Vain raunio muistona

//Tupsutin ja ei muuta kuin Zawir liekaan ja tänne ; ) //

EZriel oli palannut paikkaan jossa tiesi ensimmäisen Babelin tornin sijainneen, tai näin hänelle oli kerrottu, itse asiassa, asiasta oli tiennyt hänen veljensä Lucifer. Hän oli käynyt täällä ennenkin, raunioilla oli hiljaista mutta hän lähes tunsi tärinänä ruumiissaan jännityksen joka kuulu paikkaan missä oli käyty valtavan voimakasta taistelua. EZriel istui korkealla kivellä, se oli suorakulmia joka kohosi suoraan kohti taivasta, tai oli aikoinaan toiminut pylväänä taivasta kohti, nyt se oli hieman vinossa nojaten muihin kiviin. Kaikki kuusi siipeä levitettyinä pientä tuulahdusta vasten, se liikutti lempeästi hänen vaalean jäänsinisiä siipisulkiaan ja vaikka paikassa oli sevä lataus tunsi enkeli olonsa harvinaisen rauhallisen oloiseksi. Tyypillisen pahan olonsa ja vihansa sijaan, hän istui tuijottaen tyhjyyteen miettimättä mitään.

Hän nojasi toiseen polveensa ja sulki hetkeksi silmänsä, oli uskomatonta kuinka hiljainen paikka oli, EZriel ei pitänyt sellaisesta, hänestä hiljaisuus oli rasittavaa ja yleensä sulki kaiken sisäänsä ja tuuditti typerään rauhan ja turvallisuuden tunteeseen, silloin vihollinen yleensä iski takaa. EZriel räpäytti hermostuneena siipiään, rauha hänen oli kadonnut ja hän oli hetkessä oma itsensä. Kylmät silmät haravoivat raunioita ja tämä hymyili. Hänen oma torninsa ei kaatuisi koskaan, ei edes Taivaan Isän vihasta, sillä eihän hän tavoitellut edes taivasta, mitä hän sellaisella typerällä paikalla olisi tehnyt. Helvetti ja maa, oli enemmän hänen mieleensä, tosin ihmiset sotivat typerillä tavoilla joten helvetti oli mieluisin.

Siellä oli äärimmäisen vahvoja demoneita, hyviä vastustajia joiden kanssa oli mieluisaa taistella, taivaassa soturit olivat typeriä ja heikkoja, ylimielisiä sekä omahyväisiä. Olihan enkeleitäkin voimakkaita, sitä hän ei mennyt kieltämään, kuitenkin nämä sortuivat aina omaan ylemmyyden tunteeseensa. He kuvittelivat olevansa voittamattomia, eikä EZriel nauttinut mistään niin paljon, kuin tällaisten enkeleiden ajamisesta polvilleen ja epätoivoon. Anelua hän vihasi, sellainen sai hänet surmaamaan vastustajan vailla mitään toista ajatusta. Ei sillä, hän ei koskaan jättänyt ketään henkiin taistellessaan, näin hän uskotteli itselleen. Olihan hän jättänyt yhden, mutta vain surmatakseen tämän myöhemmin kun tästä olisi jotain vastusta. Ajatus sai hänet uudestaan iskemään ilmaa siivillään, ajatus miellytti häntä kovasti.

//VIHDOIN pääsin tänne! Ei toiminu mulla foorumi jostain syystä, nyt vasta...

Zawirin vitivalkeat, vahvat, suuret siivet piiskasivat rajusti ilmaa, lyöden ylös ja alas tasaiseen tahtiin. Nuori eneklipoika laski hiukan korkeuttaan mutta piti itsensä tasapainossa - taitava lentäjä kun onnekseen oli.
Zawir katseli unisen oloisesti maata vastaan tuivertavan tuulen pörröttäessä hänen vaaleanruskeita hiuksiaan. Pieni haukotus karkasi Zawirin huulilta ja poika aukaisi suunsa ja sulki silmänsä - joka tosin oli virhe, ja pian Zawir olisikin saanut kakistella pientä lintua suustaan ellei lintu olisi viimehetkellä väistänyt unista enkeliä.
Sitä sattuu.
Zaw oli nukkunut mukavat yöunet kivassa, pienessä majatalossa ja ehtinyt hoitaa edellisenä yönä erään keikan pimeissä hommissaan. Se keikka oli tuonut mukavasti tuohta, ja Zaw oli jopa saanut kunnon aamiaisen. Palkkasoturi osasi arvostaa sellaista, kun elämä oli täynnä menoa ja meininkiä. Vaikkakaan Zawirin elämä ei tällähetkellä, viimeöistä lukuunottamatta, ollut ollut kovinkaan paljon täynnä menoa ja meininkiä.
Hän oli istunut Gillianin, nuoren enkelitytön kanssa kirjastossa ja ratkonut mielenkiintoisia asioita. Hän olisi halunnut jatkaa tutkimuksia, mutta uusi tapaaminen Gillianin kanssa olisi vasta muutaman päivän kuluttua, kuten he olivat sopineet.

Gillianin huikkaamat hyvästit kirjastosta kaikuivat aavemaisesti Zawirin päässä. Poika ei millään malttanut odottaa että pääsisi jälleen Gillianin seuraan - joten hän kulutti päiväänsä lentelemälle sinne tänne ja harjoittelemalla.
Pitkään aikaan Zawir ei ollut saanut edes kunnon vastusta, nyt kun sitä tuumasi. Viimeöinenkin keikka oli hoitunut niin sukkelasti. Hiivitään sisään uhrin paikkaan ja nirri pois tuon nukkuessa. Se toimi jokaisella kerralla. Hiukan liiankin helppoa. Ehkä pitäisi tahallaan herättää uhri jotta näkisi värin pakenevan tämän kasvolta viimeisen kauhunkiljahduksen myötä.

Äkkiä jokin pisti Zawirin silmiin; vieras enkelityyppinen hahmo kauempana maassa. Zawir ei ollut varma, kuka tuo oli, mutta ehkä siitä hän saisi pitkästäaikaa kunnon vastusta. Poika lopetti siivillä lyönnin neljän metrin päässä maanpinnasta.
Zaw tiputtautui maahan kymmenisen metrin päähän tuntemattomasta hahmosta, hänen jalkansa olivat vahvaa tekoa ja lihakset joustavia. Zawir saattoi toisinaan olla tyhmä, sillä hän ei tiennyt lainkaan tuon vieraan voimista. Voisi olla, että hän saisi todella pahasti selkäänsä riitaa haastettuaan - ehkä jopa kuolisi.
Nuorukaisen jäänsinisten, ilkikuristen silmien katse kiinnittyi vieraaseen. Pieni, ilkeä virne valtasi hänen kasvonsa.

// : ( Toivottavasti toimii nyt hyvin, en osaa sanoa syytä miksi näin on, joten toivon että ongelma olisi väliaikainne, mutta hyvä kun pääsit vastaamaan ; ) //

EZriel aisti jonkun muunkin olevan paikalla. Kuka tänne olisi eksynyt, vai oliko se joku etsimässä täältä jotain. Ajatus siitä että hänen rauhaansa, yksityisyyttään oli häiritty näin sai enkelin tuntemaan itsensä ärtyneeksi, tosin siihen ei tarvittu paljon mitään että sai pahantuulisen EZrielin vihaiseksi, pelkkä jonkin asian olemassaolo riitti. Hän antoi asian olla vielä, ehkä se joku oli vain eksynyt ja pyytäisi ehkä apua poispääsyyn, niin kuin hän muka sellaisessa auttaisi. Hän saattaisi neuvoa kyllä, jos jaksaisi, jos ei niin sitten toinen saisi selvitä ihan rauhassa itse.

EZriel piti siipiään lähes kouristuksen omaisesti paikallaan, hän ei halunnut räpäyttää niitä ärstymyksen merkkinä, ehkä se joku ei kiinnittäisi häneen mitään huomiota ja katoaisi vain, lähtisi omin nokkinensa tajutessaan ettei täällä ollut mitään mitä ryöstää, paitsi EZriel, mutta varkaat olivat yleensä sen verran pelkureita etteivät uskaltaneet kun näkivät hänen kuusi siipeään, sellainen pelästytti useimmat sillä kuusisiipiset taivaan serafit olivat yleensä sen verran ylevää väkeä että joko heidän kostoaan, tai taistelutaitoaan pelättiin.
Eikä hän inhonnut mitään niin paljon kuin idiootteja serafeja.

Toinen ei kuitenkaan tuntunut olevan lähdössä mihinkään mikä ärsytti enkeliä suunnattomasti. Hän pidätteli kuitenkin vielä itseään ja antoi olla. Istuen paikallaan ärsyyntyneenä eteensä tuijotellen, se oli turhauttavaa, odottaa jotain niin typerää asiaa. Se mitä hän ei tietenkään itselleen myöntänyt oli se että halusi istua niin, hän halusi olla pahalla päällä ja se onnistui parhaiten itseään ärsyttämällä aivan pienistä typeristä asioista.

Zawir

Poika naksautti niskaansa kuin uhkapeliä pelatessaan nuhjuisen kapakan kuluneen pöydän äärellä muiden varkaiden, pettäjien, turpiinsa kerjäävien ja murhaajien kanssa. Sekin oli yksi Zawirin harrastuksista, ja hän voitti miltein kaikki erät. Eihän sitä nyt laskettaisi, että Zaw huijasi peleissä - olihan hän huijauksessa hyvä - sillä sehän nyt oli odotettavaa pienestä pitäen palkkamurhaajana toimineelta.
Zawirin maine oli kiirinyt alamaailman korvissa, tieto nuoresta enkelistä joka ei kaihtanut keinoja. Ehkä tuo vieras enkeli hänet tunnistaisi, ehkä ei.

Zaw lähti hitain askelin lähestymään, kädet rennon oloisesti syvällä takkinsa taskuissa kuin maalaispojalla, siltikin valmiina salamannopeasti lennähtämään takin sisällä lymyävän miekan kahvalle. Pitkälieppeinen takki peitti juuri ja juuri yhdelle monista vöistä kiinnitetyn, mustateräisen miekan, vaikkakin sen pää saattoi aika-asjoin pilkistää. Näyttäisipähän uhkaavammalta.
Zawir pysähtyi viitisen metrin päähän vieraasta eikä näyttänyt kaihkoavan tätä tipan tippaa. Zaw tunnesti jääräpäisyydestään, ja hän piti päänsä myös kylmänä tilanteessa kuin tilanteessa.

''Mitäs jätkä siinä istuu kuin jokin rahansa menettänyt pummi?'' Zawir snaoa töksäytti varoittamatta hiljaisuuden keskellä. Luonto tuntui pysähtyneen kuuntelemaan.
Zawir tunsi olonsa hiukan ärtyneeksi ja kaipasi tekemistä. Mikäs sen parempaa kuin vieraiden enkeleiden kiusaaminen! Vieraiden ja... todella vihaisten. Joskaan Zaw ei tiennyt vieraan viha-asteikkoa, joka ulkoa päin katsottuna vaikutti melkoisen korkealta.
Zawir saattoi joskus - siis melko usein - olla tyhmä. Minkäs konna luonnolleen voikaan.

EZriel tunsi ärtymyksensä kohoavan, sillä se joka paikalla hänen lisäkseen oli, ei näyttänyt mitään merkkiä eksymisestä ja paikalta lähtemisestä. Häntä ei kiinnostanut pätkääkään minkälainen henkilö häntä häiritsi. Hän antoi kuitenkin asian olla vielä, hänellä ei ollut suurta kiinnostusta mitään pikkusaaliita kohtaan. Eikä hän aistinut tulijassa suurtakaan auraa, vaikkakin kyllä tunsi sen verran, ilmassa olevasta jännitteestä, ettei toinen ollut ihan avuton tekijä. Tai ainakin kuvitteli olevansa kaikkea muuta kuin avuton tekijä.

Sitten tämä toinen puhui hänelle. EZrielin huulille nousi julma hymy, hän kuuli heti toisen äänestä minkätyyppinen henkilö hänellä oli vastassa, nuori ja varomaton, juuri sellainen joka haastoi riitaa isompiensa kanssa rehennelläkseen saavutuksillaan myöhemmin. Luultavasti palkkasoturi tai murhaaja. Henkilö joka ajatteli olevansa kovis. EZriel pidätteli vatsasta kumpuavaa huvittunutta nauruaan. Jos hän olisi ollut demoni, hän olisi syönyt pojan eikä tästä olisi ollut kuin alkupalaksi, hän halusi kuitenkin hieman leikkiä toisen kustannuksella.

Hän kääntyi hieman laiskasti toisen puoleen ja katsoi tätä korkealta paikaltaan alaspäin, hymyillen, sellaista hymyä jonka saalistaja väläyttää saalilleen juuri kun se iskee kyntensä sen kurkkuun voitonriemuissaan. EZriel kumartui hieman kuin muka nähdäkseen hieman paremmin sen joka puhui hänelle, vaikka hän näki tämän nyt aivan selvästi. Kyllä, se oli nuori mies, ja vielä enkeli. Voi kuinka hauskaa, demonin ärhentelyn hän ymmärsi ja sitä hän kunnioitti, se oli normaalia, enkelille taas. Se oli säälittävää kun joku taivaallinen enkeli haastoi riitaa sillä tavoin, vain todistaakeen omaa paremmuuttaan.
"ystävä hyvä"
Hän puhui kirpeää hunajaa tihkuvalla äänellä.
"En kuule sinua kun olet niin mitätön, kun olet kasvanut mieheksi tule luokseni uudestaan sanomaan samoin ja minä annan sinulle silloin oikeutetun selkäsaunasi, nyt se tuntuisi samalta kuin liikaisi hyttysen"

Zawir

Zaw kuunteli ilkeä, ainaisen ylimielinen virne huulillaan toisen sanat ja vaihtoi painoa toiselle jalalle. Nuorukaisen siivet lepäsivät supussa hänen selkänsä takana mutta olivat valmiina levähtämään suoriksi jos pitäisi väistää jotakin. Pieni huvittunut naurahdus karkasi nuoren miehen huulilta ja tuo katsoi vierasta toinen kulma hiukan koholla.
''Vai ystävä?'' Hän toisi alkuun hykerrellen. ''Mutta voi harmi! Sinulla pappa täytyy olla todella huono kuulo jollet kuule. '' Hän lausui ja virnisti ilkeämmin. Hän tahallaan yritti ärsyttää tuota tuntematonta enkeliä. On siinäkin Zawirilla päähänpistot. Zaw heilautti veltosti toista siipeään peittääkseen oman ärsyyntymisensä. Olen kaukana mitättömästä... tuon enkelin ei pitäisi aliarvioida häntä. Zaw tuumasi ja tajusi itsensä ehkä aliarvioineen toisen; eihän hän edes tiennyt kuka tuo oli tai kuinka vahva tuo oli. Ei mikään papparainen kuitenkaan. No, ei sen väliä, ekai tuo nyt niin paha vastus olisi? ...vai olisiko?
''Mikset nouse ylös? Vai oletko raajarikko? Eivätkö jalat kanna?'' Zawir uhkui jälleen pistävää sävyä äänessään ja naureskeli jälleen itsekseen, miettien miten huvittavat oli. Vaikkei hän ollutkaan huvittava. Kunhan kiusasi toista, ehkä saisi tuon taistelemaankin. Pitkästäaikaa kunnon taisteli; enkeli näytti vahvalta. Ehkähän olisi liian vahva Zawirille... minkäs ajattelematon nuoukainen itselleen voi.

Edelleenkin enkeli pidätteli nauruaan. Hän näki pojassa paljon samaa kuin itsessään, sillä erolla että oli lähes varma, ettei tämä nuori poikanen, ollut koskaan tuntenut kuoleman olevan lähelläkään itseään vaan surmannut aina saaliinsa varmasti niin ettei itse lähes koskaan joutunut vaaraan itse. Papaksi haukkuminen sai enkelin selvästi ärsyyntymään, hän pidätteli kuitenkin raivoaan kiltisti sisällään sillä tiesi että se antaisi voimaa parhaiten kun se oli kanavoitu oikein.
"Voi pikkuista, niinkö peloissasi sinä olet että minunlaistani vanhusta tosiaan pelkät kun siipesi noin värisevät"
Hän vastasi ihastuttavalla äänellä joka suorastaan hohkasi kylmää.

"En jaksa vaivautua tuollaisen rikkaruohon tähden."
Hän vastasi pilkkaan nousemisesta.
"Alas laskeutuminen jonkin noin säälittävän olennon takia ei mielestäni maksa vaivaa, sen sijaan"
Hän katsoi toista nyt huuliaan lipaisten.
"Ehkä sinä olet liian pelokas nousemaan tänne ylös missä kaikkein rohkeimmat istuvat"
EZriel oli suorastaan innokas näkemään miten toinen vastaisi hänen provokaatioonsa, menettäisikö tämä kokonaan nuoruutensa tähden malttinsa vai oliko tässä sen verran todellista kokenutta soturia että tämä kykenisi nielemään raivonsa vielä ja vastaamaan takaisin.

Zawir

Zaw oli vähällä levittää siipensä ja ponkaista ilmaan, kyllä-minäkin-osaan! -asenteen kanssa. Mutta Zawir piti päänsä kylmänä ja laittoi kädet puuskaan rintansa päälle. Poika yskäisi hiukan ja siirsi päätään hiukan vinoon, katse silti enkelissä jonka nimeä ei tiennyt.
''Äläs nyt pappa. En minä sentään niiin uhkarohkea ole. Tai sitten olen.'' Poika puhui virne edelleenkin kasvoillaan, kuitenkin haastavamman tuijotuksen kera. Zaw yritti kaikin voimin saada toisen hyökkäämään kimppuunsa, hän halusi kokea huoman taistelun - vaikkei ajatellutkaan hurjan taistelun jälkiseurauksia, jotka saattoivat olla jopa kohtalokkaat. Niin, Zawir meni ja ajatteli vasta mentyään, puhui ensin ja ajatteli sitten sanojaan. Tyhmänrohkea hän taisi olla, vaikka toisin väitti, ja hänen lisi tehnyt mieli lentää toisne luokse ja aloittaa itse taistelu.

Zaw käänsi kokonaan päänsä toista kohti.
''Tai ehkä sinä oletkin vain taitamaton pelkuri, etkä uskalla tulla tänne.'' Zawir uhosi jälleen, vaikka tiesi, että se tuskin oli totta. ''Jos osaisit jotain, tappaisit minut heti.'' Ehkä nuori enkeli vain halusi päästä hengestään. Ehkä. Zawir siirsi jälleen painoa jalalta toiselle hiukan tyytymättömänä, koska ei ollut edelleenkään saanut toista alas. Saapa nähdä, kuinka kauan vieraan pinna kestäisi, ja mitä tapahtuisi kun se napsahtaisi poikki. Kapakoiden porukat olivat napsahtaneet ensimmäisistä sanoista, mutta he olivat olleet niin kuumapäisiä ja todella helppoja voittaa. Tuo toinen tuskin oli samanlainen, sen näki jo toisen koko olemuksesta.

Toisella oli selvästi sen verran itsehillintää ettei hänen loukkauksensa menneet suoraan läpi vaan toinen sai itsensä hilllittyä selvästi aikaista paremmin. EZrieliin sellainen ei kuitenkaan yksin tehnyt minkäänlaista vaikutusta, sen sijaan hän otti vain laiskemman olemuksen, kuin ei olisi jaksanut olla laisinkaan kiinnostunut tuosta säälittävyydestä joka haasteli häntä alhaalta.
"Et selvästikään ymmärrä eroa tyhmänrohkean ja uhkarohkean väliltä, ehkä se johtuu siitä että olet haastellut tähän asti vain taisteluita joissa voittosi on varma, aivan niin kuin pelkurit tekevät"
EZriel puhui kuin mielenkiintonsa menettäneenä.

Sitten hän nauroi, pelkuriksi häntä nyt moitittiin.
"Olet selvästi ihan liian lapsi ymmärtääksesi edes mitä tuo sana tarkoittaa, mene imemään äitisi maidosta taito uhkailla muita tai lopeta aikani tuhlaaminen ja tapa minut jos kerran siihen kykenet"
Tällä kertaa EZriel pisti ääneensä varmuutta ja uhmaa. Hän nousi seisomaan istumansa pylvään päälle ja levitti kätensä paljastaen paljaan rintakehänsä jonka päällä lepäsi yksi ainoa kultainen laatta. Toisin kuin nuorukainen, EZriel näytti täysin suojaamattomalta, sillä häntä ei suojellut mikään haarniska. Toisin kuin monia muita koreilevia ja riikinkukkomaisia enkeleitä. Hän ei suostunut edes pitämään isänsä antamaa uniformua sillä vihasi isäänsä niin paljon.

Zaw siirsi hiukan toista jalkaansa. Seisoskeleminen paikallaan oli ärsyttävää, varsinkin nuorukaisesta.
''Tch. Ei minulla oli äitiä, papparainen. Ja tuskin on sinullakaan äitimuoria jonka helmoihin voisit mennä pillittämään.'' Poika lausui edelleen kädet, nyt hiukan tiukemmin, puuskassa ja ilme hiukan totisempana. Mutta vain hiukan.
Niin, nyt kun Zawir muisteli jälleen... ei hän tuntenut perhettään. Hän oli lähtenyt nuorena. Hyvin nuorena, ja saanut kokea kaiken kantapään kautta. Itseasiassa hän oli miltein kuollut kerran, mutta oli onnistunut voittamaan vastustajansa. Se oli ollut tipalla. Mutta kuolemanpelkoa Zawir ei ollut moneen vuoteen tuntenut. Vaarojen uhmaaminen tuntui enemmänkin hauskalta, joskin Zawirin elämä oli usein todella tyhmänrohkeaa.

Zaw ei vastannut muuta tälläkertaa, vaan tuijotti mahdollisimman pistävästi enkeliä. Hän halusi kiivaasti kokea jotain jännitävää, selkäpiitä kylmentävää... ehkä jopa kuolemanpelkoa. Se tuntui jokseenkin huvittavalta... ehkä Zawir oli ollut liian kauan ilman ystäviä. Vaikka, olihan hänellä Gil. Missäköhän Gillian edes oli? Tunsikohan hän tuon vieraan enkelin, jolle Zawir jutteli - tai jutteli ja jutteli ? Ehkä. Zaw ei voinut olla varma.

EZriel katsoi toista välinpitämättömästi.
"Voi, oletko orpo pikkuinen, pidä itseäsi onnekkaana sillä mikään ei ole rasittavampaa kuin heikot sukulaiset jotka kaipaavat suojelustasi"
Enkeli puhui suorastaan myrkyllisellä äänellä, häntä huvitti myös se kuinka oikeassa toinen tietämättään olikaan, hän ei ollut syntynyt siitä mitä ihmiset ja Taivaallinen Isä nimitti perisynniksi. Hän oli puhtaasti isän luoma olento, mikä teki hänestä enemmänkin orjan kuin elävän olennon, mikä oli syy siihen miksi hän isäänsä niin syvästi vihasikin.

EZriel näytti tylsistyneeltä, häntä alkoi risoa jo typerä suunaukominen, jos toinen himoitsisi taistelua hän voisi sen tälle kyllä suoda, tosin sen hintana olisi aika varmasti toisen henki. Mikä ei missään tapauksessa kaivelisi tämän enkelin omatuntoa yhtään, pojasta tulisi vain yksi niistä monista nimettömistä henkilöistä jotka hän oli elämänsä aikana surmannut, enkeli, demoni tai jokin muu olento, kaikki ne kuolivat ja maatuivat, yhtä lailla muuttuivat kukin miksi aineeksi vain, samalla tavalla kuolema kosketti kaikkia.
"Mietitkö tyttöystävääsi?"
Hän kiusoitteli vielä kuitenkin hieman lisää pojan vajotessa ajatuksiinsa, mikä sai EZrielin sisäisesti nauramaan toisen heikkoudelle, kenenkään joka haastaisi riitaa ei saisi koskaan vajota sillä tavoin tajuamattomuuden tilaan, sillä silloin kuoli varmasti, oli toisen onni ettei EZriel hyökännyt vaan jatkoi härnäämistä.

Zawir

Pojan kädet valahtivat veltosti sivuille, valmiina lennähtämään miekan kahvalle. Kuten aina. Pieli tuulahdus heilutteli hänen pitkälieppeistä takkiaan, jonka toinen hia oli taistelussa repeytynyt joskus aikaisemmin irti.
''Älä muuta sano.'' Oli Zawirin vastaus ensimmäisiin sanoihin pitkän virneen kera. Ensimmäisen kerran hän oli jostain samaa mieltä vieraan kanssa. Hän ei edes halunnut itselleen sukulaisia tai perhettä, tai ystäviä... vaikka ehkä tietämättään ystäviä halusi. Gil oli niistä ainut ja parhain, muita ystäviä hän ei tarvinnut eikä halunnut.

Ja samassa Zawirin silmät värähtivät hiukan, kun vieras kiuseitteli: "Mietitkö tyttöystävääsi?" .
Tosiaan, Zaw ajatteli Gilliania... joskaan ei ollur varma näiden suhteesta. Ystäviä vain... eikö niin? Hän ajatteli hiljaa päänsä sisällä ja kovensi katsettaan.
'' Sinä et minun ajatuksistani tiedä pätkän vertaa, ja usko kun kerron, ettet haluaisikaan tietää. '' Zawir sanoi huvittunut mutta ilkeä hymy kasvoillaan. Tosiaan, kukaan ei halunnut tietää hänen ajatuksistaan. Jos halusi, haluajan täytyi olla todella kovassa huppelissa tai puolikuollut. Zaw nauroi mielessään asialle, mutta keskittyi takaisin toiseen. Joko taistelu alkaisi? Joko? Joko?
Zaw piti katseensa tiukasti vieraassa, ei päästänyt katsettaan valahtamatamaan ja päästänyt itseään suojattomaksi.

EZriel katseli nuorukaista joka totesi että oli parempi elää ilman sukulaisia. EZrielin teki kovasti mieli laittaa poika itkemään äitiään, kaipaamaan rakkaan mammansa syliä kovasti, muttei halunnut ihan vielä rikkoa tätä huvittavaksi käyvää keskustelua. Hän sai hienon reaktion siitä että oli kiusoitellut toista tyttöystävästä. Toinen puhui jotain siitä ettei EZriel todellakaan haluaisi tietää tämän ajatuksia ja hymyili vielä provosoivasti perään, mihin enkeli.
"En todellakaan haluaisi nähdä sinun ajatuksiasi, heikkoja ja tylsiä sisäisiä ajatuksiasi siitä kuinka kova olet. HAH!"
EZriel laski kätensä lanteilleen ja katsoi toista nyt halveksuen puhuen äärimmäisen hiljaiseen sekä halveksuvaan sävyyn.

"Sinun lapselliset vaaleanpunaiset haaveesi eivät minua kiinnosta, rakasta ketä haluat mutta sellainen osoittaa että olet heikompi kuin luulinkaan. Sillä Mikään, ei ole niin heikkoa kuin rakastaa ja antaa sellaisen tulla tielle!"
EZriel aikoi nyt kiusata toista oikein kunnolla tästä tyttöystävä asiasta nähdäkseen kuinka paljon se toiseen vaikutti.
"Entä sitten kun rakastut, elämäsi nainen joko pettää sinut ja lähtee jonkun muun miehen perään, kun tajuaa kuinka heikko tosiasiassa olet, pelkkä kokematon pojankloppi jolla on iso suu mutta pieni pää!"
EZriel nauroi toiselle pilkaten tämän jokaista pientäkin tunnetta jota tällä saattoi jotakuta kohtaan olla.
"Tai sitten kuolet puolustaen typerää lehmääsi jonka kuvittelet olevan elämäsi rakkaus, mitä sitten kun sinä kuolet, hänet raiskaa demonit ja ne syövät hänet sinun edessäsi tehdessäsi kuolemaa. Tai voihan olla että hän selviää, pakenemalla paikalta"
EZriel kaivoi kynnen alustaan, puhuen koko ajan kylmällä, inhoa tihkuvalla äänellä.
"Vielä parempaa hän selviää ja itkee haudallasi, voitko kuvitella säälittävämpää kuolemaa, kuin kuolla rakkaudesta, kuka idiootti haluaa sellaisen mitättömän kuoleman?"

Pian hän saisi tietää mistä toinen oli tehty, kylmä tappaja, todellista ainetta, vai vain heikko rakkautta kaipaava typerys.

Zawir

Pidä pää kylmänä... Zawir ajatteli katsellessaan toista ja kuunnellessaan pilkkahuutoja. Häntä alkoi suututtaa. Pidä se hemmetin pää kylmänä, Zaw! Sanoja ne vain ovat... vain sanoja... vain sanoja. Älä ole heikko, senkin vellihousu!
Poika ryhdistäytyi ja suoristi selkänsä, hän hymyili edelleen, kuin ei olisi ollut moksiskaan toisen sanoista, kuin tämä olisi puhunut hänelle jotain tuntematonta kieltä.
''Haha. Olet huvittava. Mitäs sinä rakkauselämästini tiedät? Tai kuka sellainen tyttö olisi, jos olisi? Pah. Minulla ei ole rakastettua, ja ei tule ikinä olemaankaan. Sellainen on vain oikeaa heikkoutta, kuten osuvasti sanoitkin.'' Zawir lausui kohottaen olkapäitään ja hymyillen edelleen ärsyttävästi.

Vieras alkoi pikkuhiljaa ärsyyntyä, siltä ainakin Zawirista näytti. Hän halusi taistella, vaikkei ollut varma, että voittaisi. Hän ei pakenisi, ei näyttäisi heikkouttaan, se olisi viimeinen asia minkä tekisi.
Hän oli monesti liiankin varma itsestään, mutta yleensä asiat pitivät paikkaansa. Vaikka hän oli nuori ja rämäpäinen, hän oli silti kokenut ja karaistunut. Vaikka hän oli uhkarohkea, luultavasti tyhmänrohkea, hän piti aina päänsä kylmänä eikä raivostunut kuten kokematon amatööri olisi tehnyt toisen sanat kuullessaan. Varsinkin, kun han mietti Gilliania - mutta eihän vieras sitä tiennyt, eikä tarvinnutkaan tietää.
Se oli hänen asiansa, mitä hän elämällään tekisi tai ketä rakastaisi, jos rakastaisi.
En rakasta ketään. Minulla ei ole sellaisia heikkouksia... Zawir mietti päässään, itsevarmuutta uhkuen, kuten aina.

EZriel katseli toista alhaalta hän tunsi ilmassa kuinka toinen taisteli pitääkseen itsensä kasassa. Enkeli hymyili vain.
"No sehän on hyvä, rakkaasi ovat heikkous, paras tapa päästä heistä eroon on surmata heidät oman käden kautta, tuhota heidät vielä silloin kun himosi on tuore"
Hän heitti lisää bensaa liekkeihin.
"Jos et itse kuitenkaan kykene minä voin sinua auttaa koska vain. Kuka ikinä tulee tiellesi jota et kykene surmaamaan"
Tällä kertaa hän laskeutui toisen eteen, niin hiljaa ettei kuulunut edes siipien havinaa. Hän oli siinä, hohketen kylmyyttä ruumiinsa jokaisesta huokosesta. Ei kuitenkaan niin paljoa että ilma olisi muuttunut hänen ympärillään utuiseksi.

"Revin hänen sydämensä rinnasta ja annan sen sinulle, sitähän sinä haluat, jonkun sydämen omaksesi. Sen jälkeen voit vaikka syödä sen, jotkut demonit uskovat että siten saa vihollisensa voimat, silloinhan hän olisi kanssasi ikuisesti"
EZriel kuiskasi sanan hän, kuin olisi tiennyt jo kestä puhui, tokikaan hänellä ei ollut aavistustakaan, mutta koska toisen tyttöystävä reaktio aikaisemmin oli ollut niin vahva hän pelasi edelleen sen kortin varassa.
"Sinun ei tarvitse kuin katsella kun syötän hänen lopun ruhonsa verenhimoisille shakaali demoneille ja nauttia siitä kuinka he repivät häntä palasiksi, ahmien pehmyttä lihaa joka olisi ollut sinun ikuisesti. Mutta sellaista heikkoutta sinä et kaipaa"
Hänen äänestään kuulsi selvästi nautinto jo pelkästä ajatuksesta. Enkelin äänessä ei ollut tippaakaan myötätuntoa, vain kylmää tappamisen halua. Se huokui hänen sanoistaan samalla tavoin kuin kylmä ilma hänen ruumiistaan. Yhtä kylmänä, kuin kuolleen henkilön iho lämpimän käden kosketuksen alla.

Zawir

Zaw hymyili edelleen. Hymyili vain, ärsyttävästi ja pistävästi. Se alkoi kohta ärsyttää jopa häntä itseään.
Zawir olisi sisimmässään halunnut hyökätä, mutta piti itsensä hievahtamatta paikoillaan rennossa asennossaan. Hän kuunteli toisen puhetta kuin kaksi vanhaa kaverusta olisivat jutelleet toisilleen niitä näitä.
Vaikkakaan he eivät olleet missään maailmassa kavereita, eivätkä he jutelleet niitä näitä. Kaikesta huolimatta, Zaw piti päänsä kylmänä. Hän oli saanut haukkuryöppujä niskaansa ennenkin, mutta hänellä ei juurikaan ollut ennen ollut ystäviä joita pilkkaaja olisi voinut haukkua, heidän avullaan kiusatat häntä ja saada hänet vihaiseksi.
Mutta Zaw piti päänsä, vaikka kuinka tulinen sielu hän olikaan. Zawir ei tosin pystynyt ajattelemaan Giliä sellaisessa tilanteessa johon vieras tämän - joskaan,vieras ei tiennyt kuka Zawilla mielessä oli - kuvaili. Poika piti ajatuksensa kirkkaana eikä säpsähtänyt toisen laskeutuessa eteensä.

Sisimmässään Zawir tunsi kiehuvansa, mutta pienensi hellaa ettei kattila kiehuisi pohjaan. Hän ajatteli jotain muuta kuin toisen sanoja, mutta ei näyttänyt ajatuksistaan pienintäkään merkkiä. Hymyili vain. Ärsyttävästi.
''Jaaha. Niinkö sinusta? Kiitos vain, mutta hoitaisin asian aivan omin käsin, jos sellaiseen tilanteeseen joskus joutuisin. '' Hän kohautti olkiaan aavistuksen verran. ''Ja tuskin joutuisin.''
Tooosin... olen kai sellaisessa tilanteessa, että minulla on ystävä, ehkä ihastus, enkä varmasti tekisi niin hänelle. Joskaan ajatuksiaan Zawir ei näyttänyt tyynenä pysyneen ulkokuorensa lävitse.
Juttu kävi aina vain mielenkiintoisemmaksi.

Toinen piti päänsä, EZriel ei kuitenkaan väistynyt vaan jatkoi.
"Ehkä kullallasi on kultaiset hiukset, upeat siniset silmät joilla hän katsoo sinua ja tunnet sydämesi sykähtävän joka kerta, Henkesi salpaantuu kun hän vain katsoo sinua. Vai onko sinut hylätty, annettu pakit koska olet tuollainen rotta"
Hän katsoi toista silmiin perääntymättä. Etsien tästä merkkejä, enkelipoika joka hänellä oli edessään ei ollut varmasti kovinkaan vanha. Luultavasti saarella kasvanut, tällä oli asenne jota kohtasi lähinnä sellaisilla enkeleillä jotka olivat aina selvinneet omillaan, ilman ketään joka olisi osoittanut näille seikkailijoille omaa paikkaansa tai kunnon kuria.

EZriel vetäytyi kissamaisesti hieman kauemmas, edelleenkin täysin äänettömästi. Käyttäen siipiään vain hieman jotta pystyi pitämään askeleensa keveinä jolloin sandaalit eivät päästäneet sitä vähäisintäkään ääntä.
"Vaikka sinä kuinka vakuutat, minä tiedän, sinusta ei olisi surmaamaan ketään jota rakastat, tai jos olisi se murskaisi sinut"
Hän puhui nyt täysin ilman kiusoittelevaa tai kylmää sävyä, hän puhui täysin totta. Tai mitä hän piti todellisena.
"Sinä olet sitä tyyppiä joka kostaisi rakkaansa kuoleman ja kuolisi typerässä yrityksessään. Kerro minulle, osaako se jota rakastat kantaa edes asetta? Vai pidätkö naisesta joka ei osaa puolustautua, nautitko siitä että saat hänet alistettua oman tahtosi alle? Ottaa hänet omaksesi kun hän vastustelee ja sinulla on voima häneen"

Ääni edelleen kylmän tasaisena. Hän oli osoittanut äärimmäisen pitkää kestävyyttä keskustelussa, yleensä hän olisi suinpäin hyökännyt, surmannut toisen mutta sen sijaan hän oli jäänyt kiinni tähän keskusteluun. Tosin sitä ei kestäisi kauaa, hän alkoi jo selvästi kyllästyä lässytykseen.

Zawir

Ei vielä. Rauhoitu, hän ei tiedä mistä puhuu. Zawir tuumasi, katse pistävänä, hymy hiukan pienenmpänä mutta silti edelleen pojan huulilla.
''Niinkö? Mistä tiedät, mitä minä voisin tehdä ja en voisi tehdä? Teen sen, mitä pitää. Maailma on julma.'' Zawir lausui ja upotti kädet taskuihinsa kuin mukavaa keskustelua viettävä leppoisa enkeli. Joka Zawir tosin ei ollut.
Zaw katseli, tutkaili vierasta enkeliä syvän jäänsinisillä silmillään. ''Jaa-a, kuule, en oikein osaa vastata, koska en edelleenkään rakasta ketään.'' Zawir lausui sitten toisen kysymykseen... jos se siis oli kysymys. Zawir vastasi siitä huolimatta. Sitten Zawiria alkoi ärsyttämään. Ja miksi, voi helvetin kautta, me keskustelemme minun rakkaussuhteistani? Mitä... sanonko mitä.

''Tämä on tiedätkös melkoisen tylsä keskustelu... puhumme rakkaussuhteistani, joita minulla ei ole. Mitä kettua?'' Zawir lausahti sitten ja siirsi - jälleen - painoi jalalta toiselle, ilme hiukan päättäväisempänä eikä enää niin ylimielisenä kuin aijemmin.
Hän tuijotti väistelemättä Ezrieliä. Keskustelu tosiaan oli outo, ainakin Zawirin mielestä. Hän toivoi, ettei puhe kestäisi enää kauaa.
''Et sinä ole mikään isäni, jota sitäkään minulla ei taida olla, joka keskustelee poikansa kanssa tämän suhteista ja mitä pitäisi tehdä ja mitä ei pitäisi tehdä.'' Zawir lisäsi vielä.

EZriel kuunteli nuoren enkelin koppavaa äänensävyä pidellen ivallista hymyä sisällään. Tällä oli pokkaa esittää hänen edessään kovinkin mahtavaa mikä sai enkelin vasta ajattelemaan ettei tämä toinen enkeli luultavasti tiennyt kuka hän oli. Tajuttuaan asian EZriel oli hetken täysin ajatuksiinsa vajonnut, sitten hän hymyili. Miten ihanaa olikaan, toisella ei ollut aavistustakaan kenen kanssa haastoi riitaa. Mutta sellaistahan hän oli toivonut jo pitkään, yleensä hänen luoksensa tultiin haastamaan, koska hänen maineensa tiedettiin. Tai hänen luotaan paettiin kun vastustaja tajusi kelle oli haastamassa. EZriel nauroi, lähes kyyneleet silmissä sillä niin hauskaa hänellä ajatuksensa kanssa oli.
"Maailma on, mutta sinä olet pelkkä pelkuri"
Hän hymyili.

"Ei en ole isäsi, sillä jos olisin olisit joko kuollut tai todistanut kelpoisuutesi tähän maailmaan olemalla paras taistelija ikinä."
EZriel katsoi toista nyt inhoten. Enemmänkin hän toki oli lähinnä ajatuksesta huvittunut, mutta halusi ärsyttää toista.
"Jos minulla olisi sinunkaltaisesi poika, häpeäisin silmät päästäni pelkästään sinun ajattelemisestasi"
EZriel käänsi toiselle selkänsä, kaikki kuusi siipeä supussa näyttäen tasan yhdeltä siiveltä. Äänensävynsä hän oli laskenut suorastaan halveksuvaksi.
"Tai ehkä jos olisit, antaisin sinulle edes sen mahdollisuuden että naisit jonkun joka jaksaisi katsella alenevaa olemustasi ja pitäisi sinut ruodussa, mikään ei ole säälittävämpää kuin mies joka elää vain naisen vuoksi"

Nuorukainen tuhahti äänettömästi ja veti kätensä puuskaan, naurahtaen sitten ilkikurisesti.
''Joopa joo... olisit takuulla maailman surkein isukki.'' Poika vastasi värähtämättäkään EZrielin sanoista. ''Sano mitä haluat, en murru pelkistä sanoista. Tämä on vain huvittavaa, että voisin jatkaa tätä vaikka kuinka kauan.'' Hän lausui sitten pää asteen vinossa ja ilkeä virne huulillaan.
Zawir tuijotteli jäänsinsillä silmillään toista. Hänen silmissään ei näkynyt tunteen häivääkään, ellei pientä huvittuneisuutta ja ilkikurisuutta otettu lukuun. Siitä nuorukainen oli varma, että ei antaisi vieraalle sitä iloa että Zaw suuttuisi ja mennettäisi malttinsa tyynstiin. Ei, Zaw oli hyvin pitkäpinnainen ja tosiana nautti pienestä suunsoitosta. Se piristi päivää aina jotenkin kummasti. Zawirin ajatukset Gillianistakin olivat ehtineet häipyä miltien näkymättömiksi jonnekkin pojan takaraivon sisinpään nurkkaukseen.
Pieni, tyhkähdutettu naurahdus karkasi kaapuun sonnustautuneen nuoren soturin kylmiltä huulilta.
Zawirilla oli halvat huvit.

Miettiessään, mitä seuraavaksi sanoisi vastaan ja mitä vieras sanoisi tai tekisi, Zaw siirsi jälleen kerran painoa jalalta toiselle. Zaw tunsi itsensä alkavan tylsistyä, ja ellei nujakka - jossa hän ehkä saisi turpaansa, Zawir oli miltien aina liian uhkarohkea, kuten nytkin - alkaisi, lähtisi Zawir varmaankin lätkimään. Sama se mitä toinen siitä sanoisi, luultavatsi pelkuriksi haukkuisi, mutta ei palkkamurhaaja sellaisesta piitannut. Ei ainakaan Zawir.
Poika alkoi tehdä jo lähtemisen merkkejä, hivuttautuen sivuttain vieraaseen päin, kädet valahtaen rennosti sivuille. Siivet nuorukaisen selässä olivat edelleen supuss,a mutta niiden lihakset värähtivät kuin käskyä odottaen, jolloin voitaisiin lähteä lentoon.

EZriel nauroi. Todellakaan, hänestä ei hyvää isää saisi tekemälläkään. Se oli täysin totta, eipä hänellä kovasti ollut sellaisia aikomuksiaakaan. Hän kuunteli suuresti huvittuneena pojan sanoja, tähän asti tämän sanat olivat pitäneet paikkansa. EZriel pysyi kuitenkin hiljaa antaen pojan jatkaa ja tämä käänsikin selkänsä kuin lähteäkseen. Mihin hän totesi.
"Kuka tahansa osaa soittaa suutaan, mutta säilän soittamiseen tarvitaan miestä"
Hän heitti haasteen ilmaan. Hän ottaisi mielellään mittaa pojan voimista.
"Todista siis minulle ettet ole akka vaan mies"

EZriel levitti haasteena siipensä, kaikki kuusi kuin valtavaksi haloksi ympärilleen. Toki toinen voisi lähteä kävelemään häneltä silti, haasteenkin jälkeen. Silloin EZriel iskisi tätä, muttei missään nimessä takaa päin. Hän ei halunnut aloittaa taistelua kuitenkaan niin. Mieluiten hän ottaisi vastaan toisen haasteen, silloin taistelu olisi paljon ansiokkaampaa. Tosin, hän tiesi nyt vastustajansa olevan nuori mies jolla oli kova ylpeys. Siksi tämä esitti niin kovaakin yksilöä. EZrieliä ei niinkään painanut sellainen nuoruuden typerä vaiva enää. Hänellä oli kunniansa ja ylpeytensä toki, muttei enää sellaista nuoruuden tuomaa haavoittuvuutta sen osalta.
Hän odotti siis poikasen vastausta, oli se mikä tahansa.

Zawir mietti hetken verran toisen sanoja. Kun asiaa tarkemmin tarkasteli, nuorukaisemme olisi halunnut ottaa haasteen vastaan. Toistaalta Zaw ymmärsi jotnekuten minkälaisen vastustajan saisi vastaansa, ja luultavasti saisi kunnolla turpiinsa taistelussa.
Zawir ei tuntenut suurta kunnianhalua, eikä tätä luultavatsi painaisi juurikaan vaikka hän pötkisikin pakoon häntä koipien välissä kuin piesty katurakki. Zawir olisi halunnut taistella, koetella itsensä ja vastustajansa voimia, mutta saattaisi heittää siinä samassa henkensä. Eikä Zaw halunnut vielä heittää henkeään - hän haluaisi tavata ainakin kerran Gillianin kasvotusten, ennen kuin hänen aikansa koittaisi.

Zawir tuhahti itsekseen. ''Helkkari,'' nuorukainen kirosi tuskin ääneen itsekseen, katsoi mahdollisimman pistävästi vastustajaansa ja kääntyi kokonaan. Zaw ärisi itselleen päänsä sisällä: puolet hänestä olisi halunnut kääntyä ja kohdata vastuksen, tuottaisi se sitten kuoleman tai ei. Zawir ei pelännyt kuolemaa, siitä ei ollut kyse, mutta hän ei silti halunnut kuolla. Hän halusi nauttia maailmasta niin kauan kuin pystyi eikä päättää päiviään jonkun puolituntemattoman toimesta.
''Periaatteessa voisin taistella,'' Zawir sanoi kunnolla ääneen ja katsoi toista. ''Mutta taistelut eivät kiinnosta minua. Eivät ainakaan sellaista vastaan, jolle tässä kunnossa varmasti tiedän häviäväni.''
Nuorukainen ei ollut aivan parhaimmassa kunnossa; hän ei ollut läheskään niin vahva kuin vastustajansa olisi, hän ei ollut yhtä kokenut ja taitava - vaikka niiden asioiden myöntäminen teki nuorukaiselle jonkin verran kipeää.
Zaw käänsi kokonaan selkänsä kuusisiipiselle hahmolle ja lähti kävelemään pois päin pää hiukan alhaalla, kuitenkin kaikki mahdolliset aistit tarkkoina ja käsi lähellä miekan kahvaa, valmiina vetämään sen ulos jos tarve tulisi. Zawir heilautti kokeilumielessä valkeita siipiään, aikomuksena kohota taivaan tuuliin...


// asdasdasd. Anteeksi. Olen aivan kuollut tässä pelissä näköjään, aivan unohtanut kokonaan tämän .__. miksi olen niin laiska, ja isnpiskin puuttuu >.<

//No prob, olen itse ollut hieman kiireinen tässä ja inspis hukassa turhan usein >: ( eli ei ole haitannut että olit unohtanut : ) Yritän tässä itsekin tsemppailla itseäni//

EZriel nauroi taas, tällä kertaa pojan kommentille.
"Todellakin"
Hän totesi laskien painonsa rennosti toiselle lonkalleen.
"Taistelu hävitään sinä hetkenä kun sen itse päättää, tuollainen selkärangattomuus noin nuorelta mieheltä. Jopa eräs nainen jolla ei selvästikään ollut mahdollisuuksia päihittää minua sentään taisteli. Hän osoitti jopa rohkeutensa suuremmaksi kuin useimmalla miehistä."
EZriel mietti kuinka suuri ego toisella oli, ottaisiko tämä kipinää siitä että hän moittisi tätä pelokkaammaksi kuin naista, tosin, tämä ei luultavasti ottaisi siitä kommentista nokkiinsa.

"Mitä sinä häviössä pelkäät? Nöyryytystä, kuolemaa? Omaa heikkouttasi?"
EZriel jätti äänestään suurimman osan pilkasta ja lisäsi siihen hieman uteliaisuutta. Hän muisti vielä elävästi lapsuutensa taistelut. Hän oli saanut selkäänsä niin monta kertaa ja laskenut jokaisen häviönsä, hän ei edelleenkään ollut voitoissaan lähelläkään sitä lukua vaikka nykyään voittikin.
Enkeli käyttäytyi kuin ei olisi ollenkaan huomannut tämän tekevän lähtöä.
"Sitäpaitsi minä olen aseeton, enkä omista hienoa taivaan suojaavaa haarniskaa. Sinä sen sijaan, kannat ainakin yhtä isompaa teräasetta ja vain Taivaallinen Isä tietää kuinka monta pientä piilossa."

Zawir pysähtyi kuin seinään kuunnellessaan EZrielin sanoja, ja jähmettyi hetkeksi, antaen kehonsa rentoutua hiukan. Zaw huokaisi selkä edelleen vastustajaansa päin käännettynä, siivet koholla. Zawir painoi päänsä hetkeksi miettiessään itsekkin toisen kysymyksiä.
Sinänsä hän ei ollut niin kunnianhimoinen, mutta olisi halunnut taistella siitäkin huolimatta. Sitten Zawir räväytti siipiään kerran, pöllyttäen likaa ympäriltään hennon tuulen vietäväksi. Nuorukainen kääntyi hiukan, melkein sivuttain kohti EZrieliä ja katseli tätä.
''Et voisi ikinä ymmärtää,'' Zawir sanoi. Mitä taas toisiin sanoihin tuli - Zaw tunsi edes pienenpienen hitusen jonkinlaista kunniaa, eikä aina mielellään nostanut miekkaansa asetonta, puollustuskyvytöntä vastustajaansa vastaan. Mutta oliko tämä vastustaja puollustuskyvytön? Zawir saattoi lyödä vetoa, että toinen taistelisi vaikka ilman jotain kättä pidempääkin. Mutta olihan tämänkaltainen varas puukottanut nukkuviakin rintaan saadakseen oman palkkansa! Joskin silloin oli kyse töistä, mutta... Zawir pudisteli päätään itselleen.

Zaw tunsi olevansa puristuksissa. Hän halusi kiivaasti rynnätä vastustajan kimppuun, mutta jokin esteli häntä.
''Miksi minusta tuntuu että tapatan itseni...'' Zaw mumisi itsekseen ja veti hopeanhohtoisen terän esille, pidellen toisella vakaalla kädellä kiinni sen tummasta kahvasta väistimen alapuolelta. Sillä miekalla oli lähtenyt henki sekalaiselta sakilta, mutta uppoaisiko se tähän uuteen vastukseenkin?
Se jäisi nähtäväksi. Zawir nosti katseensa miekastaan uhmakkaasti EZrieliin, ja oli valmiina joko puollustautumunaan sitä vastaan mitä sitten olikaan tulossa, tai hyökkäämään pedon raivolla.


//Neh, itsestä tuntuu että tämä nuorukainen saa turpiinsa -3- Tosin, haava tai pari ei olis pahitteeks! Silmäki jos menee nii väliäkös tuolla nyt. Kunnon taistelua vaan kehiin, vai? :'D//

// Ezkö muka vetelisi iloisesti turpaan muita? XD Saa poikasi hienon arven muistoksi rakkaalta pojaltani ; ). Ei vaineskaan. Pistetään taistelua vaan tosiaan, pyydän että jos innostun liikaa ja se häiritsee huomauta, minulla on nimittäin pahana tapana meinata pistää sanamuotoa niin että asia tapahtuu eikä niin että sen pitäisi, eli jos näitä virheitä minulta lipsahtaa se johtuu siitä että olen niin innoissani mutta yritän karsia niitä pois mahdollisimman tehokkaasti//

Nuorukainen sanoi, ettei hän ymmärtäisi. Mihin enkeli naurahti.
"Mitä minun pitäisi ymmärtää. Sinun motiivisi eivät kiinnosta, ne eivät eroa muiden motiiveista millään tavoin."
Jokainen pelkäsi kuolemaa, tai suurin osa, EZriel väitti ettei pelännyt, se auttoi häntä voittamaan suurimman osan taisteluista. Nuorena, silloin kun häntä oli kuolutettu, hän oli käynyt lähellä kuolemaa, nähnyt sen silmästä silmään, mitä enemmän hän sen juotui kohtaamaan sitä varmemmaksi hän tuli siitä tiedosta että se kosketti kaikkia yhtä lailla. Hän ei niinkään muuttunut pelottomaksi, vaan sinuiksi sen asian kanssa, että aina löytyisi joku häntä vahvempi, oli se sitten pelkkä ikä, sairaus tai myrkky joka kaataisi hänet samalla tavalla kuin kenet tahansa muun.

EZriel katseli kuinka nuorukainen veti esiin aseensa ja katsoi sitä kiinteästi.
"Olet valinnut hienon aseen kannettavaksesi, pidä siitä vastakin hyvää huolta ja se palvelee sinua uskollisesti"
Hän totesi antaen toiselle hieman kehua. EZriel ei arvostanut mitään niin paljon kuin aseita, lähes kaikki muu oli hänelle yhden tekevää mutta aseihin hän suhtautui intohimoisesti kuin monet miehet naisiin tai naiset koruihin, sillä erolla että hänelle ne eivät olleet jotain millä leveillä tai tyydyttää puuttuvia osia itsestään, tyhjyyttä joka kalvoi sisällä ja joka oli täytettävä jollakin arvokkaalla tai kauniilla. Aseet olivat hänelle eläviä olentoja, sielullisia ja ajatuksekkaita.

Hän ei kuitenkaan aikonut antaa toisen aloittaa vaan oli liikkeellä samantien. Hän ponnisti eteenpäin aikomuksenaan lähestyä edestä suoraan, toisella oli toki ase jolla katkaista hänen tiensä mutta EZrielin suunnitelmana olikin väistää, hän oletti toisen iskevän sivuittain joko vasemmalle tai oikealle, tai joko odottaa että vihollinen eli hän, olisi sen verran itsevarma että seivästäisi itsensä tyhmyyksissään. EZriel aikoi kuitenkin todellakin väistää sivulle iskeäkseen toiselta samantien jalat alta.

Zawir piti katseensa vakaasti vastustajassaan, seuraillen tämän jokaista liikettä, tarkkaillen, odottaen.
Zaw antoi katseensa lipua jälleen aseeseensa. Hän käytti joskus tuntitolkulla aikaa rakkaan miekkansa puhdistamiseen, joka oli hänellä ollut jo hyvin monia vuosia - siitä lähtien kun nuorukainen päätti lähteä omille teilleen. Zaw päästi huultensa välistä pienen huokaisun ja suuntasi katseensa viholliseen...

Ja havaitsi tämän samassa lähtevän liikekannalle. Nuorukaisemme jokainen lihas jännittyi odottaessaan seuraavaa tapahtumaa. Zaw humautti ilmaa siivillään purlaalsene jännitystään, arvioi tilanteensa nopeasti ja astahti taaksepäin miekka vakaasti oikeanpuoleisessa kädessä. Zawir oli oikeakätinen, mutta tulisi tarvittaessa toimeen vasemmallakin.
Zaw astui kaksi harkittua askelta taaksepäin ja kohotti miekkaansa loivassa kaaressa alaviistossa oikealta, valmiina oko iskemään sen lähestyvään kohteeseen tai suojaamaan omaa kehoaan. Zaw piti siipensä valmiuksessa ponkaisemaan itsensä hyppyyn, jolloin voisi lentää vihollisensa hyökkäyksen alta. Vaaleasulkaiste siivet värähtelivät käskyä odotellessaan, mutta nuorukaisen jäänsinisten silmien katse pysyi vihollisessa, oikeanpuoleinen käsi valmiina tekemään mitä täytyi hopeanhohtoisen miekan kanssa, odotellen vielä hetken.

EZrieliä ei paljon kiinnostanut oliko toinen motivoitunut taisteluun tai ei. Pian tämä kuitenkin joutuisi ottamaan sen tosissaan sillä hän ei aikonut lepsuilla, alussa että ottaa sen verran helposti että toinen pääsisi hieman lämmittelemään ensin, sitten hän ottaisi lisää vauhtia nähdäkseen kuinka nuorukainen pysyisi perässä. Asettaan hän oli luvannut olla käyttämämättä, mikä hieman närkästytti sitä kovasti. Se oli kuitenkin tietoinen isäntänsä luonteesta ja antoi asian olla, se pääsi kuitenkin tarpeeksi usein maistamaan ihastuttavaa, kuka sitten silloin sattui olemaankaan, vihollisen verta säännöllisesti, jollei jopa useammin kuin koskaan muiden omistajiensa käsissä.

Enkeli oli täydessä vauhdissa, eikä hymy hänen huuliltaan karannut minnekään. Päivä oli alkanut hieman hitaasti mutta nyt hän saisi ehkä revittyä siitä hieman hupia. Hänen jäiset silmänsä seurasivat pojan joka liikettä, pienintäkin värähdystä kasvoissa tai asennossa. Oli aina hienoa erilaisia vastustajia vastaan sillä kaikki liikkuivat reagoivat aina täysin eri tavoin ja tasoilla.

Ollessaan tarpeeksi lähellä enkeli nosti vasenta kättään kuin iskeäkseen harhautuksena, mutta pudottautuikin samalla kierteellä alas molempien käsiensä varaan iskeäkseen toista polveen vasemmalla jalallaan.