Ja sitten he tapasivat...

Zawir

Tuttu nuorukaisemme, enkeli joka Zawiriksi ristittiin, löi suurilla, valkeilla siivillään ilmaa. Zaw pudotti asteen korkeuttaan ja lähti laskeutumaan harkitusti. Poika räväytti siipiään muutaman kerran ennen jalkojensa koskettaessa maan pintaa äänettömästi - kuten aina. Zawirin siipien iskut karkoittivat irtolehdet sun muut roskat kauemmas, ja Zaw antoi katseensa kiertää punaisen sävyistä metsää. Tuuli heilutteli vienosti puhaltaessaan pojan hiuksia ja Zawir käytti muutaman sekunnin ajastaan nauttiakseen tuulen tuomasta lämmöstä ihollaan. Vaikka hän oli korkealla, vuoristossa, oli tuolla siitä huolimatta lämmin.

Zawir asteli muutaman askeleen eteenpäin, venytellen samalla käsiään ja siipiään samaa tahtia, lopulta antaen siipiensä levätä supussa selkäpuolellaan. Zaw katsahti vielä taakseen ennenkuin kaivoi takkinsa syövereistä jonkin sorttista syötävää, jonka oli vähillä rahoillaan ostanut aikaisemmin. Töitä ei ollut harmillista kllä löytynyt. Zaw haukkasi jälleen ruokaansa ja istahti erään puun lähelle syömään vähäistä ravintoaan, samalla tarkkaillen ympäristöään mahdollisten vaarojen vuoksi. Koskaan ei voinut olla liian varma.

Tietenkään ketään kaunista, naispuolista olentoa ei tänneppäin sattuisi nuorukaisemme onnella tulemaan. Tuskin nyt sentään hänellä niin hyvä tuuri kävisi. Vai?

Irilia

Punainen oli ehdottomasti Irilian lempiväri. Se muistutti häntä joka kerta yhtä paljon verestä, tuosta kauniista elämän nesteestä joka toisesta vuodatettuna toi hänelle suuren nautinnon. Sen kirkas, puhdas väri ja se raudan tuoksu huumasivat hänet jo pelkästä ajatuksesta. Punainen toi tälle myös mieleen liekit. Irilia piti niistä hyvin paljon, sillä hän rakasti katsella sitä kuinka liekit ahnaasti söivät kohdettaan hitaasti mutta varmasti. Punaiset puut eivät olleet poikkeus, hän piti niistä - mutta ei ehkä tosin siinä merkityksessä missä moni muu niistä piti.

Irilia hengitti vuoristoilmaa ja katseli ympärilleen. Punaiset puut huojuivat raikkaan tuulen mukana ja aurinko oli jo melkein kokonaan painunut mailleen. Pian tulisi hämärä yö ja ilma viilenisi hieman, sillä se oli hyvin kuuma vaikka vuoristo sijaitsikin korkealla. Demoni tunsi yön omaksi "ajakseen", olihan hän kuitenkin varas ja yön pimeys oli varkaan ystävä. Täällä vuoristossa hän ei kuitenkaan ollut nyt varkaudet mielessä vaan hän oli tullut vain selvittämään ajatuksiaan. Hänestä tuntui joskus kuin ei tietäisi kuka on ja painiskeli silloin tällöin identiteetti-ongelmien kanssa, mutta tästä hän vaikeni aina eikä kukaan tiennyt tämän omista ongelmista.

Demoni otti esille pienen ja kauniisti koristellun sytyttimen. Hän pyöritteli sitä käsissään ja ihaili sen pintaa. Häntä kuitenkin kiinnosti paljon enemmän se mitä tapahtuisi sitten kun hän avaisi sytyttimen kannen. Hän otti maasta puun oksan - juuri sopivan kuivan - ja avasi sytyttimensä. Sitä oli hieman viritetty, joten suuri liekki ampaisi esiin sen sisältä ja tarttui välittömästi oksaan alkaen syödä sitä hetki hetkeltä. Irilia laittoi sytyttimen pois ja keskittyi koko ajan palavaan oksaan jota liikutteli välillä niin, että sen kärki osoitti ylöspäin, välillä sivuille. Hän käveli samalla koko ajan eteenpäin eikä ollut ollenkaan huomannut, että tämä oli saanut seuraa. Hyvin lähellä nimittäin oleskeli enkeli syöden jotain. Irilia ei tosin jaksanut tähän kamalasti huomiota kiinnittää, hänen mielestään ei ollut hänen tehtävänsä ottaa kontaktia toisiin.

Zawir

Zawir söi kaikessa rauhassa. Hänen syömänsä ruoka ei ollut kauhean huonoa, ottaen huomioon että sen eräpäivä oli luultavimmin mennyt jo kuukausia sitten. Zawir ajatteli ohimennen, mitä myrkkyjä ruoka kuitenkin saattoi hänen tietämättään sisältää. Hän tosin oli testannut ruokaa varmalla tavalla; hän oli pakottanut sen myyneen kauppiaan syömään ensin siitä osan. Kauppias ei aluksi ollut suostunut, ja asia lopulta päättyi niin että Zawir tunki ruokaa kyseisen kauppiaan kurkusta alas väkivaltaisin keinoin ja katseli hetkeä myöhemmin, ettei kauppiaalle tapahtunut ruoan syönnistä - tai syönnistä ja syönnistä, takaisin asiaan - mitään pahaa. Ei sillä, että Zawir olisi jotenkin välittänyt kauppiaasta. Zawir välitti omasta terveydestään enemmän, ja kauppias oli saanut olla koe-maistaja. Sitäpaitsi kauppias oli ottanut kiskurihinnan ruoasta. Joskaan se jälkeenpäin ei tainnut olla minkäänlainen ihme.

Pieni virne tunkeutui Zawirin kasvoille pojan syödessä ja miettiessä niitä tapahtumia. Mutta äkkiä Zawir meinasi tukehtua ruokaansa. Ei sen takia, että se olisi sittenkin ollut jotenkin myrkyllinen tai muuta, vaan herrasemme jään sinisiin silmiin osui mielenkiintoinen olento. Luultavasti demoni, Zawir päätteli nopeasti päässään, kakoessaan kurkkuunsa juuttuneet tähteet maahan. Ilkikurinen virne valtasi Zawirin kasvot. Demoni tai ei, selvästi se - tai hän - oli naispuolinen. Taisi herrasellamme käydä sittenkin tuuri... jos sitä sitten tuuriksi saattoi kutsua, että lemmenkipeä enkeli tapasi vuoristossa pyromaanin demonin. Tai pyromaanilta Zawirin silmiin demoni vaikutti. Mikäs sen hauskenpaa.

Irilia

Demoni vain käveli palava oksa kädessään hymyillen. Tämän silmät olivat puoliksi sulkeutuneet ja tämän ilme muistutti suuresti sellaista, jota käytettiin kun haluttiin hurmata toinen. Mutta ainoa asia joka hurmasi silä hetkellä oli tuli, jota Irilia rakasti. Sen katseleminen sai hänet vaipumaan omiin ajatuksiinsa ja sai tämän tuntemaan turvaa. Se myös muistutti häntä toki Helvetistä, tämän entisestä kodista.
Irilia oikoi hieman vererenpunaisia, sulkien päistä hieman repaleisen näköisiä siipiään ja laittoi ne lopulta olkapäilleen ikään kuin viitaksi. Siivillä ei ehkä voinut lentää mutta ne olivat suuret ja niiden yksi eduista oli se, että ne pystyi asettamaan viitankaltaiseksi. Se sai demonin tuntemaan itsensä ylvääksi ja loi tästä yleensä vahvan kuvan muille. Majesteetilliset siivet kertoivat tämän enkeliverestä joka kulki tämän suonissa, olihan tämän isä kuitenkin ollut Helvettiin karkotettu langennut enkeli.

Tämä nojasi puuta vasten ja puhalsi kituvan liekin pois siitä, mikä oli ennen ollut oksa mutta nyt vain enää hiiltynyt kasa jonka tunnisti oksaksi enää vain siitä pienestä osasta, jota Irilia piti kädessään. Hän poltti aina kaiken niin pitkälle kuin vain kykeni. Nainen katsahti taivaalle ja tuumasi mielessään, että tänä yönä olisi täysikuu. Näin korkealla se varmasti näkyisi kauniina ja suurena. Vaikka täysikuu ei ollutkaan punainen hän piti siitäkin. Demoneilla joiden keskellä hän oli asunut aikanaan Helvetissä oli ollut tapana laulaa ja juhlia täysikuun aikana. Irilia ei tosin koskaan ollut ymmärtänyt tarkalleen mitä juhlittiin, mutta hän oli oppinut kuitenkin pitämään siitä. Hän oli kuitenkin kuullut, että muutama langennut enkeli oli laittanut tämän tavan alulle ja pienessä yhteisössä siitä oli sitten tullut tapa. Irilia tunsi siksi täydenkuunaikaan aina tarvetta ainakin laulaa.

Irilia kävi hivenen uteliaaksi ja vilkaisi kohti enkeliä mutta käänsi kasvonsa kuitenkin takaisin kohti iltahämärän värjäämää maisemaa.

Zawir

Zaw katseli hetken aikaa naispuolista demonia, kuin lumottuna. Jälleen kerran. Minkäs sitä voi. Ja niin Zawir nousi sieomaan, kaapumaisen takkinsa lieppeet heilahdellen tuulessa, kahisten mukavasti. Zawir veti kasvoilleen parhaan hurmurimaisen vamppyyri-hymynsä ja asteli muutaman rennon askeleen kohti demonineitosta.
'' No mutta, mitäs meillä täällä onkaan...? Viehättävä demonineitokainen, jos saan sanoa? '' Zawir sanoi romanttiseen sävyynsä, siipiään levittäen, jotteivät ne tärisisi jännityksestä. Muutama höyhen irtosi ja tipahti maahan. Zawir näytti tekevän kunniaa demonille, kuten kunnon herrasmies kauniille neidolle, nostaen sitten päänsä ja katseensa.
'' Mikäs tuo neitosemme tänne päin tänä kauniina, romantiikan täyteisenä iltana? '' Zawir kysyi sitten, leveä hymy, tai pikemminkin ehkä ärsyttävä virne, kasvoillaan.

Zawir piti kahden metrin välin demoniin, ihan vain varmuuden varalta. Jos tulisi tiukka paikka, Zawir voisi lentää tiehensä. Jos siis pääsisi pakoon.


// asd, lyhyt ;A;

Irilia

Irilia piti siitä kuinka toinen lähestyi tätä varoivaisen kohteliaasti kasvoillaan hurmaava hymy. Enkeli vaikutti juuri sellaiselta mieheltä, joita tämä usein käytty uhreinaan ensin hurmaten heidät ja sitten ryöstäen mutta tänä iltana Irilia vastusti kiusausta. Hän ei ollut saanut pitkään aikaan seuraa ja hän oli erittäin seurakipeä. Toisin kuin useimmat demoni, hän oli mielellään myös enkeleiden seurassa - ainakin Saarella asuvien. Ehkä tämän enkeliveri veti häntä myös enkeleiden puoleen ja hän tunsi siitä ylpeyttä. Olihanhan hän myös saanut lähes kokonaan inhimillisen ulkonäönkin joka vetosi niin enkeleihin kuin demoneihin.

Demoni kääntyi ylväästi ja katsoi toista kasvoillaan pieni hymy, sekä siivet edelleen viitaksi levitettyinä tämän olkapäille.
Hän ei tahtonut vastata kokonaan totuudenmukaisesti toiselle, hänhän oli tullut vuorille kokoamaan sekavia ajatuksiaan.
"Tänä yönä on täysikuu", hän aloitti täyteläisellä, rauhallisella äänellä. "Siinä yhteisössä jossa minä asuin aikanani... Me kunnioitimme kuuta ja sen valoa joka valaisee yönkin pimeydessä. Täältä vuorilta täysikuu näkyy suurimmillaan ja se on silloin ylväimmillään". Irilia päätti aloittaa rauhalliselta pohjalta, hän yritti parhaansa mukaan ainakin ensialkuun käyttäytyä sillä tämä oli kiinnostunut enkelistä joka vaelteli vuorilla tähän aikaan.

// ei se mitään, tämäkin oli ;^;

Zawir


Zawir oli kääntynyt kylki demoneitokaiseen päin, toinen käsi aavistuksen piilossa, toinen edess, valmiina syöksymään eteenpäin jos tarve vaati. Zawir levitteli siipiään uudellen, lopulta jättäen ne viistoon selkänsä taakse, kuitenkin valmiina toimintaan, jos vain oli pakko.
Zawirin kaapumainen takki oli kerrankin auki, ja sen alta näkyi mustaakin mustempi T-paidan tapainen. Pojalla oli paljon vöitä keskivartalonsa tasalla, joista roikkui muunmuassa kauniisti kuunvalossa kiiltelevä, terävä miekantapainen. Poika naksautti niskaansa, sulki silmänsä sekunniksi ja katsoi jälleen demoniin edessään.

Zaw siirsi painoaan toiselle jalalleen ja vilkaisi taivaankantta. '' Täysikuu. Hurmaavaa, eikö totta? Sattumoisinkin itsekkin pidän enemmän yöstä kuin päivästä, enemmän kuusta kuin auringosta. Yöstähän on apua, varsinkin töissä. '' Zawir sanoi pehmeään sävyyn, pää asteen vinossa, osa lihaksista edelleen jännittyneenä. Zawir ei tiennyt, mitä tästä seuraisi. Mukavasta - tai siis jos sitä mukavaksi saattoi kutsua - keskustelusta raivokkaaseen taisteluun? Ehkä. Tai ehkä ei. Zawir ei tykännyt taistella naispuolisia olentoja vastaan, paitsi tehdessään pimeitä hommiaan, joiden vuoksi oli pimeiden tyyppien seurassa kerännyt mainettaan. Zawirilla ei ollut ystäviä tai kunnon perhettä jonka nuorukainen tuntisi omakseen, ei ketään, ei mitään mitä voisi pitää heikkoutena. Hänen työssään asia oli hyvä niin.

Irilia

Demoni seisoi edelleen rauhallisesti paikallaan, hän ei tuntenut itseään uhatuksi. Hän näki, ettei toisella ollut mitään aikeita käydä tämän kimppuun jos Irilia itse ei tekisi mitään ja mitäpä hänen edes pitäisi tehdä?
Kun enkeli mainitsi, että yöstä on apua töissä Irilia ajatteli, että heillähän saattoi jopa olla samanlainen "ammatti". Varas tai palkkamurhaaja, hän ei kuitenkaan välittänyt pahemmin loppupeleissä. Hän ei tulisi olemaan mikään heikko vastus jos tämä tahdottaisiin ryöstää mutta siitä päätellen kuinka kaukana toinen seisoi kertoi tälle, että konflikteja tuskin syntyisi tänä yönä.

"Se on", tämä vastasi äänessään pieni kaihoisuus. Samassa tämän mieleen juolahti kysymys. Muutama langennut enkeli oli Helvetissä aloittanut näiden "kuujuhlat" ja Irilia ei ollut kuullut, että muut demonit sellaisia pitäisivät. Siksi hän miettikin, olisiko kuulle tarkoitettu kunnianosoitus lähtöisin peräti enkeleiltä vai oliko se jokin langenneiden enkelien ihan oma juttunsa.
"Kuulehan...", tämä aloitti.
"En ole koskaan perehtynyt kunnolla enkeleihin joten tahtoisin kysyä... Onko teilläpäin tapoja liittyen kuuhun? En ole koskaan kuullut, että muilla demoneilla olisi samanlaisia tapoja kuin omassa yhteisössäni ja en ole koskaan ollut varma, onko se lähtöisin alunalkaen teidän puoleltanne. Siis enkeleitä tarkoitan", demoni kysyi ja tämän kasvoilla oli kysyvä ilme. Hän myös mietti oliko toinen huomioinut ollenkaan sitä, että hän mainitsi piilotetulla tavalla sen, että Helvetissä tämän yhteisössä ei ollut pelkästään vain demoneita vaan myös enkeleitä, jotka olisivat saattaneet tämän tavan opettaa.

Zawir

Zawir piti katseensa tiukasti kiinni demonissa, vilkaisemattakaan muualle, silti muilla aisteillaan tarkasti pitäen ympäristöään silmällä.
Zawir kuljetti kädet hitaatsi rintakehälleen jalaittoi ne sittne puuskaan, kuunnellessaan toisen sanoja, antaen niiden haipua pitkään päänsä sisällä. Zaw vaihtoi hiukan astentoa, mutta piti sen silti valmiina taisteluun. Kaiken varalta, kuten nuorukaisella oli tapana miettiä.

'' Kai niitä joillain on. En ole varma. Itselläni ei sen pahemmin ole, ja tuskin on... tai oli perheellänikään. '' Zawir vastasi, miettien sanojaa hetken verran, samoin jälleen dmeonin sanoja, tallentaen demonin antamat tiedonmuruiset aivojensa syvimpiin sopukkoihin. Zawir ei ollut niin tyhmä, kuin ehkä joskus saattoi antaa ymmärtää. Hän ei ollut typerä koira, vaan pikemminkin yössä hiljaa saalistava susi, kuitenkin viekas kuin kettu.
Zaw yritti samalla vaijentaa ne aivojen sopukat, jotka ajattelivat jotain aivan muuta. Liittyen demonineitokaiseen. Zawir värähti pienesti ja pudisti moiset ajatukset päästään. Nyt ei tainnut olla niiden aika.
Zawir rykäisi nopeasti ja katsoi demonia uudelleen. Poika kallisti päätään kuin suloinen koiranpentu. '' Mikäs muuten onkaan noin viehättävän demonineidon nimi, jos saan luvan kysyä? '' Poika kysyi asteen suloisempaan sävyyn, sellainen virne jälleen kerran kasvoillaan. Minkäs sitä ajatuksilleen nuori poika voi.

Irilia

Demoni kuunteli toista ja kuuli tämän äänessä jotain joka ei vaikuttanut ihan iloiselta. Irilialla ei kuitenkaan ollut pahemmin kykyä empaattisuuteen joten hän ei oikein tajunnut mikä tämä omituinen vivahde toisen äänessä ja käytöksessä oli. Hän ohitti ajatuksen ja siirtyi sitten käsittelemään päässään toisen esittämää kysymystä.
"Nimeni on Irilia", hän vastasi ja hymyili hieman, vaikkei hymyllään mitään tarkoittanutkaan. Demoni pyöritteli hiuskiehkuraa sormenpäällään.

"Entä sinun nimesi?", hän kysyi ja sitten nykäisi punertavan, ohuen hiuksen irti päästään. Hän otti taskustaan sytyttimensä, nykäisi puusta oksan irti ja sitten sytytti puun. Tämän katse ja keskittyminen olivat silti koko ajan toisessa, hän sytytteli asioita jo niin tottuneesti, ettei hänen tarvinnut edes katsoa niihin päin. Kun puu oli syttynyt palamaan tarpeeksi hän laittoi hiuksensa siihen ja liekki värjäytyi punertavanlilaksi. Irilia ei itsekään tiennyt miksi tämän hiukset näin liekin värjäsivät mutta hän tiesi, että se oli lähtöisin hänen demonipuoleltaan. Demoneita kun oli paljon erilaisia ja niillä oli niin paljon fyysisiä erikoisuuksia, että Irilian erikoisuus oli aika pieni verrattuna useisiin muihin, täysverisiin demoneihin.

Zawir

Zawir piti käsiään edelleen puuskassa ja piti tiukasti katsekontaktia demoniin edessään.
'' Irilia? '' Zawir toisi, pyyhkäisten leukaansa sormenpäillään, hiukan asentoa taas vaihtaen ja siipiään vienosti heilauttaen. '' Mikä upea nimi. '' Poika snaoi vielä, hurmurin hymy suupielillään.
'' Saanet kutsua minua nimellä Zaw.'' Zawir vastasi kysymykseen. Zaw oli toki Zawirin lempinimi, mutta monet myös tunsivat hänet tuolla nimellä palkkamurhaajana. Zawir loi hiukan pisteliään, kylmän hymyn naispuoliselle demonille. Zawir tuumasi ohimennen, että olisi mukavaa heittää hiukan keikkaa. Ei siis esiintyä missään lavalla ja soittaa jotain soitinta tai laulaa, vaan hiukan synkempää ja verisempää keikkaa. Palkkamurhaajien keikkaa, jossa korkeintaan laulaa luikauttaa viimeiset sanansa uhri, joka ei välttämättä edes tiennyt mikä häneen iski. Zawir tosin tykkäsi työssään pelotella uhrejaan henkihievereihin ennen murhaamista. Oli aina ilo nähdä edellisellä baarien pullistelijalla kasvoillaan pelkoon vääntynyt ilme, ja kuulla uhrin hokevan äitiään avuksi.

Toisin kuin joku muu, Zawir ei tuntenut myötätuntoa työssään. Zaw ei tuntenut myötätuntoa kuin itseään kohtaan. Joskus hän varasti uhrien arvoesineet ja muut käytännölliset tavarat, sillä yleensä työnantajat eivät niitä halunneet. Yleensä haluttiin vain mojovaan kuntoon silvottu, eloton ruumis.
Zawir katseli viheliäinen hymy kasvoillaan demoneitokaista, arvioiden pääkopassaan.

Irilia

"Zaw...", tämä makusteli nimeä suussaan. Irilian mielestä se kuullosti enemmän lyhenteeltä jostain kuin oikealta nimeltä mutta samapa tuo, ainaki toisella olisi nyt nimi jolla tätä voisi mahdollisesti puhutella. Hän käänsi katseensa hetkiseksi palavaan oksaan jota liilat liekit nuolivat.
Zawin kasvoilla kohoili hymy joka ei Iriliankaan mielestä näyttänyt ihan siltä, että tällä oli hyvät mielessään. Toisen hymy kuitenkin muistutti häntä hänen omasta hymystään nähdessään uhrinsa joka katsoi häntä rukoillen säästämään tämän. Hän ei koskaan tappanut ketään mielellään vaan jätti eloon - pahasti mukiloituna tosin - kaikki, sillä hän saattaisi vielä uudestaan myöhemmin käydä ryöstämässä entisen uhrinsa jos hänelle olisi jäänyt jokin kaunis esine kaivelemaan korvan taa.

Toisesta pahemmin piittaamatta hän kohotti rauhallisesti ja sulavasti katseensa taivaalle odottaen täysikuun nousua. Se näkyi jo kaikessa komeudessaan mutta se ei ollut vielä korkeimmalla kohdallaan. Irilia joutuisi vielä odottamaan jonkin aikaa ennen kuin aloittaisi kuukausittaisen riittinsä. Hän kuluttaisi oikein mielellään aikaa uuden tuttavuutensa kanssa. Irilia puhalsi kituvan oksanraadon sammuksiin ja nakkasi sen läheisen vuorenreunan yli kaaressa. Siinä missä oksa oli yleensä palaneena musta, niin nyt sen mustassa noessa oli myös valossa kimaltavia liiloja, miltein magnetan värisiä alueita.

Zawir

Zawr katsahti ylös, tummansinisen ja mustan sävyttämälle taivaalle, katsellen tuikkivia, suuria ja pieniä tähtösiä. Ne ympäröivät valtavan näköistä kuuta, joka tuntui nuorukaisesta jotenkin kutsuvalta. Kuu se vain on... Poika tuumasi hiljaa päänsä sisässä, levitellen hiukan siipiään ettei värisisi. Kuu oli kuitenkin lumoava, kaunis mutta jotenkin häikäisevä. Zawirin luoteiset olennot pitivät kuusta, sillä sen haileassa valossa näki mukavasti uhrinsa kasvot kun tuo viimeisen kerran ehti anella armoa.

Pieni virne ponnahti tahtomattakin Zawirin kasvoille. Ilkeä virnistys, joka tosin ei kohdistunut Irilianiin, vaan nuorukaisen omiin ajatuksiin.
Zawir siirsi hiukan oikeaa jalkaansa, äänettömästi ja katseli ympäröivää, sävykästä, kuun valkeassa valossa loistelevaa metsää. Täällä, ylhäällä vuorilla, oli todellakin kaunista. Ehkä myös hiukan romanttista. Mutta Irilianista ehkä ei mitä parhainta naisseuraa saisi romanttiselle kuutamokävelylle, Zawir tuumasi vilkaistessaan demonia muutaman metrin päässä. Jokin demonineitokaisessa sai kylmiä väreitä kiipeämään pitkin nuorukaisemme selkää. Irilia oli hänestä kaunis. Ehkä myös tappavan kaunis.

//Lyhyttä pukkaa ku inspis lampsi jorpakkoon D:

Irilia

Molemmat olivat ja hiljaa ja se hieman harmitti Iriliaa, seurallinen olento kun oli. Hän yritti keksiä jotain puheenaihetta mutta hänestä tuntui typerältä keksiä aihetta itse kun oli tottunut siihen, että kaikki kysymykset ja muu kohdistettiin häneen.
"Minkä takia sinä muuten lähdit Edenistä?", tämä kysyi yks-kaks. Hän kyllä tiesi, että Edeninkin enkelit saattoivat käydä silloin-tällöin saarella mutta Zaw näytti siltä kuin ei asuisi Edenissä - siitä päätellen, että ruoka jota tämä oli syönyt tämän saapuessa oli haiskahtanut vähän vannhalta. Irilian aistit olivat vähintäänkin yhtä tarkat kuin kissalla tai koiralla, demoniveren perintöä sekin.
"On vaikea kuvitella, että enkeli lähtisi Edenistä omin ehdoin. Toisin kuin Helvetissä Edenissä ei tarvitse taistella joka päivä selviytyäkseen, kaikki on jo valmiina. Tai niin minä olen kuullut, en tietenkään itse ole siellä koskaan käynyt", hän jatkoi ja kietoi siipiään tiukemmin ympärilleen.

Irilia oli huomannut, että Saarella oli hyvin paljon enkeleitä mutta hän ei koskaan oikein ollut tullut ajatelleeksi miksi nämä Jumalaa ehkä lähimpinä olevat olennot tahtoivat niin kärkkäästi luopua kaikesta siitä täydellisyydestä, siitä ilosta ja yltäkylläisyydestä jota nämä saivat osakseen koska Jumala näitä rakasti. Jos hän olisi saanut joskus tilaisuuden tavata isänsä hän olisi saattanut tietää enkeleistä enemmän ja hän olisi voinut valaista useita asioita Taivaaseen liittyen - senkin, miksi tästä oikeastaan tuli langennut enkeli - mutta se oli myöhäistä, tämä oli potkaissut tyhjää jo ajat sitten.

Zawir

Nuorukainen katseli taivaan tähtikantta, kunnes Irilia alkoi puhua. Kysyi kysymyksiä.
Poika lasti hiukan päätään ja katsoi maata, kädet, kuten jo aikaisemmin, edelleen puuskassa. Hän kuunteli kysymykset, kaikki sanat, jotka toinen suustaan päästi, ja kun demoni oli lopettanut, löi Zawir siivillään voimakkaasti ilmaa. Kuului jopa kova, räiskyvä ääni, kun siivet löivät tuulta. Zawir nosti katseensa ja katsoi Irilianiin, kääntyen jälleen kohti toista, uutta tuttavuuttaan. Zaw mietti sanojaa hetken aikaa päässään, selvittäen itselleenkin syitään ja mitä kertoisi dmeonille, mitä sitten ei.

'' Kyllästyin Edeniin jo aika nuorena. Lähdin kuitenkin sieltä lopullisesti, kun se ei ollut enää turvallinen. Niin teki moni muukin, ennen minua ja jälkeeni. '' Zawir alkoi selostaa, katsellen punaisia puta ympärillään, lopulta antaen katseensa kiertää jälleen taivaalle. Pieni ironine hymynpoikanen kallistui pojan huulille. '' Tosin, en kyllä juurikaan välitä mitä siellä tapahtuu. En niin kauan kuin jokin asia koskisi jotenkin minua. '' Poika sanoi vielä. '' Siellä ei ole mitään, ei mitään minulle rakasta tai tärkeää. ''

Zawir vilkaisi vielä Irilianiin, siirsi katseensa takaisin taivaalle ja puristi salaa kainaloidensa alla käsiään nyrkkiin.
'' Kuu on tosiaan lumoava, '' Zawir totesi sitten ääneen, hiukan hiljemmalla äänensävyllä.

Irilia

Irilian kiinnostus heräsi kun enkeli mainitsi, ettei Taivas ollut enää turvallinen paikka. Tavallista tarkemmin hän kuunteli Zawin kertomaa hyvinkin suurella antaumuksella. Ehkä se johtui siitä, että Taivas oli aina kiinnostanut häntä jotenkin. Yleensä kaikki sellainen kiinnostaa mihin ei ole pääsyä tai mitä ei muuten vain voi saada mutta häntä houkutti toisinaan tietää myös millaista elämää tämän isä oli viettänyt ennen lankeemustaan.
Irilia tarkasteli Zawia päästä varpaisiin ja yritti tajuta mitä toisen päässä liikkui, miksi tämä käyttäytyi ja liikkui niin varovaisesti ja jotenkin kankeasti. Mutta vaikka hän kuinka yritti, ihan tosissaan yritti, ei hän osannut ymmärtää. Häneltä puuttui todellakin kyky empaattisuuteen toista kohtaan.
"Mitä sitten tapahtui? Miksi Taivas ei ole enää turvallinen paikka olla?", hän kysyi täyteläisellä ja rauhallisella äänellään mutta siitä saattoi kuulla myös kiinnostuneisuuden.
Hän oli aina luullut olevansa ajan tasalla siitä mitä tapahtui niin Saarella, Helvetissä kuin Taivaassakin mutta myönnettävää oli, ettei hänellä ollut minkäänlaisia yhteyksiä enkelten asuinsijaan kun hänellä ei ollut läheisiä tuttavia ainakaan taivaassa ja hän ei itse sinne päässyt.

Zawir

Zawir vilkaisi sivusilmällä demonia ja kuunteli jälleen tuon kysymyksen. Zaw katsahti jalkoihinsa, joita päällystivät pitkät, kovat kengät, jotka sopivat hyvin kaikkiin maastoihin.
'' Nojaa. Siellä... monet alkoivat... '' Zawir yritti mumista vastauksen sen enempää ajattelematta, jälleen kerran sivuttain Irilianiin kääntyneenä, jään sinisten silmien katse saappaidne kärjissä. Sitten enkelin katse siirtyi jälleen demoniin. Sitten poijan naamalle ilmestyi pieni virne.
'' Enpä tiedä, kuuluuko asia edes sinulle. Sano minulle: miksi kertoisin enemmän? '' Zawir kysyi ja kääntyi jälleen demoniin, kädet kokoajan puuskassa. Aivankuin ne olisivat liimattu yhteen. '' Mitä minä hyötyisin? '' Poika kysyi ja astahti yhden, päättäväisen askeleen eteenpäin, siivet kuitenkin valmiina, samoin kädet lennähtämään aselle.

Zawir piti kylmän katseensa demonissa, tarkasteli tuon jokaista liikettä, mittaili ja pohti.

// KAUHEAN lyhyt taas ;___; Sori D8

Irilia

Demonia harmitti suuresti, ettei toinen suostunut kertomaan loppuun. Hän ei tiennyt oliko enkelillä jotain salattavaa vai tahtoiko hän vain tahallaan ärsyttää, mutta Irilia ei välittänyt. Rauhallisin, sulavin liikkein hän seisoi suorana eikä enää nojannut puuhun ja punaiset siivet tämän olkapäillä rentoutuivat hieman.
"En tiedä hyödytkö sinä siitä mitään...", hän aloitti ja puhui tavalliseen, normaaliin tahtiinsa. "Mutta minä itse olen kiinnostunut Taivaan tapahtumista, sillä se on paikka jonne en ole koskaan päässyt mutta joka silti on aina kiinnostanut minua toisin kuin useita muita kaltaisiani. Se johtuu siitä...", tämä jatkoi ja heilautti kädellään hieman punaisia, pitkiä hiuksiaan.
"... että minun isäni oli enkeli ja toisinaan tunnen vetoa myös asioihin joista muut demonit eivät ole edes kiinnostuneet".
Irilia ei välittänyt siitä, että kertoi toiselle niin paljon itsestään, kun taas Zawir ei todellakaan tuntunut kertovan itsestään juuri mitään. Irilialla ei ollut menneisyydessään mitään minkä kertominen saattaisi olla tälle epäedullista.
"Mutta en pakota sinua kertomaan mitään, uskon saavani tietooni sen, mitä siellä on tapahtunut, joltain toiseltakin"

Zawir

Zawir ei liikkunut milliäkään, vaan pysyi paikoillaan, virne edelleen kasvoillaan.
'' Langennut enkeli, vai? '' Zawir kysyi miltein itsekseen ja virnisti niin että muutama valkea hammas näkyi. '' Hauskaa. '' Zawir sanoi ja hänen kasvonsa palasivat samaan virneeseen kuin aikaisemmin. '' Niin no, luultavasti saat tietoa joltakulta muulta. Ei sitä koskaan tiedä. Mutta minä tuskin hyödyn tästä mitään. '' Poika sanoi miltein lempeään sävyyn.

Nuorukainen vilkaisi nopeasti ylhäällä mollottavaa kuuta, ja katsoi taas demoniin. '' No, mitä aijot tehdä? Mihin aijot mennä? '' Poika kysyi hymy suupielessä, kädet puuskassa ja astui hiukan lähemmäs, mutta piti kuitenkin pienoisen välimatkan. Hän ei aikonut kopata demoninneitokaista syliinsä kuin Gillian -enkelityttöä. Irilia oli aivan erilaista lajia, vaikka enkelin veri hänen sisällään selvästi kiersi. Ja Irilian vaikutti olevan hiukan Zawiria vanhempikin. Ja jokin käski Zawiria säilyttämään välimatkan.

Irilia

Irilia vilkaisi ylös ja huomasi, että kuu oli noussut. Hän levitti verenpunaiset siipensä olkapäidensä päältä ja kääntyi kohti Zawia.
"Ajattelin ainakin ensialkuun tehdä sen, mikä minun olikin tarkoitus tehdä kun tulin tänne", hän sanoi ja hymyili viekkaasti mutta viekkaus kuitenkin jäi tämän ilmeeseen, naisen olotila oli nimittäin enemmänkin vapautunut ja tavallaan iloinen. Demonilla ei ollut muuta mielessään kuin kuu ja sille tarkoitettu laulu. Irilia päätti myös vastoin alkuperäisiä suunnitelmiaan myös tanssia kuten alkuperäiseen riittiin kuului. Hänellä kun nyt oli yleisöä niin tanssi ei menisi hukkaan.
Irilia suoristui täyteen pituuteensa. Hän ei ollut mikään päätähuimaavan pitkä mutta hän ei ollut mikään lyhytkään ja tämän jalassa olevat saappaat tekivät hänestä vielä hieman pidemmän. Hän sulki silmänsä ja antoi kuunvalon hetken aikaa osua tämän kasvoille. Tämä vetäisi hieman henkeä ja aloitti.

Demoni aloitti laulunsa hyvin korkealta mutta mitä pidemmälle hän jatkoi sen enemmän ääni alkoi pehmeästi soljua niin korkealle kuin matalalle. Irilia lauloi muinaisella kielellä mutta toisinaan hän lauloi myös muutamilla Maan kielillä, kuten Italiaksi.
Tämän askeleet olivat hallittuja, siroja ja notkeita. Hän kieppui ja ja käytti käsiään ja siipiään tasapainottaakseen kehoaan. Irilian pitkät hiukset heiluivat tuulen mukana, samoin tämän hamemainen paidan alaosa.
Mitä kauemmin hän tanssi ja lauloi sen nopeammaksi tämä kävi. Laulu muuttui pikkuhiljaa yhä vaihdokkaammaksi ja vahdikkaamaksi, samoin tanssi. Loppupuolella hänen liikkeensä olivat jo hyvin teräviä ja ulkopuolisesta saattoi näyttää siltä, että tämä kaatuisi hetkenä minä hyvänsä. Irilai kuitenkin oli harjoitellut hyvin paljon ja hän osasi asiansa.

Viimein Irilia lopetti. Hän oli kadottanut ajantajunsa jo melkein alussa mutta hänestä tuntui kuin olisi kulunut vain pieni hetki. Hän huohotti hieman mutta hymyili ja katsahti sitten kysyvästi enkeliin. Tämä nimittäin oli päässyt juuri todistamaan tapahtumaa, josta ei ulkopuolisille kamalasti huudeltu.

Zawir

Zaw astui muutaman askeleen kauemmas, ja nuorukaisen mielessä kävi jo idea lähteä tiehensä. Oli muutakin tekemistä. Mutta poika jähmettyi, kun demonineitokainen alkoi laulaa ja tanssia. Tanssi oli kaunista, samoin soinnukas laulu, vaikkei Zawir kaikkea ehkä ymmärtänytkään. Se oli niin kaunis, ihana, samaan aikaan jännittävä ja tulinen, silti lempeä ja pehmeä. Zawir sulki silmänsä minuutiksi. Vain yhdeksi minuutiksi ja nautti hetkestä, jona laulu soi hänen korvissaan, kaikui aivojen jokaisessa sopukassa.

Sitten se loppui, ja Zawir aukaisi silmänsä taas. Poika oli jostain syystä rentoutunut, ja tuon kädet olivat huomaamatta valahtaneet rennosti sivuille. Poika vilkaisi kuuta heidän yläpuolellaan, taivaalle se möllötti ja katseli kaksikkoa vuoristossa.
Hetki oli kerrassaan mielenkiintoinen. Zawir havahtui äkkiä ajatuksiensa syövereistä ja katsoi demoniin. Pieni hymy korvasi hämmentyneen ilmeen.
'' Se oli kaunista. Pakko kai se on myöntää. '' Hän lausui suu pienessä virneessä, joka tosin ei ollut mitenkään ilkeä tai muuta vastaavaa. Zawir nosti katseensa taas taivaalle, ja puhui nyt kuin itsekseen, hiljaa: '' Minun pitäisi kai mennä. Tosin en tiedä mihin menen. Eihän minulla ole paikaa minne mennä... '' Poika mumisi, katse jossian kaukaisuudessa, edelleen Irilianin laulu päässään soiden.

Irilia

Demoni huomasi heti, että poika oli pitanyt tämän esityksestä. Hän oli siitä itse varsin tyytyväinen, Irilia kun piti erittäin paljon huomiosta kun se kohdistui - hyvällä tavalla - tähän itseensä. " Minun pitäisi kai mennä. Tosin en tiedä mihin menen. Eihän minulla ole paikaa minne mennä... ", tämä kuuli enkelin mumisevan.
"Jos ajattelit yöpyä taivasalla niin voisin susoitella, että yövyt vuorten juurella. Siellä on suhteellisen hyviä ja suojaisia paikkoja yöpyä", Irilia sanoi tavallista ystävällisemmin. Hän silmäili Zawia tarkemmin ja pani merkille, ettei tämä ollut selvästikään nukkunut sisätiloissa pitkään aikaan. Irilia mietti, mistäköhän syystä. Eikö tällä ollut varaa vai eikö hän halunnut? Vai eikö hän jostain syystä voinut? Irilia työnsi ajatuksen muualle, eihän se hänelle varsinaisesti kuulunut. Se vain ennemmin vahvisti tämän ajatusta siitä, että enkeli oli jokin varkaantapainen tai muu lainsuojaton kuten hän itsekin. Hän oli jo aiemmin miettinyt toisen ammattia josta tämä oli kuitenkin vaiennut.
"Mutta jos olet kerta lähdössä niin... näkemiin", tämä sanoi ja hymyili hieman. Häntä harmitti hieman se, että hän jäisi taas yksin mutta yksinäisyyttä kaivatenhan hän oli tullut vuorille, joten mikäs siinä. Demoni venytteli hieman siipiään ja laittoi ne sitten takaisin olkapäilleen viitaksi samalla lailla kuin ne olivat olleet ennen tanssia.

Zawir

Poika vilkaisi Irilianiin. '' Kiitos vinkistä. '' Poika vastasi ja alkoi sitten kaivaa jotakin takkinsa alta. Pian nuourkainen veti esiin terävän, lyhyen sapelin, jonka hopeanharmaasta terästä saattoi edelleen erottaa kuivuneen, punaisen veren. '' Pitäisi tämäkin puhdistaa... '' Poika manasi hiljaa ja huitaisi sapelin kädestään. Se lensi nopeasti kuin laukaistu nuoli, jääden törröttämään maahan metrin päähän pojan vasemmasta jalasta. Zawirilla oli tarkka heittokäsi, eikä poika aina edes katsonut minne heitti, koska tiesi osuvansa. Tosin, eihän sapeli aina osunut oikeaan paikkaan. Siitäkin oli kokemusta. Kivuliasta kokemusta.

Zawir istahti läheisimmän puun juureen ja veti polvet koukkuun lähelleen. Pieni huokaisu karkasi yö-ilmaan nuorukasisen huulten välistä. '' Taidan jäädä tähän tosin hetkeksi katselemaan kuuta. '' Poika sanoi, jään sinisten silmien tarkka katse hopeisessa kuussa. '' Aijotko sinä mennä jonnekkin? '' Poika kysyi hetken päästä ja käänsi katseensa muutamaksi minuutiksi demonineitokaiseen. Zawirin ilme oli hiukan väsynyt, mutta silti terävä ja viekas, jos täysyisi toimia. Zawir ei usein saanut unta, ja nukkuikin yleensä koiranunta; aina toinen silmä auki, kuten tavattiin sanoa. Sellaista oli muunmuassa palkkamurhaaja vaiheikas ja tapahtumarikas, verinenkin elämä.

Irilia

Nähdessään enkelin ottavan esille vereentahritun sapelin hän oli aika varma siitä, että toinen oli palkkamurhaaja tai jokin vastaava. Kiduttajalta hän ei näyttänyt, joten demoni tyytyi ajattelemaan, että toinen todellakin oli palkkamurhaaja. Häntä vain kummastutti vähän se, ettei Zaw tuntunut pitävän tarpeeksi riittävää huolta tavaroistaan - veri pitäisi pestä äkkiä pois - mutta hän ei jaksanut alkaa huomauttamaan toiselle asiasta mitään. Omapahan olisi vikansa jos veri sitten kuivuisikin niin tiukkaan, etttei kaikkea saisikaan pois ja ase olisi piloilla.
"Aiotko mennä jonnekkin", Irilia kuuli tälle esitetyn kysymyksen.
"En varsinaisesti, ajattelin vähän kierrellä vuorilla ja sitten kulkeutua sivistyksen pariin... töitä tekemään", demoni vastasi. Hänellä kyllä oli mukavasti varoja ja hän oli muutenkin säästeliäs rahan suhteen joten sitä ei ollut koskaan liian vähän, mutta Irilia ei voinut sille mitään, että piti työtään myös suurena hupina itselleen. Hän ei tiennyt montaakaan mukavempaa asiaa kuin toisen taloon murtautuminen ja jos hyvin kävi, niin takaa-ajo. Siitä hän piti erityisen paljon vaikka aina olikin riski jäädä kiinni.

Zawir

Zaw tunsi olonsa hiukan väsyneeksi. Tosin, jos nyt otettiin huomioon muutama valvottu yö viimeisinpinä aikoina, ei se ehkä ollut kovinkaan suuri yllätys. Zawir katseli erikokoisia tähtiä, jotka tuikkivat kuun ympärillä, etsien välillä huvikseen tähtikuvioita. Samalla nuorukainen kuunteli toisella korvalla, mitä Irilia hänelle vastasi. Pojan katse käväisi nopeasti sapelissa. Sapeli oli jo melkoisen vanha ja sillä oli tapettu jos minkälaista porukkaa, enemmän olentoja kuin Zawirilla oli ollut syntymäpäiviä, eikä enää parhaassa kunnossa.

Zawir vilkaisi Irilianiin. '' Vai töitä? '' Zawir toisti pieni virne huulillaan, kuvitellessaan millaisiakohan töitä demonineitokainen teki. Rosvoaminen tuli ensimmäisenä mieleen. Tai, ei ehkä ensimmäisenä, mutta ensimmäistä mieleen tullutta asiaa tuskin kannatti mainita edes omissa ajatuksissaan. '' Pitäisi itsekkin niitä tehdä. Tai... '' Zawir mumisi itselleen hiljaa, jättäen lauseen kesken. Hän voisi myös tappaa jonkun ohikulkijan huvin vuoksi ja ottaa tämän omaisuuden itselleen. Niin oli yleensä helpointa.
Hassua sinänsä; monet pitivät enkeleitä rauhantahtoisina, lempeinä ja valoisina olentoina, mutta Zawir ei ollut tippaakaan sellainen. Kuten ei moni muukaan pojan tuntema enkeli.
Zawir painoi silmäluomensa hetkeksi kiinni ja veti keuhkonsa täyteen raitista yö-ilmaa, avaten jälleen silmänsä, ainainen päättäväinen katse niihin porautuneena.

Irilia

"...mutta", Irilia sanoi ja suoristi taas vähän asentoaan. "Minusta tuntuu, että minun olisi parempi alkaa pikkuhiljaa suunnistamaan pois vuorilta ja jätän sinutkin etsimään itsellesi yösijaa", tämä jatkoi. Vaikka Irilia nauttikin yleensä seurasta hänestä tuntui, että hän tahtoisi olla myös hetken yksin, selvitellä ajatuksiaan kaikessa rauhassa ilman että kukaan näkisi. Toisinaan - joskin hyvin harvoin - hän saattoi saada tunnepurkauksia eikä tahtonut kenenkään olevan todistamassa tätä heikkoutta.
Pahempia vastauksia odottamatta hän kääntyi ja heilautti kättään hyvästien merkiksi.
"Näkemiin", hän vielä sanoi äänessään jollain tapaa iloinen sävy - muttei ainakaan sellainen viaton sävy, se on varma .
Demonin tarkasteli katseellaan vähän ympäristöään ja päätti laskeutua vähän alemmas mutta mennä kuitenkin syvemmälle vuoristoon, vaikka oli toiselle sanonut lähtevänsä jo kohti sivistystä. Reitti kuitenkin kulki ainakin jonkin matkaa sisävuoristoon päin joten enkeli tuskin edes ajattelisi, että tämä oli vähän valehdellut. Ja tuskin toista edes kiinnostaisi, Zaw kun ei näyttänyt siltä, että tämä peräänkään lähtisi.
Kuu paistoi kirkkkaana tämän takana ja vuoristotuuli puhlasi viileästi heiluttaen Irilian pitkiä hiuksia edestakaisin. Ilma oli mitä mainioin, se oli virkistävä ja saisi varmasti Irilian uppoutumaan mietteisiinsä helposti.

Zawir

Zaw vilkaisi Irilianiin päin, mutta siirsi katseensa jälleen taivaalle. Jälleen hän jäisi yksin. Ja sitten demonineitokainen lähti teille tietämättömille. Pienenpieni, kuulumaton huokaus karkasi jälleen kerran sinä iltana nuoren pojan huulien välistä ja katosin ilman joukkoon.
Zaw painoi hetkeksi silmänsä kiinni ja mietti, mitä nyt. Ja sitten lämmin ajatus täytti nuorukaisen aivojen jokaisen sopukan.

Ensin hän voisi etsiä, tosiaan, yöpymispaikan jostakin. Nukkua hiukan. Ja aamun valjetessa, Zawir etsisi jälleen - yllätys yllätys - Gillianin, nuoren enkelityttösen, juttukaverikseen. Mitäköhän tytölle mahtoi kuulua? Mitähän Gillian teki parhaillaan? EHkäpä hän nukkui mukavassa sängyssä, kun Zawir etsi mukavaa sammalta jonka päällä matkustaa höyhensaarille.

Pieni virne levisi poijan kasvoille, ja tuo ponkaisi ylös, levitti siipensä ja ponnisti itsensä ilmaan. Zawir antoi yö-ilman leikkiä vaaleanruskeilla hiuksillaan. Ilma tuntui mukavan viileältä vasten kasvoja. Toivottavasti Zawir vain ei nukahtaisi lentäessään. Siitä ei seurannut hyvää - viimekerralla Zawir tipahti jonkun niskaan ja miltein tappoi tämän. Harmi vain, ettei se henkilö ollut palkkamurhaajan tappolistalla. Se murha olisi voinut olla kuuluisusa. ''Palkkamurhaaja nukahti lentäessään ja putosi - tappoi sattumalta uhrinsa. '' Zawir kuiskasi lehden mahdollisen otsikon huultensa välistä naureskellen itsekseen. Se oli paha virne, sillä Zawir oli törmätä ohitse lentävään lintuun. Höyheniä voisi aamulla nyppiä hiuksistaan, nyt oli lödyettävä yöpymispaikka.

// hywä peli oli, kiitosta vain