Varjojen tanssiessa

//SINILMÄ TÄNNE GILLIANIN KANSSA //



Sariel Feimel

Usvalaakso. Enkelin askeleet kopisivat hiljalleen jalkineiden osuessa milloin kiveen milloin soraan.
Kultaiset silmät näkivät toki paremmin kuin muut, muttei edes enkelin silmät auttaneet tässä paksussa usvassa. Onneksi oli tuulinen päivä ja usva rakoili aika ajoin sallien valon valaista tietä jota pitkin hän kulki parhaillaan vailla kuitenkaan päämäärää. Tai olihan hänellä kuitenkin jotain. Univormunsa uumenissa hän kantoi kivistä laattaa joka muistutti jonkin sorttista taulua mitä antiikiin aikaan käytettiin kirjoittamiseen.
Uusi tuulen puuska sotkin hänen kultaisen pehkonsa mikä kimalteli pienten valohiukkasten ansiosta.
"Mihinhän minä olen taas itseni sotkenut.." enkeli mutisi itsekseen ja pysähtyi sitten.
Hän hengitti syvään ja aukaisi sitten kaikki kuusi siipeään levälleen aiheuttaen ilmavirran joka puhalsi usvan pois isolta alueelta hänen ympäriltään.
Hän polvistui ja painoi kiven maata vasten. Kivessä oli kaiverrettuna linnun kuva joka näytti iskevän jotakin jaloillaan.
Hän kosketti sen pintaa mutta käsi pysähtyi yllättäen.
Ilme tyyneni melkein vakavaksi ja hän käänsi katseensa paksuun usvaan joka leijaili yhä sopivan matkan päässä hänestä.
Hän kuitenkin näki sen. Henkilön, tai olion. Kuitenkin hän näki sen.
Samaisen kimalluksen jonka jokainen saaren maata polkeva antoi hänelle.
Mutta tämä kimallus vaikutti hieman erillaiselta kuin muut. Jotakin tutumpaa.
Hän suoristautui katse yhä naulittuna siihen suuntaan missä kimallus välkehti ja jäi odottaamaan sitä tai ketä joka sieltä tulisi.

Gillian

Gillian ei ennen ollutkaan käynyt Usvalaaksossa, tai ainakaan näin syvällä kuin nyt. Hän yritti silmäillä ympäristöä, tunnistaa jotain maamerkkejä tai vastaavia.
- "Ei, en ole eksynyt. Kuljen vain reittiä, jota en suunnitellut kulkevani", hän puheli yksinään yrittäen kuullostaa tahallaan mahdollisimman tärkeilevältä. Gillian oli aluksi ollut 'kartalla' siitä, missä hän oli, mutta pian käveltyään hieman hän oli huomannut, ettei tiennyt missä oli. Paniikkiin hän ei kuitenkaan osannut vielä mennä, jos hän kulkisi tarpeeksi pitkään eteenpäin, niin eiköhän hän pääytyisi johonkin.

Nuori enkeli oli tullut tähän paikkaan tietystä syystä. Hän oli löytänyt jo jonkin aikaa sitten kirjaston hyllyjen välistä vihkon, jossa ei ollut merkintää siitä, että kirjasto olisi sen omistanut ja hän oli päätynyt tulokseen, että joku oli laittanut sen sinne tarkoituksella, niin hyvin se oli piilotettu ja tyttö itsekin oli löytänyt sen silkasta vahingosta. Vihko on vanha, ja siihen on kuvattu tekstien ja runojen muodossa täysin toisiinsa liittymättömiä asioita. Ainoa yhteys saattoi olla, että kuviin ja teksteihin oli kuvattu taisteluita eri lajien välillä, sekä kuvia tietyistä olennoista. Eräällä aukeamalla oli vanha piirros, jossa näkyi, kuinka suuri, susimainen olento istui keskellä sumua, vieressään jokin kivenkaltainen möhkäle. Kuva oli hieman kulunut, joten Gillian ei ollut oikein ottanut siitä selvää. Kuvan vieressä, vasemmalla sivulla, oli lyhyt runo:

" Usva piilottaa sisäänsä
surun, yksinäisyyden ja
vapauttamattomat kauhut,
kätkien kuitenkin myös
sisäänsä totuuden vanhan"

Kuten tavallista, Gillian ei oikein ottanut runosta mitään selvää, jo pelkkä kääntäminen oli ollut väsyttävää ja hän pelkäsi, että oli tehnyt jonkin virheen. Usvalaaksoon kuitenkin enkeli oli tullut juuri tuon kuvan takia. Runossa puhuttiin usvasta, samoin myös kuvassa oli usvaa, joten voisi olla ihan mielenkiintoista käydä ainakin vilkaisemassa Usvalaaksoa, jos sieltä vaikka kenties löytyisikin jotain. Nyt tosin Gillian tahtoi enemmänkin löytää 'itsensä kartalta'. Olisi oikein mukavaa, jos hän tietäisi, missä olisi.

Samassa tyttö huomasi kauempana jotain. Ensimmäisenä hän lähinnä kuuli jotain, ja sitten vasta vilkaisi nähden sumun keskellä hetken aikaa alueen, jolla ei ollut usvaa. Siellä saattoi olla jotain, ja koska tytöllä ei juuri nyt ollut parempaakaan tekemistä, päätti hän vilkaista, oliko täällä jotain muuta hänen lisäkseen. Tarkasti kuunnellen ja hiljaisin mutta vahvoin askenlin hän käveli eteenpäin käsi valmiina tempaisemaan miekan huotrasta, jos olisi tarpeen.

Sariel Feimel

Sariel katsoi edelleen tuon pilkkeen suuntaan joka oli lähtenyt lähestymään hänen olinpaikkaansa kohti.
Rauhallinen ilme pysyi kasvoilla ja samoin tyyneys. Hän räväytti jälleen kerran siipiään saaden usvan leijumaan taas kauemmaksi itsestään luoden isomman tyhjän rinkulan hänen ympärilleen.
Sormet sipaisivat silmille valahtaneet hiukset, tuulen puuska kun sai ne aina reuhottamaan jokapuolelle päätä.
Hän suoristi ryhtiään ja antoi sitten katseensa harhailla ympäriinsä vaikka tiesi jonkun/jonkin olevan tulossa.
Kultaiset simät osuivat maassa makavaan laattaan jonka hän oli tuonut.
"Ken ainiaan on sotia hallinna,
Ken verestä jumalaksi on tuleva,
Hän kohtaa kaltaisensa toisen, ja linnun
joka on tuleva tuomitsemaan ne jotka tietävät virheen,
ja pelastamaan ne..." tässä kohti enkeli veti syvään henkeä ja loi surumielisen katseen kiveen kaiverettuun lintuun.
"...jotka kaltaisensa ovat tunnistava" hän päätti runon surumielisen juhlavasti polkaisten kiven syvälle maahan.
Tosin loppu lause oli suunnattu kipinälle. Tälle tulokkaalle jonka ympäriltä usva oli haihtunut ja tämän pystyi erottamaan selvästi.
Sariel hymyili leveästi.

Gillian

Lähestyessään kohdetta Gillian saattoi erottaa puhetta. Tai se kuullosti enemmänkin siltä, kuin joku olisi lausunut runoa. Ääni kuulosti kutsuvalta, se tuntui vetävän enkeliä puoleensa kuin valo yöperhosia, mutta tyttö yritti kuitenkin olla edelleen varovainen.
- "...on tuleva tuomitsemaan ne, jotka tietävät virheen.."
Gillian ei ollut enää kovin kaukana. Hän saattoi erottaa jo jonkinlaisen hahmon ja kiinnitti ensimmäisenä huomiota siipiin. Joko niitä oli useita, tai ne olivat erikoisen muotoiset. Tyttö ei nähnyt vielä tarpeeksi.
"..ja pelastamaan ne.."
"Ei, siipiä on useampi. Ainakin kuusi", Gillian laskeskeli mielessään. Varovaisesti hän astui kohti tuntematonta hahmoa ja samassa huomasi, että sumuverho katosi ja hän saattoi erottaa toisen enkelin, ja varsin tunnetunkin vielä, kuullen samalla vielä toisen potkaistessa maahan sanat
"...jotka kaltaisensa on tunnistava"
Toinen enkeli käänsä katseensä kohti Gilliani ja hymyili leveästi. Tyttö ei osannut tulkita, mitä toisen hymy tarkoitti, mutta enkelin äänensävy, jolla tämä sanansa lausui, sai jostain syystä Gillianin ihon kananlihalle. Ei niinkään pelosta tai muusta, vaan jostain kunnioituksen tapaisesta tunteesta, jota hän ei vain yksinkertaisesti kyennyt kuvailemaan kunnolla.

Joka tapauksessa, Gillian uskoi tunnistavansa toisen enkelin. Oli hyvin vaikea erehtyä kuudesta erilaisesta ja erivärisestä siivestä. Toinen oli, kukapa muukaan, kuin itse Sariel Feimel. Nuori enkeli oli kuullut paljon tarinoita Sarielista, muttei koskaan ollut päässyt näkemään toista muuta kuin joissain vanhoissa kuvissa.
Ihmetyksen ja kunnioituksen sekamelskassa Gillian ei tuntunut saavan sanaa suustaan. Hän oli kuin lamaantunut paikalleen. Pelkkä "Hei" kuulostaisi varmasti ihan typerältä, mutta mitään muutakaan tytön päähän ei tuntunut juuri nyt tulevan. Hän yritti avata suutaan sanoakseen jotain - ajatellen, että saisi automaattisesti lopulta jotaintevrehdyksen kaltaista tulemaan suusta ulos - mutta jotenkin mitään ei vain tullut. Gillianin hämmennys oli liian suuri.

Vielä kerran hän yritti sanoa jotain, ja lopulta sai kuin saikin kakaistuksi kurkustaan hieman kankealta kuullostavan
"Hei":n.

Sariel Feimel

Aura oli enkelin. Sarielin hymy leveni entisestään.
Kultaiset silmät tutkivat toista tuikkien päästä varpaisiin aivan samalla tavalla kuin vaatesuunittelija katselee malliaan arvioiden mittasuhteita ja että mikä näyttäisi toisen päällä hyvältä.
Hän kumarsi syvään hyvin vanhahtavaan tapaan jota on viimeksi nähty barokki aikaan Englanissa ja kohotti sitten katseena nauliten sen toisen silmiin.
"Tervehdin teitä arvon leidi..." hän aloitti mutta huomasi suoristautuessaan miekan vyöllä.
Käsi kohosi suun eteen pienen tirskahduksen myötä mutta lämmin hymy pysyi kasvoilla.
"Pahoitteluni..arvon soturi" hän päätti lauseensa.
Hän olisi yhtähyvin voinut kovistella toista lähtemään, olihan tämä sattunut paikalla hyvin tärkeän asian aikana. MUTTA.
Enkelien kasvu saarella oli vain hyvä merkki. Hänen suunitelmiensa kannalta tosin.
Hän venytteli siipiään ja kohotti sitten toisen käden poskelleen katsellen sitten toista pää hieman kallellaan.
"Turkoosi...Minusta sinulle sopisi hyvin turkoosi hame" hän hymähti sitten katseltuaan toista vaatesuunittelijan katseella.

Gillian

Gillian tunsi, kuinka toinen katseli häntä arvioivasti päästä varpaisiin asti, mutta tyttö yritti olla välittämättä siitä mitenkään erikoisemmin. Hetken arvioinnin jälkeen toinen kumarsi samalla tervehtien varsin kohteliaasti - vaikka Gillian ei jotenkin pitänytkään leidi-päätteestä - mutta luultavasti huomasi miekan, Darosin, joka roikkui tämän vyöllä. Enkeli naurahti hieman, ja se ärsytti Gilliania jostain syystä ehkä enemmän kuin pitäisi, mutta piti päänsä silti kylmänä. Hän tiesi kokemuksesta, että maltin menettäminen ja asioista liian nopeasti nokkiinsa ottaminen olivat vain heikkouden merkki.

- "Turkoosi...Minusta sinulle sopisi hyvin turkoosi hame", Sariel sanoi vielä hetken tarkasteltuaan Gilliania.
Nuori enkeli tunsi jollain tapaa ilahtuvansa tästä, mutta vastasi melko nopeasti kuitenkin
- "Kaunis värihän se on, mutta eikö se ole hirman epäkäytännöllinen väri? Maastossa se erottuu varsin selkeästi ja se voi koitua kohtaloksi etenkin, jos on vähääkään varomaton."
Ei Gillian mitään itselleen voinut, hän vain sattui aina ajattelemaan myös käytännön asioita - myös vaatetuksessa. Nykyisin hän piti päällään paljon mitäänsanomattomamman värisiä vaatteita, joissa värit olivat haaleat ja ne eivät erottuneet niin kauas. Kyllä hänkin joskus vähän 'parempia' vaatteita piti, mutta ainoastaan juhlatilaisuuksissa ja vastaavissa.

Gil ei tahtonut taas tehdä sitä virhettä, jonka hän oli monesti jo ennenkin tehnyt. Nimittäin esitellä itsensä.
Kumartaen hieman, - Gillian piti niiamista liian naismaisena, eikä oikeastaan ole koskaan edes niiannut - hän esitteli itsensä.
- "Missä ovat tapani?", hän aloitti.
- "Nimeni on Gillian"

Sariel Feimel

Sarielin hymy kirkastui hieman toisen vastauksen myötä.
Ilmiselvä soturihan se. Hän nyökkäsi ymmärtävästi. "Mukava huomata että ajattelet asioita myös käytännönläheisesti" hän myönsi ja risti kätensä rinalleen.
Hän sipaisi hiuksensa korvansa taakse ja näpäytti taas siipiään auki niin että usva pysyi erillään heistä niin että he näkisivät toisensa.
Hän kumarsi syvään taas hyvin vanhanaikaiseksi. "Minä olen Sariel" hän vastasi takaisin.
Ei hänestä ollut mitään pahaa luovuttaa oikeaa nimensä tälle tytölle.
"Gillian...sopiva nimi soturille" hän myönsi suoristautuessaan.
"Saanen tiedustella mitä kaltaisesi soturi tekee tälläaisessa paikassa?" hän kysyi asettuen seisomaan niin että jalka peuttu maahan lasketun laatan hänen kenkänsä alle ja kultaiset silmäy nauliintuivat toisen omiin.
Jokin tässä enkelissä viehätti Sarielia kovasti, mutta hän ei oikein osannut vielä sanoa että mikä.

Gillian

Toisen esittäytyessä Gillian nyökkäsi. Hän uskoi, ettei erityisemmin sanoja tarvittu juuri nyt.
- "Saanen tiedustella mitä kaltaisesi soturi tekee tälläaisessa paikassa?", toinen kysyi, ja Gillian mietti kovasti, mitä hänen pitäisi sanoa. Hän ei pitänyt valehtelemisesta, mutta ei ollut myöskään hyvä kertoa heti kaikille vastaantulijoille kaikkea, mitä tiesi. Tyttö myös pelkäsi, että jos hän mainitsisi vihkostaan jotain, se riistettäisiin häneltä. Ajan mittään tytöstä oli tullut yhä enemmissä määrin suojelevampi vihkoaan kohtaan, mutta hän itse ei kokenut vielä ainakaan aihetta huolestumiseen. Ainakaan hän ei vielä nukkunut sen vieressä.

Tyttö päätti kertoa toiselle totuuden, mutta kuitenkaan kaikkea siitä, vaan vain osan. Näin Gillianin oli helpompi puhua ja näyttää siltä, kuin hän puhuisi koko totuuden.
- "Syyni tänne tulemiseen on eräs kirja, jonka sattumalta löysin. Tai ei oikeastaan kirja, vaan eräs sen kuva, joka jäi mietityttämään minua", Gillian kertoi.
- "Siihen oli kuvattu suuri, susimainen peto istumassa kiventapaisen esineen vieressä ympärillään sumua"

Gillian piti sekunnin-kahden tauon.

- "Siksi ajattelin, että jos kävisin täällä, saattaisin törmätä johonkin mielenkiintoiseen".

Sariel Feimel

"Siihen oli kuvattu suuri, susimainen peto istumassa kiventapaisen esineen vieressä ympärillään sumua" Sariel toisti toisen lauseet mietteliäänä.
Vaikka hän olikin ollut koko ikänsä taivaallisessa palatsissa ja sen kirjastoissa, muttei hän ikinä ollut kohdannut kyseistä kirjaa tai vihkosta.
Hän risti kätensä rinalleen ja silmät sirristyivät hetkellisesti hänen vaipuessaan mietteisiinsä.
Siivet läpäyttivät pois usvan joka oli alkanut taas kasaantumaan heidän ympärilleen kuin kuoleman verhoama huntu.
Sitten hän kohotti katseensa toiseen ja sipaisi tukkansa pois silmiensä edestä.
Tuo kirjoitus oli ilmiselvä vihje yhdestä piiloitetusta kirjoituksesta.
"Kerro, arvon sorturini..Minkä itse arvioisit suden kaltaisen olennon olevan?" enkeli kysyi kulmaansa viekkaasti kohottaen.
Saarella oli kaksi susmimaista otusta jotka molemmat seisoivat kiviesineen vieressä.
Toinen oli helvetin portin vartija Cerberos. Se itsekeskeinen rakki joka kuitenkin teki työnsä uskollisesti.
Toinen taas...
Enkeli hymyili ja pudisti vain päätään.
Toinen saisi toistaiseksi jäädä omaan asemaansa.

Gillian

- "Kerro, arvon sorturini..Minkä itse arvioisit suden kaltaisen olennon olevan?", Sariel kysyi tältä, ja tyttö mietti hetken. Ensimmäisenä hänen mieleensä nousi Fenrir, yksi myyttisistä pedoista, jonka olemassaoloa ei kuitenkaan oltu vielä todistettu lainkaan. Jos Fenririä ei laskettu, hän ei saanut mieleensä kuin Cerberoksen, jonka hän oli tavannut jo jonkin aikaa sitten.
"Pitäisi muuten käydä tapaamassa häntä", Gillian tuumi mietteissään, sillä hän oli luvannut vierailla vahtikoiran luona vielä. Olisi kyllä paljon kerrottavaa, mutta hän ei kyllä tiennyt, kuinka paljon pitäisi - tai voisi - kertoa toiselle, sillä esimerkiksi EZrielistä hän oli jopa Zawirille, parhaimmalle ystävälleen, ihan hiljaa.

- "Ensiksi mieleeni tulee varmaan Fenrir, mutta koska tämän olemassaoloa ei ole vielä todisettu, niin tämä taitaa olla poissa laskuista? Ja jos näin on, niin ei mieleeni tule kuin Cerberos, sekä metsässä asuva luonnonhenki, mutta tämä on kyllä kettu, eikä niinkään susi", tämä vastasi toisen kysymykseen. Luultavasti luonnonhenkeä ei laskettaisi, sillä susi ja kettuhan olivat aivan eri näköisiä. Hengellä oli myös kuulemma enemmän häntiä, kuin vain yksi, ja kuvassa olevalla otuksella
- "Enkä edes ole kuullut, että henki majailisi kiviesineiden lähellä", hän vielä jatkoi lisätäkseen varmuutta siitä, että hän oli eliminoinut kaksi vaihtoehtoa. Jäljelle jäisi siis Cerberos, mutta oikeastaan tarkemmin ajateltuaan ei se voisi olla Cerberoskaan. Vahtikoiralla oli koirahhamossa kolme päätä, kuvan olennolla vain yksi. Enkelistä tuntui, että hänen aivonsa ylikuumenivat. Hän mietti ja mietti, pyöritteli mielessään erilaisia vaihtoehtoja. Ehkä kyse ei ollutkaan elävästä olennosta? Mutta jos ei olisi, niin pitäisikö hänen löytää jostain patsas? Gillianista tuntui, että Sariel tiesi asiasta enemmän, kuin kertoi.