Tekstistä löytyy varmasti kourallisia typo virheitä, oh my shame
Tarinasta ilmestyi myös kökköinen sarjakuva, joka jääköön komeroni kätköihin.
TAITEIDEN YÖ
Kaupungin elämä oli vilkkaimmillaan.
Ranskan kadut täyttyivät iloisesti keskenään keskustelevista ihmisistä, jotka kiirehtivät kukin omille asioilleen ja ostoksilleen. Leipomot lumosivat vasta leivotun leivän tuoksuillaan, sekä makeilla sokeri kuorrutteen huuruilla. Feodorella oli kuitenkin muuta mielessään, kun hän kiirehti madam rosetten, seudun kuuluisimman leipomon ohi. Mies ei ollut pysyä nahoissaan. Hän oli saanut tärkeän tilauksen korkeammalta taholta, rikkaalta mieheltä, ja jos hän nyt pelaisi korttinsa oikein, tulisi hän olemaan hyvinkin varakas. Feodoren tuntien, raha ei kuitenkaan ollut miehelle se ratkaiseva tekijä, vaan haaste, elämys ja sen tuoma kokemus. Feodore hypisteli paperista pussia sylissään, joka oli pullollaan kaiverrus tarvikkeita, maalia ja pensseleitä, sekä pohjalla myös laatikollinen voisarvia sekä termospullollinen kahvia, kaikki olisi valmista päivän työtä varten, realistisen kokoiseen, veistettyyn patsaaseen, jonka joku rikas mies oli tilannut marmorista salia koristamaan. Feodore hymyili tyytyväisenä. Tilaus oli esitetty varta vasten hänelle, pikku tekijälle, vaikka seudulla oli paljon taidokkaampiakin veistäjiä ja taitelijoita, Feodore tunsi olonsa ylpeäksi, mutta samalla häkeltyneeksi, tämä oli uutta hänelle, mutta silti, hän oli päättänyt ottaa haasteen vastaan.
Kortteleita myöhemmin hintelän puoleinen Feodore pysähtyi kodikkaan näköisen, vanhan aikaisen rakennuksen porteille, joka päästi metallisen kitinän ilmoille miehen puskettua sen lävitse, kiroten hiljaa takin helman tartuttua ruostuneeseen, melkein irrallaan roikkuvaan ruuviin, joka portista törrötti. Feodore irrotti takin helman kuitenkin huolella, sillä takki oli hänen parhaimpiaan, eikä taitelijan palkalla uusia takkeja alituiseen osteltaisi. Feodore mulkaisi aitaa paheksuvasti, mutisi jotain korjausmiehien laiskuudesta ja kiirehti pienen pihatien poikki koti-ovelleen ja kumartui kaivamaan vara-avaimen oven juuressa lojuvasta kukkaruukusta ja hetkeä myöhemmin pujahti sisään valittavasti nitisevästä ovesta, jonka sulki perässään ja huokaisi hiljaisesti. Siinä se oli, keskellä ateljeeta, karkeasti veistellyt ihmisen piirteet erottuivat selvästi, mutta se tarvitsi myös kipeästi viimeistelyä, se oli selvää. Feodore tutkaili kättensä jälkeä arvostelevasti kulkiessaan lankku lattian poikki maalipeitteisen pöydän ääreen, jolle laski ostoskassinsa, ja purki kassin sisällön paikoilleen, pensselit purkkiin, maalit pöydän kulmalle ja niin edelleen. Voisarvi rasian mies laski viereensä ja tottunein elkein nappasi laatikon auki ja nappasi vastaleivotun voisarven suuhunsa ja söi sen hyvällä ruokahalulla tutkaillessaan kesken eräistä työtään.
” Ei tässä muuta auta kuin ryhtyä töihin.. ”
Mies totesi itselleen surkuhupaisan hymyn kaarteen noustessa miehen suupielille, kun tuo riisui vaalean ruskean pitkän takkinsa, paljastaen sen alta värikkäin maali laikuin koristellun liivin ja harmaaksi tummuneen kauluspaitansa ripustaessaan takkinsa maalaustelineelle roikkumaan ja siirtyi lopulta työnsä tykö, jota tarkasteli lähemmin. Karkeasti veistetty mies hahmo, joka seisoi jaloillaan, mutta kurkotti eteenpäin kuin jotain olematonta tavoitellen tyhjä ilme valkoisilla kasvoillaan.
Tuo tyhjä ilme..
Feodorea puistatti, hetken hänestä oli tuntunut, että patsas olisi katsonut häntä pupillittomilla silmillään. Feodore perääntyi patsasta tuijottaen, mutta naurahti lopulta vaisusti. Jännitys varmaan teki kepposia, olihan kyseessä sentään tärkeä työ, turhaan hän hermoilisi, aiheuttaisi vain hallusinaatioita itselleen. Feodore pyyhki punertavat pitkät hiuksensa löysälle ponihännälle niskaansa, jotta ne eivät olisi työn teon tiellä ja ryhtyi työhön.
Hiljalleen, monen työ tunnin jälkeen, sekä kahvi hetkien jälkeen, työ alkoi tuottaa tulosta, patsas ei näyttänyt niin karkealta, kasvot olivat saaneet muotoa ja olivat sileät ja samalla karismaattiset. Silmissäkin oli katsetta tyhjän tuijotuksen sijaan, mutta ilme.. se oli yhä värähtämätön, niin kuin patsailla kuuluikin olla. Feodore siemaili höyryävää kahvia tutkaillessaan työnsä tulosta uupunein silmin. Veistäminen ei ollut mitään keveintä työtä, ei suinkaan. Miehen kädet olivat pienillä rakkuloilla ja hohkasivat punaisina ahkeran työskentelyn jäljiltä, mutta oli se vaivan arvoista nähdä tyytyväisen asiakkaan kasvot.
Feodore käänsi katseensa ikkunaan, mielessään kuva rikkaan miehen pulleahkoista kasvoista tyytyväiseen hymyyn kaartuneina, mikä sai Feodorenkin kasvot sulamaan pieneen hymyyn miehen naurahtaessa samalla hiljaa, kunnes miehen kasvot valahtivat hämmentyneiksi Feodoren tajutessa kuinka hämärää ulkona oli, joko kello oli muka niin paljon? Feodore käänsi hämmentyneen katseensa seinäkelloon joka näytti jo puolta kahtatoista, yöllä. Feodore huokaisi raskaasti ja hieroi voipuneena kivistäviä hartioitaan. Hänen ajan tajunsa oli kokonaan kadonnut työn teon aikana, eikä mies ollut ollenkaan huomannut ajan kuluneen niin nopeasti. Feodore lyyhistyi kasaan kuluneella laiskanlinnallaan jolle oli aikasemmin istahtanut ja tuijotti uupunein silmin kattoa kohti, jolloin mies samalla huomasi, kuinka kipeästi se tarvitsi uutta maalia pintaansa, sekä ennen kaikkea siivousta. Feodore huokaisi vaisusti ja hieraisi silmiään, kunnes hintelä mies äkkiä vavahti kuullessaan lattia lankun narahtavan, sekä voimakasta kalinaa. Feodore kavahti pystyyn ja jähmettyi siltä istumalta kauhusta kankeaksi, hänen veistämä patsaansa, katsoi suoraan häneen, vaikka mies oli varma, että oli veistänyt miehen katsomaan eteenpäin, nyt patsas katsoi vasemmalle, suoraan häneen, ja vieläpä pää kysyvästi kallellaan, vaikka Feodore oli veistänyt nuo karismaattisen miehekkäät piirteet ylväästi pystyyn. Feodore haukkoi happea kuin kala kuivalla maalla. Nyt hän oli varma, patsas tosiaan katsoi häntä! Hän ei todellakaan ollut kuvitellut aikaisemmin! Äkkiä, aivan varoittamatta, patsas oikaisi itsensä täytteen mittaan kuin unohtaen olevansa kovasta, raskaasta kivi aineesta veistetty patsas ja samassa mykäksi heittäytynyt Feodore huusi, ei.. suoraan sanottuna kirkui.
Patsas näytti pelästyvän tätä, sillä tuo lihaksikkaaksi veistetty patsas kavahti ja liikkui hieman kömpelösti perääntyen tavoitellen kivisillä käsillään korviaan.
” Ole kiltti äläkä huuda..” Patsas vaikersi kiviset kasvot tuskastuneeseen ilmeeseen vääntyen.
” Vaikka olenkin kiveä, kuuloni on silti mainio..” Patsas lisäsi ja naputti kivisellä sormella korvaansa katsoen Feodorea valkoisilla silmillään, joka tuijotti takaisin kauhusta kankeana vihreillä silmillään kasvot lakanan valkeina.
Hiljaisuus.
Feodore ei saanut sanaakaan suustaan, mutta kuka nyt siinä tilassa olisi saanutkaan? Katsoa nyt nenänsä edessä elävää patsasta, jona mies vielä oli omin käsin luonut! Feodore säpsähti äkkiä rajusti, kun patsas käänsi kasvojaan, ikään kuin tuo olisi tutkinut huoneen sisustusta.
” Elät melko sotkuisesti.. ” Patsas totesi vaisusti, mikä vaikutti hieman kömpelöltä keskustelun aloitukselta.
” Eikö sinulla ole nais ystävää? Vai oletko kenties mies tyyppiä? ” Mies lisäsi katse tällä kertaa huoneen seiniin siirtyen, jolle oli ripustettu maalauksia, muttei yhtäkään valokuvaa. Feodore tuijotti patsasta mykkänä, kunnes kavahti äkkiä patsaan kääntäessä valkean katseensa takaisin häneen ja samassa Feodore kavahti pystyyn hapuillen lattialla lojuvan maalaus oppaan turvakseen, mitä ilmiselvimmin heitto tarkoituksessa jos patsas tekisi jotain epäilyttävää.
” Sinun kuuluisi olla kiveä! Kivi ei liiku! Sinun kuuluisi olla patsas! ” Feodore kivahti ilmiselvästi järkyttyneenä patsasta tuijottaen, joka tuntui harmistuvan miehen sanoista, ainakin patsaan kasvot sulivat hieman surulliseen ilmeiseen, mikä löi Feodoren entistä enemmän ällikällä. Oliko patsaalla myös tunteet? Feodore tuijotti patsasta epäilevästi ja patsas tuijotti takaisin loukkaantunut olemus kasvoillaan.
” Vaikka olenkin patsas.. ” Valkoinen veistetty mies aloitti rauhallisesti.
” Kai minullakin on oikeuteni, olla kuin te, elää kuin te ainakin edes pienen hetken.. ”
Mies jatkoi levittäen esimerkillisesti ja paljon puhuvin elkein käsiään.
” Et tiedä miltä se tuntuu, kun ihmiset tuijottavat sinua, maleksivat ohitsesi ja tutkailevat sinua mukamas kiinnostuneena, ja nuoret, jotka maalailevat piirroksia kylkiimme ja lapset jotka tökkivät meitä likaisilla sormillaan eikä kukaan arvosta meitä, kukaan ei arvosta nykyään taidetta. ” Patsas lisäsi ääni katkeruutta uhkuen nuo miehekkäät, mutta silti sirot kasvot nuorta taitelijaa tuijottaen, kunnes patsas painoi kasvonsa kohti lattiaa. Feodore uskoi, että jos patsaalla olisi ollut kyky itkeä, olisi tuon poskella varmasti vierähtänyt katkruuden suolainen kyynel.
Feodore mykistyi sanattomaksi tuijottaessaan luomaansa miestä. Hän ei ikinä ollut ajatellut asiaa niin, teoksiensa näkökulmasta, mutta silti, taide oli miehelle tärkeä, olihan se hänen työtään, mutta ei pelkästään työtä, hän oli pitänyt taiteesta koko ikänsä pienestä asti ja siitä asiasta hän oli varma.
” Et ole täysin oikeassa.. ” Feodore lisäsi rohkeuttaan keräten, vaikka polvet miehellä tutisivatkin ja laski paksun kirjan käsistään patsasta yhä kuitenkin tuijottaen. Eihän miehen oma luomus häntä satuttaisi, eihän? Tähän ajatukseen luottaen Feodore astui eteenpäin, lähestyi patsasta ja pysähtyi lopulta kuitenkin turvallisen välimatkan päähän.
” On myös ihmisiä, jotka rakastavat taidetta, joille se on tärkeää, ja jotka haluavat varjella sitä, joten älä puhu ihmisistä monikossa, kun puhut ihmisistä, jotka eivät välitä taiteesta. ” Feodore lisäsi patsasta tuijottaen, joka tuijotti miestä takaisin, katkerasta vihasta vääristyneet kasvot hiljalleen rauhallisiksi laantuen. Patsas huokaisi, tai ainakin siltä se vaikutti, patsas kun ei päästänyt ilman virtaa Feodorin kasvoille, vaikka mies siinä lähellä seisoikin.
” Hyvä on, minä uskon sinua, ehkä kaikki ihmiset eivät ole niin toivottomia tapauksia, mitä sanoin. ” Patsas myönsi lopulta helpottunut olemus tuon valkoisissa silmissä käyden.
” Siispä, haluan näyttää sinulle jotain. ”
Feodore katsoi patsasta hämmentyneenä. Näyttää? Mitä patsas oikein höpisi?.
Patsas asteli Feodorin ohitse nuoren taitelijan väistäessä refleksin omaisesti melko kookkaan puoleista mies patsasta, joka asteli ikkunalle ja veti tumman verhon sivuun.
” Katso. ”
Kahta kertaa ei tarvinnut patsaan käskeä, kun Feodore asteli hieman epäilevin askelin ikkunan tykö ja loi lopulta katseensa ranskan
pimeään yöhön. Ensin mies ei erottanut mitään, mutta hetken silmiään siristeltyään Feodore kavahti. Katulamppujen lomassa liikkui tummia hahmoja, huomattavasti ihmisiä pienempiä, sekä suurempia, eikä ne edes muistuttaneet ihmisiä ja niitä oli paljon.
” N-nuohan ovat.. Notre-Damen tornin veistoksia! ” Feodore parahti järkyttyneenä ja hämmentyneenä, mutta yhtälailla haltioituneena. Miten tämä saattoi olla mahdollista?
Feodore käänsi katseensa patsaaseen, joka seisoi hänen vierellään toista kättään vilkuttaen, kuin olisi tervehtinyt patsas kaveriaan ja ilmeisesti tervehtikin.
” Miten te..?! ” Feodore aloitti, saamatta kuitenkaan järkevää lausetta aikaiseksi, mutta patsas tuntui kuitenkin ymmärtävän, sillä tuo käänsi katseensa taiteilijaan ja tuon hämmentyneisiin kasvoihin.
” Me heräämme kerran vuodessa henkiin, ja kun puhun meistä, tarkoitan taidetta, ihmisten luomuksia jotka he ovat luoneet sielulla ja sydämellään. Tämä tapahtuu kuitenkin vain yhtenä yönä vuodessa ”
Patsas aloitti kunnioittava sävy äänessään, kunnes käänsi katseensa takaisin ranskan yön pimeyteen hymyillen Feodoren entistä hämmentyneemmälle ilmeelle.
” Sitä kutsutaan Taiteiden yöksi.”
Ma Elo 01, 2011 11:17 am