyhkäisi toisella kädellään kasvojensa eteen pyrkivät hiukset olkapäidensä taakse.
- Kuinka pitkä matka luolalle on? Enkeli kysyi uteliaana ja väläytti uteliaan hymyn Fabianille.

Fabian

Fabiania hieman harmitti ajatus, että jos tulisi pienintäkään konfliktia, joutuisivat he luultavasti turvautumaan hänen tassuihinsa. Hän oli sen verran turhamainen, että ajatus itsensä likaamisesta taistellessa hieman ärsytti. Mutta asiaa kuitenkin lievitti se, että hän oli naisen seurassa - ja miehen kuului suojella naista, ellei toisella ollut mitään asetta, tai tämä ei kyennyt taistelemaan itse. Oli tietty tapauksia, joiden kanssa ei kannattanut liian herrasmieheksi alkaa, sillä Fabian oli tavannut naisia, jotka eivät tahtoneet miesten suojelevan heitä, vaan tahtoivat itse puolustaa itseään. Kissapoika ei kuitenkaan ollut tavannut montaa tällaista, sillä hän piti enemmän niin sanotuista 'herkistä' naisista.

- "Niin, ja toivon mukaan meidän ei edes välttämättä tarvitse käyttää voimaa", Fabian vastasi. Hän toivoi kovasti, että he keksisivät älyllänsä jonkinlaisen ansan, harhautuksen tai vastaavaa.
[i]- "Kuinka pitkä matka luolalle on?", toinen kysyi ja Fabian joutui hetkisen miettimään vastausta. Hän ei muistanut enää matkan pituutta aikana, joten hän joutui arvioimaan sitä mielessään.
- "Muistelisin, ettei matkaa ole enää pitkästi", hän selitti ja viittasi sitten edessä avautuvan pieneen metsikköön päin ja kallioihin, jotka metsän toisella puolella kohosivat.
- "Luola on tuolla, metsän toisella puolen. Matkaa ei ole enää ptikälti, sillä metsä ei ole kovinkaan suuri. Tosin, pedot alkavat olla lähettyvillä. Voimme kiertää vähän kauemmas niistä, että voimme vilkaista niitä ensin, ennen kuin alamme suunnitella sitä, kuinka ohitamme ne".