Isältä pojalle

lets begin!


Sariel Feimel

Askeleet kaikuivat kepeästi joka askeleella ja kimpoili sitten salin kivisille seinille ja sieltä takaisin. Hän oli aina rakastanut tuota samaista kaikua lapsesta asti. Ääni kaikui hänen korvissaan ja toi mieleen taivaallisen kirjaston ja sen pitkät käytävät ja suuret huoneet täynnä kirjoja.
Pitkä valkoisen uniformun helma kahahti osuessaan verenpunaiseen mattoon joka johti kohti valtaistuinta.
Pojan maku oli sitten aina yhtä kumma hänen mielestään.
Pysähtyessään valtaustimen eteen hän siveli sormillaan sen kylmää karheaa pintaa pitkin hellin vedoin tuntien sen iän ja käytön sormissaan ja siitä koko kehossaan.
Tuntemukset olivat mitä hämmästyttävin asia ja se oli sitä jotakin mikä piti kaikki luomakunassa ja mualla olevia asioita yhdessä.
Tyynet kasvot kääntyivät katsomaan tulosuuntaan.
Istahtaessaan alas hän levitti kuusi suurta mutta eriparista siipeään koko pituuteensa ennenkuin hän supisti kaikki nippuun ja nojasi sitten istuimen kylmää nojaa vasten. Aivan kuin jäätä konsanaan hän mietti.
Jokainen lapsi oli omillaan. Jokainen yhdestä siivestä. Musta siipi hänen vasemassa olkapäässään suoristui.Juudas.
Oikalla olkapäällä levännyt puhdas valkoinen siipi suoristui. Heiel.
Valkoisen siiven alla lepäävä vahva ja jykevä kotkan siipi suoristautui koko pituuteensa. Samael.
Näiden kahden siiven alapuolella suoristautui kaunis purppurainen siipi josta alkoi hiljalleen sulkia pitkin valumaan vahvaa myrkkyä. Lucifer.
Vasemman puolen alin siipi oli kulahtanut ja teräväkärkinen tuhkan harmaa kaatuneen enkelin merkki. Amael.
Kultaiset silmät kääntyivät katsomaan salin perällä olevalle oven suulle ja kauniille kasvoille levisi lempeä isällinen hymy.
Kasvot nojautuivat kepeästi yhden käden varaan ja jalat menivät ristiin.
"Ja sinä, poikani. Ensinmäinen kaikista. Esikoiseni." lempeä nuoren miehen ääni lausui vasemman puolen keskimäisen ja viimeisen siiven suoristautuessa.
"Toivon että sinulla on hyvä syy pyytää minut luoksesi. Olen ollut hyvin kiireinen kuten tiedät. kaikella kunnioituksella rakas poikani..Azriel."
Sormet sipaisivat silmiltä yhtä kultaiset hiukset tuoden esiin kauniit enkelin kasvot tämän samalla kohentaessaan asentoaan paremmin kivisellä istuimella.
Salissa olevasta ikkunasta näkyi puhtaan kirkas taivas, mutta mustat pilvet reunustivat tämän saaripoloisen sateista päivää ennustaen tulevaksi.

EZriel oli vihainen, mikä oli täysin normaali mielentila nuorelle enkelille, hänen nuorempi veljensä, oli pidätellyt häntä.
"Älä mene" Tämä oli sanonut ja ottanut vanhempaa veljeään kädestä. Lujalla otteella jonka hän oli tunnistanut.
"Älä mene isän eteen vihaisena, en halua.. tiedät kyllä mitä siitä seuraa"

EZriel tiesi, hän tiesi sen. Hän tunsi itsensä, isänsä ja ainakin osan veljistään tarpeeksi hyvin, tietääkseen, miten kävisi. Kuitenkin, hänen huulilleen nousi verenhimoinen hymy. Hän oli noussut portaita, päästen saliin, löytääkseen isänsä, Sarielin, istumassa HÄNEN EZrielin valtaistuimella, tämä oli hänen torninsa, Hän EZriel hallitsi Baabelin tornia. Viha nousi hänen sisällään kuin sappi oksennuksen jälkeen. Vaaleansiniset kulmat kurtistuivat entisestään ja sileälle otsalle ilmestyi ryppyjä. Hän veti syvään henkeä, niin kuin se olisi hänen kohdallaan auttanut asiaa ollenkaan.
"Olisi hyvä, jos muistaisit edes lapsesi nimen"
Hän vastasi jäätävällä äänellä ja levitti kaikki kuusi jäänsinistä siipeään uhkaavaksi viuhkaksi ympärilleen.
"EN mitenkään viedä kallisarvoista aikaasi jolle et tee muuta kuin tuhlaat sitä kuin rikas ja lihava ihminen konsanaan"
Hän lisäsi pistävästi.
EZriel ei ollut ehkä kaikkein sutjakkain pojista, kovin taistelija kylläkin. Hän pysähtyi hyvän matkan päähän, sillä hänen teki mieli tappaa, ja olisi tehnytkin sen, mutta hänen veljensä pyyntö piti häntä, vielä ainakin, aloillaan. Kiristettyjen hampaiden välistä hän jatkoi.
"Halusin vain tietää, miksi ihmeessä minun, MINUN pitäisi vahtia nuorinta veljeämme!!"
EZriel oli asiaan hyvin tyytymätön, hän ei halunnut typerää musta siipistä enkeliä vaivakseen. Hänellä oli tarpeeksi kestämissä muissa veljissä, Lucifer piti jostakin syystä Baabelia kotinaan, onneksi tämä yleensä pysyi poissa vanhimman veljen silmien alta joten tämä ei ollut läheskään niin haitallinen hänen elämälleen kuin olisi voinut olettaa.

Sariel Feimel

Enkeli nojasi uudelleen toisen kätensä varaan ja pudisti hymyillen päätään kasvoilaan niin moittiva kuin muka surullinenkin ilme.
"Armas lapseni..kyllähän minä sinun oikean nimesi tiedän..sinä itse et vain suostu sitä käyttämään" hän vastasi toisen letkautukseen tyynenä ja lempeästi kuin isä joka puhuu pienelle kolmivuotiaalle lapselle joka on saanut päähänsä muutta nimensä joksikin aivan muuksi kuin mikä tämän oikea nimi on.
Hän suoristautui laskien jalkansa eteensä ja nojasi niihin kyynrpäillään ristien sitten sormensa suunsa eteen.
Kultaiset silmät nauliintuivat poikaansa joka yritti kaikin voimin olla suuri ja mahtava.
Hajamielinen mutta samalla tuima katse seilasi tämän hiuksista kantapäähän asti ja siitä noihin jäisiin siipiin.
"EZriel!" ääni oli muuttunut nyt raskaammaksi ja käskeväiseksi.
"Tiedät oikein hyvin miksi minä olen laittanut suojelemaan häntä. Vaikka hänellä onkin voima hän on lukittautunut eikä liioin suostu niitä käyttämään." hän sanoi raskaasti huokaisten ja kultaiset silmät painuivat hetkeksi kiinni hänen pohtiessaan EZrielin sanoja.
Silmät avautuivat uudelleen ja katsoivat nyt toista hieman surullisen näköisinä.
"Ja sinä olet ainut jolla on vomaa joka yltää melkein tasolleni...olethan sentään esikoiseni ja vahvin soturi. Jos kellään muulla veljistäsi olisi yhtä paljon voimaa kuin sinulla olisi heistä suojelemaan..."

"Se nimi kuuluu jollekin muulle ei minulle, sinulla ei ollut kyllä hippuakaan mielikuvitusta nimien kanssa"
EZriel totesi kuivasti ja väräytti siipiään kuin olkien kohautuksena asiaan. Miksi muka hänen olisi pitänyt sietää sellaista nimeä, hänen nykyisensä sopi paremmin, eikä se ollut hänen antamansa, vaan EZrielin itse päättämä nimi. Mitä nyt kuuloosti aika lailla samalta, mutta oli silti aivan eri asia.
"Mikset sitten kun olet kerran niin mahtava"
Hän jatkoi pistävällä äänensävyllä.
"Käske häntä käyttämään voimiaan, hän pistää koko nimesi lokaan pelkurimaisella käytöksellään, jopa tyttömäinen Lucifer, on siinäkin nimi, osaa puolustaa itseään taistelemalla kuin pelkuri tai nainen!"
EZriel huolehti tästä kyllä, kukaan ei kiusannut Luciferia, tämä oli EZrielille kunnia tehtävä, sillä se joka pieksi hänen veljeään uhmasi vanhimman veljen kunniaa. Hän ei halunnut antaa kenenkään luulla että he olisivat heikkoja tai että hän jättäisi pulaan ketään alaistaan ja Lucifer oli tällä hetkellä sekä viestintuoja, sovittelija sekä neuvottelija. Kaiken tietonsa Angel Islandin tapahtumista, hän sai tältä.
Jonain päivänä vielä, EZriel vannoi itselleen, hän hankkisi voimaa joka olisi ylitse hänen isänsä ja sinä päivänä hän voittaisi itsensä vapaaksi tuosta enkelistä, isästään jota hän syvästi vihasi. EZriel oli juuri niitä henkilöitä, jotka eivät sietäneet toisten pompottelua, käskytystä, vaan halusi kulkea vapaana ja ilman mitään sitoumuksia.
Toisaalta hän nautti vahvemman asemasta, toisaalta se toi ikäviä velvollisuuksia, joita hän vihasi enemmän kuin tarpeksi.
"Hanki heille joku muu suojelijaksi tai kun olet kerran niin mahtava mikset loisi jotakuta lapsenvahdiksi!"

Sariel Feimel

Sariel pudisti päätään raskaasti ja kohottautui koko pituuteensa seisomaan ja katseli surumielisenä poikaansa hetken ennenkuin kasvot vääntyivät ilkikuriseen hymyyn.
"Sinä tiedät oikein hyvin että sinä olet vahvin luomukseni. Sinusta vahvempaa ei olekkaan" hän tokaisi ja räväytti kaikki kuusi siipeään yhdelä napakkaalla iskulla auki.
Siipien kärkiväli oli kaksi kertaan sen mitä hänen pojallaan.
"Ja jos et ole sattunut unohtamaan, armahin esikoiseni..." enkeli jatkoi lempeästi ja kohotti oikean kätensä mihin ilmestyi pikkuhiljaa jään valkoisena kipinöivä pieni pallukka.
"...Sydämesi on yhä käsissäni ja voin luoda sen uudelleen koska vain...mutta sinähän tiedät..enhän minä tekisi sitä sinulle..olethan ensinmäinen poikani" hän sanoi mahtipontisesti vieden vasemman kämmenensä oman sydämensä kohdalle samalla kun kipinöivä pallo katosi samantien kuin se oli ilmestynytkin.
Kultainen katse oli nyt nauliintunut syvälle toisen silmiin.
Sanomattakin tajusi että Sariel oli heittänyt pahimman uhkauksensa pojalleen minkä hän voi heittää kaikkille kuudelle.
Hän itse oli heidät luonut ja niin hän voisi itse tuhota ne ja luoda uudelleen.
Mutta ei..kaikille pojille oli tarkoituksena. Ja EZriel oli voimmakkin heistä. Hän oli valttikortti.

EZriel ei pelästynyt isänsä mahtavaa olemusta, hänkin osasi olla pelottava ja mahtava halutessaan eikä varmasti jäisi tässä kisassa kakkoseksi. Kuitenkin Sarielin temppu muistuttaa siitä kuka piti kenen elämää käsissään sai EZrielin raivoihina. Hänen sulkansa pörhistyivät ja pupillit muuttuivat pieniksi mustiksi pisteiksi. Ilma hänen ympärillään muuttui kylmäksi ja lattia hänen allaan alkoi jäätyä. Hengitys höyrystyi ja muuttui lumisateeksi.
"Kehtaatkin tulla kotiini uhkailemaan minua!"
Se ei ollut niinkään huuto, kuin tiukkojen hampaiden välistä puristettu vihaa tihkuva lause jonka henkinen paine teki siitä huudon kaltaisen, kuka tahansa, ihminen tai muu heikompi olento henkisiltä kyvyiltään olisi kuollut sellaiseen paineeseen. Jopa muutama heikompi demoni tai enkeli, mutta ei EZriel eikä myöskään Sariel. Lucifer olisi saanut päänsäryn. Onneksi sillä hetkellä, missään lähelläkään ei ollut mitään ajattelevaa olentoa jolle olisi ollut siitä haittaa.
EZriel ei edes yrittänyt rauhoittua. Hän ruokki vihaansa isommaksi ja vahvemmaksi, sen teki myös hänen isänsä hymy, se omahyväinen hymy. Tietoisuus siitä että hänen henkensä oli tuon enkeli miehen käisssä oli sietämätöntä.
"Miksi sinä haluat halventaa maailmaa olemassaolossasi, etkö vain voisi kuolla pois!"
Vanhin pojista ei tuntenut sellaista sanaa kuin pelko, se oli heikkoja varten, juuri niille jotka eivät uskaltaneet tai joilla ei ollut voimaa. Asiaa ei auttanut sekään että omatunnolla oli heikko ääni hänen sisällään tai että jääräpäisyys oli hänen hallitsevimpia piirteitään.

Sariel Feimel

Sariel sulki tyynesti silmänsä ja antoi paine aallon osua itseensä vaikka se tuntui kuin pieneltä tuulen puuskalta.
Hän pörhisti myös omat siipensä ja tuijotti kylmästi poikaansa pettyneenä aivan kuin isä joka tuijotti poikaa joka kiukutteli kaikesta häntä vastaan.
Pelkkä tuima katse olisi riittänyt kokemattoman soturin kaatamaan muttei EZreilia.
"Tiedät että tuo on turhaa..." hän totesi hajamielisesti ojentaen toisen kätensä suoraksi kohti poikaansa.
Siivet räpsähtivät kaikki auki kerralla kuin viuhka joita geisha tanssijat availevat ja sulkevat nopein liikkein.
Raskas paine romahti suoraan EZrielin niskaan.
Isänä oleminen oli hyvinkin hankalaa aika ajoin varsinkin kun oli kyse EZrielistä.
"En tullut tänne tänään taistelemaan kanssasi vaikka se näyyttää olevan suuri pakkomielteesi...olet perinyt pahan piirteen minusta..." hän totesi ammentaen lisää painoa poikansa niskaan pakottaakseen tämän polvistumaan.
"Minulla on sinulle tehtävä...ota Lucifer mukaasi ja etsikää myös Juudas. Saarelle on ilmeisesti ilmestynyt vähän vahvempi soturi jos toinenkin. Saatte mennä ottamaan heidät vastaan." Hän sanoi mahtavalla äänellä.

EZriel ei painunut isänsä katseen alla. Pojista kuka tahansa muu olisi mutta ei EZriel, hän ei osannut pelätä edes oman henkensä puolesta, muut veljet pitivät häntä hulluna, uhmata nyt isää ja luojaa sillä tavalla, siinähän pääsisi vielä hengestään. Eikä tämä edes tehnyt sitä siitä syystä että olisi ollut varma että isällä oli jotain suunnitelmia hänen varalleen ja että EZriel oli korvaamaton kaikelle sille. Ei, EZrieliä ajoi halu voittaa ,voittaa ja olla vahvin.
EZriel tunsi isänsä luoman paineen, se oli valtava ja hän tunsi polvensa notkahtavan, ylpeys ei kuitenkaan antanut hänen niin alistua isänsä eteen, ei ainakaan ilman tahtojen taistoa.
Turhaa, turhaa tämä sanoi, mikään mikä tarkoitti häviämistä tai luovuttamista hänen kohdallaan ei koskaan ollut turhaa. EZriel oli nauraa isänsä kommentille pakkomielteestä ja huonosta piirteestä. Mitäpä hän olisi ollut ilman tahtoa taistella, tahdoton nukke isän käsissä, siihen hän ei koskaan suostuisi, ei koskaan alistumaan tuon vanhuksen käskytykseen.
Isän seuraavat sanat aiheuttivat hänelle päänsärkyä, Lucifer ja Juudas. EZriel taisteli kaikella tahdollaan isänsä aiheuttamaa painetta vastaan, hän melkein kuuli niveltensä, jos enkelit nyt sellaista omistivat, natinan kun ne taistelivat lihasten kanssa siitä pysyisivätkö he pystyssä vai ei. Hän tunsi polviensa notkahtavan mutta pysyi pystyssä, kylläkin hyvässä etukenoisessa asennossa, miltei vain yhden polven varassa.
Isän mahtipontinen ääni sai hänet miltei nauramaan, mutta tieto sotureista, vahvoista sellaisista, sai hänen verensä janoamaan taistelua, hän halusi päästä purkaman vihaansa ja turhautumistaan mitä isän tapaaminen aina aiheutti. Ehkä hän saisi pientä iloa nuorimman veljensä kiusaamisestakin. Lucifer toki saattaisi kannella hänestä mutta se oli pieni paha verrattuna siihen minkä tyydytyksen hän sai kitisevästä Juudaksesta ja tämän pelkuruudesta.
Hän toivoi, etteivät nämä soturit olisi mitään tyypillisiä nössöjä, sellaisia jotka pakenivat ollessaan häviöllä.
"Jätän ne kaksi mielelläni ulkopuolelle, Juudas vain tappaisi itsensä ja Lucifer ei osaa suojella itseään senkään vertaa mitä luulisi pelkuri kun on!"

Sariel Feimel

Sarielin silmille tuli surumielinen ilme joka vaihtui hetkessä vihaiseksi ja hän nosti kerralla paineaaltoa korkeammalle ja tipautti sen uudestaan toisen niskaan.
"Polvistu..." hän lausui rauhallisesti ja istahti uudelleen kylmää istuinta vasten ja veti siipensä suppuun nojaten selkänojaa vasten.
EZriel oli pojista kyllä kaikkein ongelmallisin.
"Tiedät hyvin että kaikki veljesi ovat samanarvoisia kuin sinä itsekkin. Ja tiedät oikein hyvin MIKSI sinun on suojeltava Juudasta. Vai pitäneekö minun muistuttaa sinua vielä siitäkin...?" hän sanoi jo hieman hermostuneempana.
Oli valitettavasti totta että vain EZriel oli ainut joka pystyi suojelemaan Juudasta, pojista nuorinta.
"Olenko tehnyt asiani selväksi?" hän kysyi katsoen poikaansa joka taisteli kaikin keinoin tämän valtaa ja voimaa vastaan.

EZriel puri hampaitaan yhteen ja tunsi veren maun suussaan kun hän puri läpi huulensa sisäpinnan, huultansa hän ei purrut sillä muuten isä olisi nähnyt hänen kärsivän paineesta enemmän kuin miltä ulospäin näytti. EZriel meni niin pitkälle että kun paine hetkeksi hellitti hän jännitti lihaksiaan jottei painuisi polvilleen isän eteen, mikä aiheutti sen että hän kuuli paineaallon iskiessä hirvittävän repeämisen ja katkeamisen äänen, mikä aiheutui hänen lihastensa ja luustonsa tuhoutumisesta. Hän kaatuisi eteen mutta vain pakotettuna, ja isänsä vihan runtelemana, hän tärisi, hänen ruumistaan poltti hirvittävä kipu. Ainoa asia minkä hän oli säästänyt paineelta oli siivet, niiden murtuminen tai vahingoittuminen oli tuskallisempaa kuin mikään muu joten hän oli vetänyt ne paineen iskiessä suppuun.

EZriel oli toisaalta onnellinen että isä oli luonut hänet siksi mikä hän oli, sillä runneltunakin hän kykeni sietämään oloaan, pysymään pystyssä ja tajuissaan, sekä tarvittaessa taistelemaan. Nopean paranemis kyvyn myötä hän oli tehokkaampi ja pelottavampi vastus kuin moni muu.
"Veljeni eivät osaa eivätkä halua taistella, pelkureita kun ovat!"
EZriel toisti ja joutui imemään huultansa vahvasti ettei veri olisi valunut pitkin suupieltä, punainen näyttäisi hirvittävältä, se oli hänen mielestään ruma väri, kuten oranssikin.
"He ovat vain taistelussa tielläni typerine moraaleineen ja haluavat säästää vihollisensa hengen, mikä johtaa siihen että he kuolevat, minä tapan sen soturin ja tuon hänen päänsä sinulle jos määräät niin, mutta jos ne Kaksi ovat mukana en kykene sitä tekemään"

EZriel taisteli pysyäkseen pystyssä, kuitenkin hänen runnellut jalkansa kantoivat huonosti ja hän tunsi kylmän marmorisen lattian tulikuumaa polveaan vasten. Kipu muuttui raivoksi joka polteli häntä sisältä kuumana kuin laava tulivuoren uumenissa. Katsettaan hän ei suostunut isästään laskemaan vaan tuijotti tätä vihaten kylmillä vaalean sinisillä silmillään.

Sariel Feimel


Sariel katseli hiljaa tuota ylimeielistä katsetta ja oli näkevinään siinä itseään ja hänen suupielensä vääntyi hieman hymyn kaltaiseen.
"Näetkö nyt ettei pyristelysi tuota tulosta..." hän jatkoi istuen takaisin valtaistuimelle ristien jalkansa ja nojasi sitten toista kyynärpäätään vasten.
Toinen käsi pysyi kuitenkin edelleen ojossa pitäen poikaansa paineen alla.
Toisaalta poika oli jo saanut tarpeeksi satikutia taas päivälle.
Kevyesti virnistäen hän vapautti paineen ja laski sitten toisen kätensä lepäämään syliinsä samalla kun nuo tuikkivat kultaiset silmät seurasivat pojan liikkeitä.
"Saarelle on myös tullut uusia sotureita...voisit mennä tervehtimään hetiä" Hän sanoi kohottaen viekkaasti toista kulmaansa sillä tiesi kuinka paljon tuo enkeli hänen edessään nautti taisteluista ja uusista vastustajista.

EZriel tunsi paineen vihdoin hellittävän, muttei aikonut antaa isälleen sitä tyydytystä että tämä olisi nähnyt hänen nauttivan helpotuksesta, sen sijaan hän pakotti itsensä nousemaan pystyyn. Kuunnellen ruumiinsa tuskaisia huutoja sitä vastaan. Runneltuna ja rikki hän nousi seisomaan tietäen ettei hänen ruumiinsa kantaisi kovin pitkälle. Hänen olisi parannettava se ensin.

Uusia sotureita, EZrielin siivet värähtivät innosta.
"Voin luvata heille lämpimän tervetuliaisen"
Olihan veri lämmintä ainakin vielä silloin kun sydän oli juuri lyönyt ja lykännyt sen ruumiista ulos, valitettavasti veri kuivui ja ruumis kylmettyisi pian. Kuitenkin ajatus taistelusta sai hänet kiihtymään ja nousemaan suorempaan, kaikista ruumiin esittämistä vastalauseista huolimatta.

"Voit olla varma siitä että otan heidät ilolla vastaan"
EZriel puhui nyt täydestä sydämestään, aivan rehellisesti. Mikä olisikaan saanut hänet enempää innostumaan kuin ajatus vihan purkamisesta taistelussa viholliseen, kaikki isän tuottama kipu olisi pian kostettu jonkun toisen lihaan.

Sariel Feimel

Aivan kuten hän oli odottanutkin poikansa reagoivan asiaan. Taisteluhulluuden hän oli selvästikkin perinyt itseltään.
"Ensinmäiset tulevat varmaan metsien ja raunioiden luokse..." hän jatkoi rauhallisesti katsellen nyt tyhjyyteen.
Jokaisesta kunnon soturista olisi hyötyä. Ne jotka selviytyisivät olisivat osa suurta tapahtumaa.
Väkisellä hänen ajatellessaan asiaa hänen kasvoilleen nousi vaarallisen omahyväinen virnistys mikä sai hänen kauniit kasvonsa vääristymään
pelottavalla tavalla pirullisiksi.
Hänen olisi tavattava pian muutkin poikansa ja ilmoittaa heille että koettelemusten hetki oli käsillä. Nyt olisi aika muokata kaikesta sellaista kuin he itse
Haluaisivat.

EZriel kiinnitti vähän huomiota isäänsä ohjaten ajatuksensa täysin tulevien taistelujen tuomaan innostukseen. Hän ei nähnyt tämän virnistystä ja tunsi jo itsensä hiljalleen parantuvan. Tosin vahingot olivat jo niin suuret ja pahenisivat liikkeestä että hänen olisi ensin levättävä hetki. Mikä oli lähes sietämätön ajatus, mutt EZriel oli sen verran viisas että tiesi ettei ruumis kestänyt kaikkea eikä sitä saanut pakottaa aivan mihin tahansa.

Hän nyökkäsi isän kommenttin ja mietti että etsisi kyllä muualta kuin mistä Isä oli sanonut, hän löytäisi kaikki ja tappaisi tunkeilijat, kukaan ei ollut hänen veroisensa taistelija, ainakaan hänen mielestään. Paitsi ehkä olennot jotka olivat häntä viisaampia ja vanhempia, kuten Haadeksen ruhtinaat, mutta nämä olivatkin jo taito luokaltaan sellaisia että EZriel osasi kunnioittaa, ei niinkään pelätä, sellaista voimaa ja taitoa.

Sariel Feimel

Katse kääntyi poikansa suuntaan ja kasvot olivat nyt tyystin vakavat. Hän nojasi enemmän kallelleen kättään vasten ja silmäili hetken taas tyhjyyttä.
"Onko sinuulla yhtään aavistustakaan missä loput veljistäsi ovat?" hän kysyi sitten ja naulitsi taas katseens EZrieliin.
Hän kyllä itse löytäisi poikansa heti jos vaan käyttäisi siivissä tuntuvaa kutkutustaan mutta asian laita oli niin että hän oli hyvin kiireinen tällä hetkellä.
Olisi siis EZrielin työ viedä viesti perille muille pojille että saari alkaisi kuhista hiljalleen sotureita ja hyviä kandidaatteja tropheumiin.
Sariel suoristautui ja leväytti kerran kaikki siipensä apposenauki ja sulki ne sitten kauniiksi nipuksi selkäänsä vasten marssien tornin seinässä olevan ikkunaan ääreen kultaiset silmät taas tyhjyyteen tuijottaen.

EZriel ei ensin kuullut isänsä kysymystä ajatuksiltaan, sen jälkeen kun hän tajusikin sen hän pysyi edelleen hiljaa hetken. Antaen hiljaisuuden laskeutua aivan rauhassa paikoilleen. Hän väräytti hieman laiskasti siipiään, kuin asia olisi hänelle täysin yhden tekevä, samalla kuitenkin hieman kurottaen ajatuksiaan veljiensä puoleen, Lähinnä Luciferin ja sen yhden joka ei osannut mitään ja kenen nimeä hän ei edes viitsinyt ajatella, muut kolme olivat hänelle yhtä yhden tekeviä mutta hän kurotti hieman silti jotta tuntisi noin ilmansuunnan missä nämä sijaitsisivat silläkin hetkellä. Kurotellessaan hän huomasi Luciferin olevan hyvin kaukana, kuin maa olisi tämän niellyt ja peitteli siipiensä värähdystä tuntiessaan närkästystä siitä että tämä oli lähtenyt hänen kielloistaa huolimatta niinkin kauas.

Hän kuitenkin kohotti hieman kulmiaan.
"Ehkä on ehkä ei ole"
Tämä vastasi ympäripyöreästi venytellen hieman jännityksestä kipeytyneitä käsiään. Kuin hänellä olisi ollut kovinkin tylsää siinä ollessaan. Hänen vihansa oli edelleen kiivasta, mutta nyt hieman tasaisempaa, kuin juuri ruokitulla eläimellä joka makoilee tyytyväisenä ateriastaan. Hänet piti tyytyväisenä ajatus tulevista taisteluista.

Sariel Feimel

Sariel vain tyytyi nyökkäämään päätään sillä oli uppoutunut syvälle ajatuksiinsa ja käveli sitten takaisin istumaan valtaistuimelle.
Katse käväisi pienessä värinässä joka kävi tämän pojan siivissä ja hän hymähti.
"No ensinäkin voisit lähteä hakemaan Lucyn takaisin tänne sillä tämä on selvästi taas eksynyt todella kauas...Samael on taas mennyt pitämään seuraa Cerberoksen kanssa.."
hän jatkoi suoristaen taas kaikki siipensä auki ja tutkaili ympärilleen.
"Amael on tutkimassa jälleen kerran niitä samoja raunoita Asparugksessa. Ja Heiel on taas vetäytynyt Eilfenteen...menen itse siis sinne. Sinun olisi syytä hakea loput"
hän hymähti luoden merkittävän katseen poikansa suuntaan silmissä varoittava tuike.

EZriel katsoi isäänsä hieman kulmiaan nostellen, Lucifer oli kyllä tyttömäinen hänenkin mielestään mutta myös herkkä siitä että hän kiusasi tätä siitä, kuitenkaan EZriel ei olisi koskaan mennyt niin pitkälle että kutsunut tätä tyttömäisellä nimellä. Se hän uskoi että oli hänen veljensä henkinen raja asiaan. Mutta hän ei sanonut sitä ääneen sillä eihän Lucifer ollut kuitenkaan kuulemassa ja olisi pitänyt EZrieliä pikkumaisena sellaisesta huomautuksesta.
Häntä ei todellakaan huvittanut noutaa veljeään mutta voisipa tuossa Haadeksessa käydä muutenkin, vaikka poiketa jossakin matkalla.
"Mikset hae itse kun asia on niin tärkeä, minulla on muutakin tekemistä kuin toimia sinun juoksupoikanasi!"
EZriel sanoi närkästyneenä siitä että häntä komennettiin.
"Tai laita muita asialle ja vaivaa minua vasta kun siihen on tarvetta, kuka tahansa muu"
Hän pysähtyyi hetkeksi sanoissaan ennen kuin lisäsi.

"Paitsi Juudas, ovat ihan yhtä päteviä sellaiseen juoksuhommaan"
Hänen äänessään oli sävy joka kertoi enkelin olevan kiukkuinen sellaisesta alentavasta tehtävästä olla muiden lapsenvahti, miksi ihmeessä hänen olisi pitänyt. Hän oli taistelija.

Sariel Feimel

Sariel puri huultaan ja veti syvään henkeä. Tänään jos koskaa aikaisemmin EZriel koetteli hänen hermojaan oikein toden teolla.
Hänen katseensa tulistui ja hän nousi seisomaan ojentaen kätensä poikaansa kohti.
"NYT RIITTÄÄ!!!" hän karjahti vapauttaen aikaistakin kovemman ja raskaamman paineaallon poikkansa päin rusentaakseen tämän seinää vasten.
Hän ei jaksanut enään pojan jatkuvaa kiukuttelua kuin pikkulapsi.
"Kun minä pyydän sinua tekemään jotakin niin sinä myös sen teet! Joten ala mennä hakemaan Lucy ja Juudas niinkuin olisi jo!!"

EZriel tunsi isänsä vihastuvan ja oli valmiina tämän purkaukseen, ei ollut ensimmäinen kerta kun enkeli oli saanut isänsä hermostumaan tällä tavoin, eikä varmasti viimeinenkään mitenkään. Hän tosin ei kyennyt jaloillaan estämään painetta sillä niiden liikuttaminen ei onnistunut sen tähden kuinka rikki ne olivat. Hän joutui siis paineen vietäväksi ja pehmensi iskua vain siivillään niin kuitenkin etteivät ne kärsineet. Hän nauroi isänsä äkkipikaisuudelle.
Uhkailemalla tämä ei saisi EZrieliä tekemään mitään, eikä tämän raivo pelottanut häntä niinkuin se pelotti muita.

Hän putosi seinältä jaloilleen ja irvisti niiden pettäessä hänen altaan. Hän sai kädellä kuitenkin pudouksen pysähtymään ja kampesi vaivalloisesti pystyyn huultaan purren ja toivoen etteivät jalat pettäisi. Ne eivät kuitenkaan kantaneet ja hänen oli pakko tyytyä hetkelliseen lepoon. Hän hengitti syvään sisään ohjatakseen hetkeksi voimiaan niin että saisi jalkoihin kantavaa voimaa ennen kuin kampesi itsensä ylös hieman vaivalloisesti.
Enkeli virnisti isälleen.
"Jos olisit yhtään tarkkaavaisempi tajuaisit että Juudas on jo täällä ollut koko ajan vapisemassa jossain nurkassa sinun raivosi tähden. Lucifer taas"
EZriel tunnusteli.
"Kyllä routa porsaan kotiin ajaa"

Häntä ei tosiaankaan huvittanut hakea veljeään joka ei hänen varoituksistaan huolimatta viitsinyt pysyä turvassa täällä kunnes olisi sinut itsensä ja siipiensä kanssa. EZrielistä oli vastuutonta ja typerää että kolmas lapsi sillä tavoin käyskenteli ulkona heikkona saaliina kaikille jotka sen tajusivat.

Sariel Feimel

Sarielin katse leimusi nyt suuttumista ja raivoa epäkohteliasta käytöstä kohtaan.
Hän syöksähti höyhenen kevyesti toisen eteen ja tarttui tätä kaulasta painen poikansa seinää vasten.
Toinen käsi ojentautui sivulle ja kuului vain suhahdus, kun hänen kädessään lepäsi hänen aseensa. Hänen oma keihäänsä Longinus.
Se oli helakan viininpunaista sävyä ja sen kärki oli terävää timantti terästä.
Samassa se lepäsi poikansa kaulalla. Hän tiesi että vaikka he taistelisivatkin tilanne ei ratkeaisi ikinä. He olivat niin tasaväkisiä että voisivat vaikka taistella 100 vuotta putkeen saamatta mitään tulosta.
"varoitan viimeisen kerran...hae Lucifer" hän murahti lempeästi hampaittensa välistä.
Jos tämä varoitus ei tepsisi olisi hänen luotava poikansa uusiksi.

EZriel nauroi isänsä hurjistuneelle ilmeelle. Vaikka tiesi ettei enää ollut varaa suututtaa tätä enempää tai hän lakkaisi olemasta, mikä raivostutti häntä vielä enemmän. Hän ei pelännyt kuolemaa sinällään. Mutta ajatus siitä että isä saisi sillä tavalla voitin meni hänen ylpeytensä edelle, sitä tyydytystä hän ei isälle antaisi.
"Totta kai minä haen kun sinä et saa häntä pidettyä aisoissa, ehkä hän tosiaan on kuin tyttö, nuori typerä neito joka haaveilee suuresta romanttisesta rakkaudestaan. Hän tappaa vielä itsensä typeryydellään!"
Hän sihahti vastaan.

EZriel olisi mielellään taistellut isäänsä vastaan. Voittanut ja päihittänyt tämän, mutta tiesi että niin kauan kuin isä piteli kirjaimellisesti hänen henkeään käsissään hänellä ei ollut vaihtoehtoja. Siitä asiasta muistuttaminen oli paras tapa uhata häntä mutta myöskin suututtaa. EZriel mietti, oliko hän ainut lapsista joihin isä ei luottanut.
Mutta rehellisesti mietittynä, miksi olisikaan. Tosin, EZriel ei ollut selkäänpuukottaja ja juonittelija. Hän kohtaisi aina vihollisensa edestä, niin että tällä olisi tilaisuus valmistautua.

Sariel Feimel

Sariel riuhtaisi pojan irti seinästä ja sysäsi tämän oviaukolle. Hän paukautti keihäänsä maahan kovalla kalahduksella ja terä iski kipinää jäädessään seisomaan hänen rinalleen.
Silmissä roihusi vieläkin viha mutta hän alkoi hiljalleen rauhoittua.
"Sinä et tiedä mitään.." hän murahti ja mulkaisi sitten hän varoittavasti.
"Ala laputtaa siitä hakemaan veljeäsi" hän murahti ja asteli sitten uupuneena valtaistuimelle ja rojahti siihen istumaan katse yhä naulittuna Ezrieliin.

Isän asenne huvitti EZrieliä, hän koki tyydytyksen tunteen siitä että oli saanut tämän tosissaan suuttumaan, toki Lucifer moittisi häntä taas, nuorempi veli sillä tavalla vanhempaansa, oliko naurettavampaa kuultukaan. Hänen jalkansa kantoivat hieman, hän kykeni pitämään itsensä suorassa ja hymyilemään leveästi kuin tietäen paremmin asioista.
"Ja sinä olet tiedoissasi niin mahtava ja suuri!"
Hän nauroi katketakseen.
"Mitenköhän on?"
EZriel päätti hiljemmalla äänellä kääntäen isälleen selkänsä. Hän saisi sentään hieman takaisin kiusaamalla Juudasta ja pääsisi moittimaan Luciferia siitä että tämä oli taas kadonnut omille teilleen.

Hän tunnusteli tämän olinpaikkaa, se oli harvinaisen vaisu tälle, Lucifer ei yleensä osannut piilottaa itseään tehokkaasti sellaisilta joilta olisi pitänyt ja se hämmensi vanhinta veljeä sillä selvästi tämän olemus oli hieman vaisu.

Vielä lähtiessäänkin hän naurahti leväyttäen komeasti kaikki kuusi siipeään auki ja kiinni, kuin puhdistaakseen ne olemattomasta liasta, pikemminkin se oli merkki tyytymättömyydestä isää kohtaan, kuin tuhahdus siitä että hän oli hukannut kallisarvoista aikaansa aivan typerään asiaan.

Sariel Feimel

Sariel huokaisi syvään Ezrielin lähdettyä. Hän päästi keihäänsä kaatumaan maata kohti jolloin se maahan osuessaan pölähti olemattomiin.
Vanhempana olo ei ole mitään helppoa hommaa. Eikä varsinaan kun poika on tuolainen 100 kertaa pahempi riiviö kuin 4 vuotias ipana.
Hän nojasi kylmää kivistä nojaa vasten ja katsoi katossa olevia halkeamia hajamielisenä.
"pääasia että tekee edes taistelunsa kunnolla..." hän sai hymähdettyä ja nousi sitten seisomaan venytellen jumittuneita jäseniään.
Hän suuntasi tornin ikkunalle ja nojauti sen reunan yli. Sitten hän ponkaisi pitkän harppauksen levittäen siipensä auki ja syöksähti ilman halki kohti Asparagusta.
Hän menisi itse hakemaan siellä odottavaa poikaansa.
Vaikka EZriel olikin hankala tapaus, oli hän kuitenkin hänen luotettavin poikansa Juudaksen ja Luciferin kanssa.

// KIITOS MAHTAVASTA ALOITUS PELISTÄ//