Every rose has its thorn

# Cerberus kera Ezrielin~

Lulu

Taivaan kauneus oli sanoinkuvaamaton Lulun, ja varmasti monen muunkin mielestä. Joka kerta kun hän tänne saapui aarteenmetsästysreissuiltaan, ei hän voinut olla ihastelematta tätä kauneutta, vaikka oli ollut täällä niin paljon kuin vain jaksoi muistaakaan. Lulu oli jahdannut pieniä taruolentoja saaristossa, kääntänyt jokaisen kiven ympäri löytääkseen jotain vähänkin mielenkiintoista ja saattanut itsensä turhankin monta kertaa vaaraan, vain löytääkseen jotain, jonka myydä sitten eteenpäin. Hänen oli jo aikakin tulla tänne ja rauhoitella itseään seuraavia seikkailuja varten. Hän tunsi kuinka adrenaliini yhä virtasi kehossa ja sai sormenpäät kihelmöimään jännittävästi, kuin hänen olisi koko ajan pakko vain etsiä ja etsiä. Hän oli jälleen - mikä nyt ei ollut mikään ihmekään, hukannut löytämänsä pääkallon saaristoon ja oli vailla juttukaveria, vaikkei kallo edes oikeasti puhunut. Lulu ei koskaan viitsinyt puhua itsekseen, sen sijaan hän piti pääkalloa ystävänään ja hyvänä syynä yksinpuhelulle.

Nuori enkeli oli poikennut polultaan joen luokse pestäkseen kätensä, jotka olivat etsintöjen tiimellyksessä onnistunut sotkemaan. Tuon toista käsivartta koristi pari pientä mustelmaa, jotka johtuivat silkasta äkkipikaisuudesta ja häsläämisestä. Tuo istui polvillaan joen vierellä ja ravisti muutaman kerran käsistään enimmät vedet pois, ennen kuin viimeisteli kuivauksensa valkean mekkonsa helmaan. Lulun suuret siivet olivat hiukan suunnattuna maata kohti epäryhdikkäästi, eikä ollut mikään ihmekään jos niiden pitkät sulat saattoivat valahtaa veteen - Lulu niin vihasi siipiään. Ne olivat tavattoman turhat, eihän hän osannut edes lentää, niin miksi niistä pitäisi edes välittää? Vaaleahiuksinen katsahti sulkia, jotka lainehtivat veden virtauksen mukana ja veti ne pois joesta, ihan vain sen takia että tällä kertaa hän ei saattanutkaan olla yksikseen. Ties vaikka joku olisi seurannut häntä, mitä ulkopuolisetkin ajattelisivat. Pitäisivät Lulua tietenkin huonona enkelinä.

Lulu nousi vaivalloisen näköisesti seisomaan ja pyyhkäisi pari kertaa mekkoaan enimmistä lioista, ennen kuin katsahti ympärilleen kuin varmistaakseen että oli yksin. Sen jälkeen hän lähti kävelemään pehmein askelin joenvierttä pitkin, kaikoten näin laaksoa ympäröivistä vesiputouksista jolloin veden pauhuaminenkin loittoni hänen korvissaan. Hän päästi hiukan turhautuneen, jopa tylsistyneen huokaisun karkaamaan suustaan. Tosi oli, että Lulu oli kuin luotu seikkailemaan, niitä hän janosi tälläkin hetkellä. Enkeli päätti kuitenkin pitää periaatteestaan kiinni, ja jättäisi aarteenmetsästyksen muutamaksi päiväksi.
Pian hänen silmiinsä osui järvi, johon virtasi lukemattomat joet. Hymyn piirtyessä hänen kasvoillensa, Lulu käveli kohti järveä. Hän istahti rannantuntumaan jalat ristikkäin, laski kyynärpäänsä lepäämään polveaan vasten ja nojaili poskellaan kämmeneensä, kuin odottaen ihmeen tapahtuvan.

EZriel tiesi että oli karistanut takaansa ne jotka olivat hänen henkeään himoinneet, taivaassa oli paljonkin sellaisia jotka olivat tietoisia hänen alkuperästään ja himoitsivatkin häneltä tietoa Sarielista, mikä oli tietenkin ajateltuna onni sillä silloin ne halusivat hänet hengissä ja ne harvat jotka hänestä olivat tietoisia pitivät sen salassa, siinä toivossa että saisivat hänestä puristettua tietoa ja sitten antaa hänen ruumiinsa tai kuolevan olemuksensa taivaalle rangaistavaksi. Sellaistahan ei EZriel saattanut edes ajatella. Hän taisteli tiensä ulos siitä. Hänen maineensa oli hänen onnensa toisaalta, sillä ne jotka tiesivät kuka hän oli, tiesivät sen ettei EZriel antautuisi taistelutta joten ne taistelut oli käytävä syrjässä.

EZriel laskeutui, kaikki kuusi siipeä värähtivät hieman tuskasta mutta hän innostui pitämään ne tasassa niin ettei kaatunut nenälleen maahan. Hän ei niinkään ollut paennut, ensin hän oli taistellut lähes kymmentä enkeliä vastaan, kaikki ammattilaisia sotilaita, eivätkä varmasti sitä taivaallisen hyveellistä sotajoukkoa vaan porukka kylmäverisiä enkeleitä joiden himo tuottaa tuskaa olisi ollut yleiseen tietoon tullessa vienyt nämä kyseiset hyökkääjät perikatoon.
EZriel oli tappanut näistä ainakin neljä ennen kuin loput olivat osoittaneet jotain tietoa siitä etteivät välttämättä enää voittaisikaan. Toista neljää hän oli ainakin haavoittanut niin että näillä olisi lopun ikää ruumiillisia vammoja, yksi ei ainakaan enää lentäisi se olisi varmaa.
Hän sai ajatuksesta harvinaisen hyvän mielen ja hymyilikin petomaisesti muistaessaan taistelun tapahtumia.

Enkeli katsahti veteen, hän oli tullut järvelle, mikä oli hyvä valinta vaikkei tehtykään harkitusti vaan lähinnä mielijohteesta. Hän katsahti itseään heijastuksesta, aiemmin hänellä oli ollut päällään valkea kaapu jossa oli syvä huppu, niin hän sai piiloon itsensä eikä herättänyt suurta huomiota taivaassa, nyt se kaapu makasi jossain siellä viholisten vreeen värjäytyneenä. Katsoessaan kuvajaistaan hän ymmärsi miksi vihollinen oli uskaltanut hyökätä viimeisen kerran. EZriel hengitti raskaasti ja syvään, taistelun huuma alkoi liueta ja hänen lihaksiaan särkeä. Hän parani kyllä nopeasti, yleensä, mutta nyt hän oli tuhlannut voimaansa liikaa ja näyttikin siltä. Hänen lähes koko vartalonsa oli veren peitossa, niin omassa kuin vihollisenkin.

Hän nosti kätensä ylös katsoakseen käsivarsia joiden iso oli syvissä viilloissa ja olipa olkapääkin palanut niin että sen liikuttaminen oli lähes mahdotonta. Hän yritti pyyhkäistä verta kasvoistaan mutta sitä tuli vain lisää, paakkuuntunutta ja jo lähes mustaa, eli luultavamminkin vihollisen. EZriel alkoi nauraa, se johtui niin siitä että oli voittanut, kuin helpotuksesta sekä tuskasta. Siitä oli aikaa kun kukaan oli saanut hänet siihen kuntoon. Hänellä ei ollut enää yhtään valkeaa vaatetta kaikki oli värjäytynyt tummaksi, niin hänen hiuksensa kuin siipensä. Kuvajaisestaan EZriel huomasi ettei hänen olkapäänsä ollut ainut palanut kohta hänessä. Tosin ne palovammat olivat lähinnä sisäisiä, sillä yksi enkeleistä oli käyttänyt asetta jonka elementtinä oli ollut sähkö. Ihmekös jos pohkeisiin koski niin kovasti. Jopa hänen silmiinsä valui verta, se johtui otsasta ammottavasta haavasta. EZriel yritti uudestaan pyyhkiä sitä mutta sotki taaskin vain itseään.

Ärsyttävintä oli kuitenkin se että siivet olivat lähes punaiset, niitä oli hirveän vaikeaa saada puhtaaksi ja jos enkeli jotain inhosi niin likaisia siipiä. Nekin olivat palaneet ja haavoittuneet, vasen oli kärsinyt hieman lavasta mikä tuntui ikävältä hänen liikuttaessaan sitä edes hitusen. Sentään kaikki kuusi olivat vielä tallella. Jotain hyvää siis siinäkin. EZriel kumartui veden ääreen puhdistaakseen kasvonsa. Mikä oli yhtä tyhjän kanssa sillä haava valutti edelleen enemmän kuin runsaasti.

Lulun katse oli suunnattuna kohti järveä ja sen tyyntä pintaa, rauhallisesti soljuva vesi kimmelsi naisen mystisen ruskeissa silmissä. Päällepäin hän näytti miettivän syvällisempiä asioita vaikka tosiasiassa naisen mielessä ei liikkunut juurikaan mitään, lukuunottamatta mietteitään parin päivän päähän. Tämä aika tulisi tuntumaan hänelle suorastaan ikuisuudelta. Ennemmin tai myöhemmin, tämä rauhallisuus alkaisi tuntumaan sietämättömältä ja hänen olisi jätettävä ajatuksensa rauhoittumisesta. Lulu oli nyt vetänyt jalkansa koukkuun vasten rintakehäänsä ja kietonut kätensä jalkojen ympärille. Nainen sulki hetkeksi silmiään ja kerrankin yritti nauttia hiljaisuudesta ja rauhasta.

Lulun kulmakarvat vetäytyivät hieman kurttuun hänen kuunnellessaan ympäristöään tarkkaavaisena. Vaikka edelleen oli suhteellisen hiljaista, hän oli varma, että paikalle oli tullut joku. Tai jokin. Toistaiseksi hän päätti olla välittämättä siitä ja antoi päänsä nojautua vasten polveaan, laskien siipensä liki maata.
Lulun silmät kuitenkin rävähtivät auki hetken päästä ja hän lievästi säikähti kuullessaan naurua lähistöltä. Kummastunut katse tavoitti hiukan etäämmältä henkilön, joka ruumiinrakenteensa perusteella osoittautui mieheksi ja siivet kielivät siitä, että toinen enkeli. Sen sijaan tuon ulkonäkö oli rähjääntynyt, kuin vasta taistelleella; siipiä peitti verenpuna ja vaatteensa olivat revenneet ja nekin veressä. Lulu ei oikein tajunnut, mistä toinen oli tänne tupsahtanut ja joutuikin vilkaisemaan ympärilleen, josko paikalle olisi vihdoin saapunut muitakin. Ilmeisesti toinen oli yksin, eikä missään parhaimmassa kunnossa. Tähän asti Lulu oli törmännyt vain sellaisiin enkeleihin, joilla oli selässään kaksi siipeä - toisin kuin tämä herra, jolla oli kuusi mahtavaa siipeä selässään. Sen varjolla Lulu tunsi itsensä varsin heiveröiseksi.

Enkeli nielaisi ja käänsi hetkeksi katseensa takaisin järveä kohti, ajatuksenaan vain jättää toinen rauhaan. Melko harva kaipasi seuraa tuollaisessa tilanteessa, toisin kuin Lulu, joka haavoituttuaan olisi heti juoksemassa jonkun suojiin. Toisaalta Lulu tunsi sääliä, vaikka se oli typerää, koska eihän hän tuntenut tätä miestä millään tavalla. Enkeli sulki silmiään uudemman kerran ja päästi syvän huokaisun keuhkoistaan, ei hän kestäisi katsoa vierestäkään, kun muut kärsivät.

Lulu nousi ylös jälleen hiukan vastahakoisin elein. Toisaalta olisi helpompaa vain juosta karkuun, sillä liiallinen veri sai hänet usein voimaan pahoin. Jopa näin etäältä se näytti luotaantyöntävältä, mutta jostain syystä, kenties pelkkää hyvää hyvyyttään, Lulu lähti kävelemään toista kohti varovaisin elein. Hän oli nostanut nyt siipensä korkeammalle ja hiukan sivuillensakin, yrittäen näin saada olemuksensa näyttämään vahvalta, vaikka edelleenkin näytti yhtä pienikokoiselta kuin aina ennenkin. Päästessään lähemmäksi, hän kumartui hiukan ja puri huultaan, empien, uskaltaisiko edes avata suutaan.

- Hei, s-sinä, kuinka voit? Lulu kysyi hiukan takellellen sekä ääni väristen. Nainen silmäsi hetken toisen ruhjeita eikä varmaankaan sen vuoksi antanut itsensä vain lähteä paikalta, vaikka toinen niin käskisikin tehdä. Hän tunsi pienen häpeän valtaavan itsensä - pelkkä kysymyskin oli niin tyhmä ettei voinut käsittää. Lulu asettui ruohikolle polvillensa istumaan ja laski kätensä syliinsä, säilyttäen kuitenkin turvallisen metrin etäisyyden toisesta enkelistä.

EZriel katseli kuinka vesi värjäytyi verestä hänen puhdistaessaan kasvojaan. Mikä oli yhtä tyhjän kanssa mutta virkisti hänen oloaankin hieman. Hän sulki hetkeksi silmänsä ja pyyhkäisi ettei verta valuisi silmiin enää enempää. Hän odotti hetken että vesi kirkastuisi, nostaen kätensä otsalleen estämään verta valumasta silmiin ja putsasi hieman silmiään vedellä. Veri tuntui äärimmäisen epämukavalta ja haittasi näköä.

Haava vuoti edelleen eikä ottanut loppuakseen. EZriel nousi vedenrajasta hieman turhautuneena kiroillen sitä enkeliä joka oli häntä päähän sohaissut, se oli ollut epätoivoinen yritys ja olisi tappanut hänet varmasti. Toinen oli nostanut miekkansa ylös iskeäkseen epätoivoiseksi puolustuksekseen hänen päänsä irti. Enkeli oli väistänyt sen, ottaen osumaa kuitenkin otsaansa ja iskenyt samaan aikaan kumartuessaan voimalla jäisen puikon lävitse toisen vatsan, se olisi ikävä ja pitkä kuolema, varsinkin kun tämän toverit jättivät kauhuissaan haavoittuneen makaamaan maahan.

EZriel näki edelleen sen enkelin kasvot mielessään, kuoleman pelon joka oli kouristanut tämän epätoivosta. Tämä ei ollut vaikeroinut, mutta kauhu oli vääristänyt tämän ennen kauniit kasvot ja muuttaneet silmien pupillit pieniksi pisteiksi, kuin neulanpäiksi. Enkeli tunnusteli, muttei kyennyt löytämään myötätuntoa, ei sillä että hän olisi sellaista edes halunut osoittaa, häntä oli vastassa vain tyhjyys, tyytyväisyys siitä että vihollinen teki kuolemaa eikä hän.

Hän oli tappanut jo varmasti lähemmäs sata jollei jo satoja eläessään. Hän ei pitänyt niistä lukua, ei koskaan koreillut tappoluvullaan. Hän nuolaisi huuliaan, tumma rautainen maku täytti hänen makuaistinsa, kuin lämmintä maitoa hän ajatteli ja naurahti uudestaan, hänen mieleensä nousi hupaisa ajatus. Hän ei ollut syntynyt tyypillisellä tavalla kahden eri sukupuolta edustavan enkelin yhdynnästä, vaan luotu olemaan. Toisin kuin muut lapset jotka imivät äitinsä rinnasta maitoa, oli hän lapsesta lähtien joutunut taistelemaan henkensä edestä ja täten saanut rintamaidon sijaan juoda vihollistensa verta.

EZriel moitti itseään heti kun kuuli puhetta ja oli jo täysin valmiina surmaamaan sen joka oli päässyt yllättämään hänet niin, kaiken lisäksi he olivat veden ääressä. Enkeli kuitenkin pysähtyi kuin seinään nähdessään uhkaajansa olevankin vain heikomman sukupuolen edustaja. EZriel hymyili suorastaan huvittuneena ja mietti miten vastata, toisaalta häntä ei huvittanut saada vastineeksi minkäänlaista sääliä toiselta.

"Eikö sinun kaltaisesi heikon naisen kannattaisi olla varovainen yksinäsi, kuka ties täällä olisi syrjässä epätoivoisia enkeli miehiä jotka löytäisivät sinut, puolustuskyvyttömänä ja käyttäisivät tilaisuuden hyväkseen?"
EZriel kiusasi nostaen huvittuneena kulmiaan. Hän suhtautui vastakkaiseen sukupuoleen hyvinkin alentavasti, tosin, pieneksi lohdutukseksi jos kukaan olisi tiennyt, hän suhtautui samalla tavalla Luciferiin ja Juudakseen, koska nämä kaksi olivat heikkoja ja mitättömiä hänen mittapuullaan.

Hän ei kuitenkaan kokonaan ohittanut toisen kysymystä. Vaan katsoi itseään hieman uteliaana kuin olisi muka vasta huomannut haavansa.
"Luuletko että seisoisin jos olisin sellaisessa kunnossa ettei minusta olisi seisomaan? Parantumiseni on vain normaalia hitaampaa johtuen vammojeni moninaisuuksista. Ne ovat varmasti hurjan näköisiä"
Hän totesi enemmän itselleen tilanteesta suuresti huvittuneena.
"Etkö sinä nainen osaa pelätä ollenkaan veren ja haavojen peittämää miestä joka selvästi on vihollistaan paossa?"
EZrielin mielestä tämä todisti sen että naisilta puuttui täysin terve itsesuojeluvaisto ja harkinta kykyä. Aivan kuten hänen typerältä veljeltään Luciferilta jonka olisi vain pitänyt aina pysyä kotona turvassa hänen valvovan silmänsä alla.

Lulu oli jännittynyt. Niin jännittynyt, että varmasti kuuli oman sydämensäkin hakkaavan tavallista nopeammin. Levottomuus oli nopeasti vallannut hänen kehonsa ja hän aisti, ettei tämä mikä tahansa enkeli ollut. Koskaan hän ei ollut nähnyt tuollaisia siipiä, saatika ketään noin verisenä. Vaaleaveriköllä ei ollut minkäänlaista aavistustakaan siitä, kenen seurassa saattoikaan tällä hetkellä olla. Hän oli vain tavattoman levoton, että kätensäkin saattoivat täristä. Ja häntä pelotti, vain hieman, vaikka usein hyvin pelottomaksi aarteenmetsästäjäksi osoittautuikin.

Katse harhaili punaiseksi värjääntyneeseen kohtaan vedessä. Kun hän katseli sitä pidempään, pystyi hän ihan haistamaan rautaisen nesteen nenässään. Kylmät väreet seikkailivat pitkin hänen kehoaan ja jännityksensä kiiri yhä pahemmaksi katsellessaan kuusisiipisen enkelin haavoja, jotka edelleenkin vuosivat verta. Hän ei koskaan voisi kuvitellakaan, että itse joutuisi moiseen kuntoon. Hänen kehonsa ei varmasti edes kestäisi tuollaista. Mutta miksi mies oli moisessa kunnossa? Sehän nyt oli selvää, että kaikki oli taistelun tulosta, mutta kuka haluaisi tappaa enkelin? Lulu ei ollut mikään kauhean kokenut näissä jutuissa, hän kyllä tiesi, että jotkut enkelit olivat pohjimmiltaan pahoja. Mutta ei hän tällaista osaisi kuvitellakaan.

Lulu hiukan säpsähti kun kuuli miehen puhuvan ja huomasi siinä samalla suoristaneensa ryhtinsä sekä kohottaneensa hiukan leukaansa ylöspäin. Nainen sulki silmiään ja päästi rauhoittavan huokaisun nenästään, samalla purren hampaitaan yhteen. Miehen sanat eivät olleet mitään hunajaa korville ja niistä kykeni tyhmempikin aistimaan tietynlaista halveksuntaa. Heikko. Lulu ei pitänyt siitä, että häntä pidettiin heikkona, typeränä naisena, joka kaikenlisäksi antaisi kyseisten asioiden tapahtua itselleen. Lulun puolelta seurasi syvä hiljaisuus - todellisuudessa hänen teki mieli räjähtää, mutta hillitsi itsensä. Silmänsä avatessaan, hän siristi niitä hiukan ja käänsi terävän katseensa enkeliin.

- Heikko minä en ole, itseasiassa viisas olen, koska itseäni moiseen kuntoon en saattaisi, Lulu sanoi hiukan hiljaisemmalla äänellä, tietty terävä sävy äänessään. Voi ei, Lulu ei hyväksynyt sitä että häntä alennettiin millään tavalla. Jos hän jotain viimeisenä elämässään tekisi, varmaan haistattaisi pitkät kaikille ketkä ovat häntä huonosti kohdelleet. Lulu tosin katui sanojaan, sillä yleensä hänestä ei ollut voimakkaammalle osapuolelle kuin naurunaiheeksi. Siksipä hän käänsi jälleen päänsä kohti järveä ja mutristi huuliaan, kuin miettien jotain.

Lulu nousi itsekin seisomaan, sillä koki itsensä niin mahdottoman avuttomaksi kyyhöttäessään vain maassa. Siitä huolimatta nainen oli edelleen kovin lyhyt verrattuna enkeliin vieressään. Sen vuoksi hän ei katsonutkaan toista kasvoihin, vaan haavoihin, joiden katsominen lähinnä sai hänet voimaan pahoin.
- Mutta sinä kokoajan verta vuodat, Lulu totesi kuin se ei olisi mikään itsestäänselvyys. Hänellä oli jokin luontainen vaisto aina yrittää auttaa, vaikka väkisin, jos toinen osapuoli ei apua kaivannutkaan. Jälkeenpäin hän poti vain huonoa omaatuntoa jos päästi haavoittuneen menemään.
- Entä siipesi? Niitä hankala puhdistaa on, mutta minä sinua auttaa voisin, hän sanoi hennolla äänellä ja kieltämättä katsoi hiukan silmät kiiluen miehen siipiä. Lulun oli aina ollut hankala peittää joitain tunnetiloja ja kiinnostus oli yksi, minkä tuon tummista silmistä huomasi heti.

Lulu kohotti varovaisesti katseensa kohti miehen kasvoja ja laski toisen kätensä vatsalleen, nojaten siten toisella kyynärpäällään käteensä ja laski sormensa leualleen. Nainen hymähti hiukan, kohottaen sitten toista kulmaansa hiukan ylöspäin.
- Minä, hmh, paranemistasi nopeuttaa voisin.

EZriel tarkasteli naista tämän ollessa hetken aikaa täysin hiljaa. Hän sai tästä juuri sellaisen kuvan kuin mitä odotti tyypilliseltä naiselta, tyyppejä oli tietenkin monia mutta toinen osoittautui yhdeksi sellaiseksi ennakkoluuloksi mitä enkelillä oli. Toisen olemus oli hento, siivet olivat naurettavat suuret ja kömpelön oloiset, tuollainen nainen olisi vain pitänyt sulkea jonnenkin sisälle isän ja äidin suojeltavaksi. Tai ehkä miehen, parasta oli naittaa sellaiset tytöt samantien joista näki ettei näistä ollut itseään suojelemaan, mutta eihän heikoista koskaan. EZriel nosti hieman kulmiaan naisen kummalliselle tavalle puhua. Se sai tämän kuulostamaan hieman ylimieliseltä.
"Turhaa puolustelet itseäsi"
EZriel nauroi.
"Sellaisesta sinä et selviäisi mitä lähes jokainen mies joutuu tässä elämässä kokemaan"

Enkeliltä ei kunnioitusta naisia kohtaan herunut. Gillian oli eräänlainen poikkeus, EZriel ei sinällään arvostanut tätä sukupuolena, mutta näki hyvin toisen tahdon lujuuden, vaikka pitikin tätä edelleen heikkona. Hän osasi kuitenkin arvostaa tiettyjä piirteitä ennakkoluulojaankin vastaan. Mikä teki hänestä ihan vähän viisaamman kuin jonkun muun tyypillisen sovinisti sika enkelin, varsinkin taistelija tyylisen sellaisen.

Toinen huomautti hänen vuotavan verta, EZriel nosti toista käsivarsistaan ja katsoi yhtä haavoista kuin olisi nähnyt sen ensi kerran.
"Kappas"
Hän totesi puolittain toisesta tehden pilkkaa puolittain huomatessaan taas uuden haavan joka ei meinannut ottaa umpeutuakseen.
"Luulin niitä vain venähdyksiksi"
Hän jatkoi ylimieliseen sävyyn, kiusaten toista. EZriel jätti kuitenkin machoilun pois, sillä tiesi olevansa hieman hurjassa kunnossa kauniisti ajateltuna.

Toinen tarjoutui auttamaan siipien putsaamisessa ja parantamisessa. EZriel päätti vetää siihen pienen rajan itsensä kohdalla ja olla ärsyttämättä liikaa toista sillä siipien putsaaminen tosiaan vaatisi hieman apua jollei halunnut veren kuivuvan niihin kiinni. Hän jätti sanomatta että toinen voisi hyvin auttaa, kuuluivathan sellaiset huolehtimis asiat luonnollisesti naisille muutenkin. Sellaisen olisi pitänyt olla täysi itsestäänselvyys.
"Se riippuu siitä uskallatko"
Hän kuitenkin sanoi. EZrielille oli luontaista pilkata naisia ja näiden heikkoutta. Tämä johtui eniten juuri siitä tosiasiasta ettei hänen ajatusmaailmassaan ollut tilaa heikoille, nainen ei hänestä koskaan kyennyt saavuttamaan samaa tasoa kuin mies, ja näiden olisi tosiaankin pitänyt vain jäädä kotiin täyttämään naiselliset toimensa.

"Mistä tiedät etten surmaa sinua vain jo siksi että olet nähnyt minut. Kuten varmasti näet"
EZriel leväytti siipensä auki, estäen kasvojaan vääntymästä sillä toinenkin siipi oli selvästi ottanut osumaa eikä meinannut levitä muiden tahdissa kivun kouraistessa syvältä ja säteillen selkään asti. Hän levitti hieman käsiään, kääntyen toista kohti, jotta hänen koko olemuksensa vaikuttaisi mahdollisimman suurelta ja hurjalta veressä sekä haavojen peittämänä.
"Olen taistelusta palannut, luultavasti joko paennut tai surmannut kaikki takaa-ajajani"
EZriel odotti että nainen pelästyisi hänen sanojaan, ettei toiselle ollut edes tullut tyhmyydessään ja ajattelemattomuudessaan mieleen etä hän saattaisi todellakin olla vaarallinen. Nainen oli sentään pelännyt häntä hieman alussa.

Lulun olemus oli melko varman oloinen, tosin tällä kertaa hän jätti siipensä roikkumaan rumasti sivuilleen. Jotenkin nainen koki, ettei hänen kannattanut edes esittää vahvempaa mitä oikeasti oli - yleensä nainen pyrki näyttämään suuremmalta vain kohottamalla kookkaat siipensä ylväästi sivuilleen. Jotenkin hän aavisti, ettei moinen ele toista enkeliä hetkauttaisi, sillä tuon olemuksesta huokui pilkkaa Lulua kohtaan. Eikä Lulu tiennyt edes syytä siihen, sillä eihän hän ainakaan vielä ollut mitään toiselle yrittänytkään tehdä. Hän risti kätensä rintojensa alapuolelle ja vaihtoi painoaan toiselle jalalle, tehden näin olemuksestaan hiukan rennomman, tosin piti kädet edessään suljettuina kuin muurina.

Lulun teki mieli pudistaa päätään ja miltei sihahtikin myrkylliset sanat suustaan ulos, jättäen senkin kuitenkin tekemättä. Hän päätti jättää enkelin sanat omaan arvoonsa, jätti ne huomioimatta vaikka moinen alentaminen ottikin päähän. Tosiasia oli, ettei mies tiennyt, millainen Lulu oikeastaan oli. Nainen vain tuhahti toisen sanoille, käyttäen katsettaan järvessä kuin tehdäkseen selväksi että toisen sanat olivat menneet ohi korvien. Kasvoillaan vallitsi hyvin tyyni ilme vaikka mielessä kuohuikin enemmän kuin pitkään aikaan. Hänen tarkoituksena ei ollut ärsyttää toista, mutta yleensä Lulu teki sen kuin luonnostaan, aina tarpeen tullen. Yksiä niitä vikoja, mitä hänen vanhempansa eivät kyenneet karsimaan pois niiden vuosien aikana kun neitokaista yrittivät suojella.

- Sinua en ymmärrä. En ymmärrä, miksi sellaista kohtaan noin käyttäydyt, joka vain auttaa haluaa, Lulu sanoi kylmänrauhallisesti, sivusilmällä tarkkaillen tuon eleitä. Hän jätti jälleen huomioimatta sanat haavoista, vaikka harvinaisen selvästi tuntuikin niitä tarkkailevan, joten ei nainen ainakaan huomiotta ollut niitä jättänyt. Hänen oli jopa hieman käännyttävä pois päin, sillä edelleenkään hän ei pitänyt koko ajatuksesta että edessään seisoi mies, jonka keho oli täynnä verta vuotavia haavoja. Kääntymisensä oli kuitenkin varsin vähäinen, että sen voisi lähinnä tulkita vain samaksi puheen huomiotta jättämiseen.

Salamyhkäinen hymy piirtyi hänen huulilleen ja nainen kohotti päätään hieman. Todellako? Oliko kaikki kiinni vain uskaltamisesta? Lulu oli kuvitellut, ettei toinen antaisi hänenkaltaisensa edes koskea itseensä.
- Minäkö? Mitä sinä minusta oikein kuvittelet? Hän naurahti heleästi sanojensa päätteeksi ja käännähti takaisin enkeliä kohti ja astui päättäväisesti pari askelmaa toista kohti, joskin ne varmasti olivat vain puolen askeleen kokoisia - Lulu todellakin saattoi pelätä, muttei näyttänyt sitä kovinkaan herkästi ulospäin. Hän tosin joutui perumaan äskeisen tekonsa, eikä ehtinyt reagoimaan miehen sanoihin mitenkään. Lulu astui vain askeleen taaksepäin kavahtaessaan toisen äkkinäistä liikettä. Sanojen aikana, hän piti uhmakkaan katseensa toisessa siristäen jälleen hiukan silmiään. Lulu pohti mielessään jalkoja, jotka tuntuivat varsinaiselta hyytelöltä äskeisen, pienen pelästymisen johdosta.

- Sen tekisitkö? Mikset minua sitten heti surmannut olisi? Lulu oli kova kyselemään, eikä itse aina ajatellutkaan kuinka paljon saattoi kysellä turhanpäiväisiäkin asioita. Tämän enkelin kohdalla, seuraamukset pienestäkin ärsyttämisestä saattaisivat olla kohtalokkaat - mutta koska Lulu oli osittain tyhmänrohkea sekä uhkarohkea, ei hänellä käynyt enää mielessäänkään ajatustakaan poislähtemisestä. Sitä paitsi, ei enkeli ollut edes häntä kieltänyt auttamasta. Automaattisesti nainen ajatteli, että se tavallaan oli myös suostumus. Siispä hän käveli miehen luokse ja otti tätä ranteesta kiinni, kuin vaatien että toisen oli nyt istuttava hänen kanssaan, samalla kun Lulu asettui polvilleen ruohikolle.
- Istuudu.

EZriel seurasi tarkasti naisen suhtautumista ja ruumiinkieltä. Tämä oli selvästi ylpeämpää tyyppiä kuin mitä hän oli odottanut. Mies oli olettanut toisen olevan sitä arkaa tyyppiä, ensi vaikutelma saattoi monesti pettää.Mitä enemmän hän tätä pilkkasi sitä varmemmaksi nainen näytti itsestään käyvän. Mikä toisaalta miellytti enkeliä enemmän kuin sellainen itseensä vetäytyminen ja pelokkuus. Toisaalta, sellaiset ominaisuudet eivät naisille kuuluneet. Näiden kuului olla arkoja vieraiden miesten keskuudessa ja pelätä näitä. EZriel ei tosin ollut sitä tyyppiä joka niinsanotusti opettaisi naisia oppimaan oman paikkansa. Hän ei hyötynyt sellaisesta mitään eikä nähnyt tahattomassa väkivallassa mitään mieltä. Taistelu oli taistelu, toisen henkilön hakkaaminen alistamis mielessä oli hänestä arvoa alentavaa ja sellaisen enkelin hän olisi surmannut surutta. Mikään, ei ollut hänestä halveksuttavampaa, kuin heikomman alentaminen fyysisesti.

Toinen arvosteli hänen toimintaansa ja sanojaan tätä kohtaan. EZriel nosti kulmaansa, kuin kysyäkseen miksei olisi käyttäytynyt niin, miksi hänen olisi odotettu käyttäytyvän muuten. Kukapa hänelle koskaan olisi ollut opettamassa oikeita käyttäytymistapoja ja jos Isä oli koskaan luultavasti yrittänytkään oli EZriel kieltäytynyt oppimasta tai käyttäytymästä niin kuin hänen isänsä halusi. Se oli hänelle periaatekysymys.

EZriel kuunteli virnistellen kuinka toinen uhosi uskaltavansa ja katseli tyytyväisenä tämän askelta taaksepäin naisen hieman säikähtäessä hieman hänen levitettyään siipensä. Toinen kuitenkin tuli tomerana hänen luoksensa ja uskalsi jopa tarttua EZrieliä ranteesta, puhumattakaan siitä että käski miestä istumaan. EZriel suuttui helposti eikä tämä ollut poikkeus. Hänen vihansa leimahti uskomattomalla voimalla naisen sävystä puhua hänelle. Mutta hän ei kuitenkaan ollut sen tyyppinen mies, joka olisi lyönyt puolustuskyvytöntä joten jäi vain hetkeksi paikoilleen, että sai itsensä tasaannutettua niin ettei ainakaan vihoissaan jäädyttäisi naisen kättä.

Hän istui ja vastasi samalla aikaisemmin esitettyyn kysymykseen.
"En tapa turhaan. Enkä pelkää henkeni puolesta vaikka jättäisin sinut henkiin. Oman turvallisuutesi tähden kehottaisin sinua kuitenkin harkitsemaan"
EZriel antoi siipiensä rentoutua vaikka se tekikin kipeää, hän laski ne maahan ja tunsi mieluisaa lämpöä siitä kun sai jokaisen lihaksensa jännityksen laukeamaan pikkuhiljaa.
"Jos joku saa tietää kenen haavoja olet hoitamassa saatat joutua vaikeuksiin"
EZriel ei puhunut sävyyn jolla puhuttiin pehmeitä sanoja huolestuneena neitosten turvallisuudesta, vaan järjen äänellä, sellaisella jolla hän totesi eikä pelotellut. Eikä hän sanonut sitä edes sillä että olisi välittänyt toisen turvallisuudesta tai elämästä, kunhan ei halunnut peräänsä ketään joka tulisi myöhemmin valittelemaan jos joutuisi ongelmiin.

Varsin tietämättömänä toisen suutahtamisesta, Lulu oli istuutunut alas tyyneen rauhallisesti - hiukan mietti, miksi toinen oli hetkeksi jäänyt vain seisomaan, mutta lopulta vieraskin istuutui alas. Luluhan oli tietenkin varsin hyvillään tästä, että todellakin sai jonkun tekemään niin kuin hän sanoi, puhumattakaan siitä että juuri äsken mies oli kohdistanut ivansa Luluun. Lulu ei koskaan ymmärtänyt miehiä, ei varmasti koskaan tulisi ymmärtämäänkään, ainakaan täysin. Heissä kaikissa oli tasan samoja piirteitä, joista nainen yritti olla kovasti välittämättä ainakin tällä hetkellä.

Nainen hymähti hieman toisen sanoille ja hymyili viekkaan oloisesti.
- Siinä tapauksessa sinulla ei ole mitään syytä minua tappaa, hän sanoi toistaiseksi istuen vielä liikahtamatta paikallaan. Lulu ei koskaan tarkoittanut pahaa, vaikka saattoikin olla ajattelematon ja joskus liian päällekäyvä taikka tuttavallinen. Jopa hänen erikoinen puhetapansa saattoi ärsyttää toiset äärimmilleen, mutta sillehän hän ei voinut mitään, luontainen vika kun oli. Oli selvää, että tämä enkeli ei mikään puhdas pulmunen ollut, ja ehkäpä miehen sanoissa olikin perää. Jos tämä oli pelkkä virhe, jonka Lulu menisi jälleen tekemään, koituisiko tämä lopulta hänen kohtalokseen.

Lulu meinasi, muttei tehnyt sitä, nimittäin tarttunut jälleen toisen kädestä edes varoittamatta. Ehkä hänen olisi parempi hiukan hillitä itseään ja pyrkiä siihen, ettei suututtaisi enkeliä kovinkaan paljoa.
- Kätesi ojenna. Minä en tosin tiedä miten tämä syvempiin haavoihin vaikuttaa, Lulu ojensi toista kättään hiukan enkeliä kohti ja samalla pohti mielessään, kuinka hänen itsensä oikein kävisi kun kykyään meni käyttämään. Hän ei ollut koskaan käyttänyt sitä pyörtymiseen asti, mutta sekin oli mahdollista tällä kertaa. Kaikki mitä hän oli kokenut, oli voimattomuus ja väsymys, sumeneminen silmissä. Lulu ei edes halunnut ajatella sitä, kuinka hänelle voisi käydä jos käyttäisi kykyään yli rajojen.

- Minä edes en tiedä, kuka sinä olet, nainen totesi toisen sanoihin varsin päättäväisenä. äntä ei haitannut, vaikka mies jättäsi henkilöllisyytensä pimentoon, joidenkin oli vain helpompi elää niin ettei kertonut jokaiselle vastaantulevalle nimeään.
- Minun nimeni Lulu on, hän päätti kuitenkin esitellä itsensä ja väläytti vienon hymyn, josta oli kaikonnut se kaikki uhmakkuus ja välinpitämättömyys. Vaikka hän ei kaivannut vaikeuksia, niitä oli ihan riittämiin jo pelkästään hänen arkipuuhiensa varjolla, hänellä oli aina tapana esitellä itsensä - oli tilanne melkein mikä tahansa.

Nainen oli täysin oikeassa, enkeli miehellä ei ollut mitään syytä tappaa tätä, jollei nyt periaatteesta mutta se periaate ulottui siihen että hän haastoi taisteluun eikä antanut armoa niissä. Mutta kyllä hänkin, harvemmin tosin sillä innostuessaan ei pahemmin jaksanut pidätellä, antoi vastustajiensa paeta, nämä eivät tosin paollaan häpeältään tai peloltaan asialla pahemmin kehuskelleet. Paitsi ne tyhmimmät, jotka sitten myöhemmin kyllä saisivat tuta virheensä jos EZriel heidät käsiinsä saisi. Ei sillä että hän halusi pitää voittamattoman ja armottoman maineensa, hänestä oli toisaalta hyvä että hänen vastustajansa kävivät varomattomammiksi ja ylimielisiksi jolloin ne sortuisivat virheistä kaikkein yksinkertaisimpaan eli vastustajansa aliarvioimiseen ja muuttuisivat häntä kohtaan ylimielisiksi. EZriel nautti siitä että sai ajettua vastustajansa alas niin fyysisesti kuin henkisesti.

Nainen käskytti häntä taas ojentamaan kätensä, enkeli ojensi sen jopa harvinaisen leppoisasti. Hänestä olisi ollut äärimmäisen lapsellista murmuttaa ja murista vastalauseena joten hän antoi asian olla. Ehkä hänen olotilaansa vaikutti sekin että hän uskalsi hieman rentoutua nyt kun taistelu oli ohitse. Vaikutus oli suurin kuitenkin sen osalta että hän oli käyttänyt niin paljon energiaansa taistelemiseen, paikalta kaikkoamiseen haavoittuneena ja parantumiseen ettei jaksanut enää välittää samalla tavalla.

Nainen sanoi ettei välittäisi tietää hänen nimeään ja EZriel pohti olisiko naiselle turvallista paljastaa se. Enkeli tunnusteli etäämmäs, terästyttäen kuuloaan ja aistejaan. Hän ei tuntenut ketään lähellä. Mutta hänen aistinsa eivät olleet todellakaan terävimmillään, jos joku joka tunnistaisi hänet, näkisi naisen hänen seurassaan sillä saattaisi olla vakaviakin seuraamuksia tämän kannalta. Varmastikaan hänen vihollisensa eivät olisi armeiliaita tai ajattelisi tämän olleen vain sattumallinen kohtaaminen.

Enkeli käänsi jäänsiniset silmänsä naiseen tutkaillen tätä. Nainen saatettaisiin tuomita kuolemaan tai karkoitettavaksi vain siksi että oli auttamassa häntä näin, tai se oli jo hirvittävä rikos ottaen huomioon että hän oli Sarielin poika, kapinallisen suvun jäsen joka oli kapinoinut Taivaallista isää vastaan.
EZriel heräsi ajatuksistaan toisen osoittaessa nimekseen Lulu. Siihen EZriel totesi.
"Kuulostaa aivan jonkin lemmikin nimeltä"
Äänessä ei ollut samanlaista pilkallista terää kuin aiemmin, se oli ennemminkin pahantuulinen huomautus. Kuitenkin ennen kuin nainen ehtisi mitään toteamaan väliin EZriel oli päättänyt paljastaa nimensä, jos nainen tunnistaisi sen tällä olisi sentään mahdollisuus vielä perääntyä ja jättää hänet jatkaen omaa turvallista elämäänsä.
"EZriel"
Hän sanoi vain lyhyesti ja hieman vaisusti, niin että sen kuuli juuri ja juuri.

Lulu oli keskittyneen näköinen tarkastellessaan toisen kättä, nyt kun enkeli suostui sen ojentamaan. Nainen todellakin oli epävarma, eikä muistanut, koska viimeksi oli näin tuntenut yhtä voimakkaasti. Normaalisti hän saattoi auttaa joitain metsän eläimiä vain sen takia että häntä yökötti katsoa loukkaantunutta jänistä tai vaikka peuran vasaa. Harvemmin kohde oli ihminen, sillä he tosiaan pystyivät käyttämään moista parannuskykyä kylmästi hyväkseen. Lulu vilkaisi miestä hieman vaisusti, ennen kuin asetti kätensä haavojen päälle. Mitään ei sinänsä näyttänyt tapahtuvan, mutta hetken kuluttua haavoissa näkyisi selvää muutosta. Eikä toinen varmasti kärsisi enää niin kovista kivuista, jos kärsi alunperinkään.

Lulun teki mieli naurahtaa miehen sanoille "lemmikin nimestä", sillä moista hän ei ollut aikaisemmin kuullut. Luluhan oli pelkkä lempinimi hänen muuten niin järkyttävän pitkästä nimestään, eikä nainen oikein pitänytkään ristimänimestään. Kenenkään ei tarvinnut miettiä kaikenlaisia ääntämis- tai kirjoittamistapoja kun hän lyhyesti ja ytimekkäästi esitteli itsensä Luluksi.

Miehen nimen kuullessaan, Lulu kohotti hiukan katsettaan toiseen, pudistaen sitten päätään. Hän ei ollut koskaan kuullut kyseistä nimeä eikä osannut yhdistää sitä mihinkään. Ehkä toinen sitten ymmärtäisi, jos olisi tietoinen Lulun menneisyydestä, mutta nainen ei nähnyt mitään pointtia senkään kertomisessa. Samaan aikaan hän ojensi toista kättään, tarkoituksenaan pyytää nyt miestä antamaan toisen kätensä.
- Kaunis nimi, Lulu tyytyi vain toteamaan ja yritti arvuutella mielessään, mitä tämä herra seuraavaksi murjauttaisi suustaan. Aikaisemmassa kommentissa ei kuitenkaan ollut samaa pilkan sävyä, mistä Lulu oli hyvillään, sillä hän ei halunnut menettää omia hermojaan sellaisen takia.

- Ketä vastaan sinä taistelit? Lulu kysyi uteliaana, mutta silti varovaisena, siksi pitikin äänensä kovin vaitonaisena sekä huomaamattomana. Ei ollut hänen tehtävänsä udella tällaisia, mutta hän halusi tietää, nyt kun oli tarjoutunut EZrielin haavoja hoitamaan ja toinen oli vielä suostunut seuraan jäämään.

EZriel huomasi olevansa jopa tyytyväinen siihen että sai apua toiselta, miksei olisi ollut, toisin kuin moni kovempi soturi joka olisi kokenut olonsa onnettoman alhaiseksi antaessa toisen auttaa tällä tavoin mies osasi arvostaa toisen avuliaisuutta, ilman mitään sen kummempia taka ajatuksia. Näin hän pääsisi pikemmin liikkeelle paremmassa kunnossa ja olisi valmis puolustautumaan uudestaan jos joku ajatteli vielä hänen päällensä käyvän varsinkin jos oli tietoinen aiemman taistelun tuloksesta ja siitä kuinka haavoittunut hän loppujen lopuksi oli ollut. Hän katsahti haavaa mitä nainen paransi, hän tunsi kyllä kipua. Mikään ei ollut hänestä pahempaa soturin kannalta kuin kivuttomuus, sillä kipu kertoi aina mihin oli osunut, kuinka pahasti ja vieläkö kykeni liikkumaan. Jos kipua ei tuntenut se oli kohtalokasta sillä silloin ei tiennyt missä kunnossa oli.

Eri asia oli se näyttikö kipuaan toisten edessä. Taistelun kulkuun se vaikutti, jos toinen näytti olevan kivuissaan se lisäsi aina vastustajan luottamusta omaan voittoonsa. Miksi EZriel kätki ilmeensä tarkasti viholliselta, hän ei uskonut sellaiseen teeskentelyyn jolla saatiin vihollinen laskemaan suojauksensa liiallisella itseluottamuksella, hän halusi nähdä vihollisensa vaipuvan epätoivoon siitä ettei tämä saanut vastustajaansa värähtämäänkään.

EZriel katseli toista kuin hullua tämän sanoessa hänen nimeään kauniiksi, toisen äänessä ei ollut ironiaa eikä pilkkaa. Kaunis, se oli viimeinen asia mitä hän halusi nimestään kuulla, tai viimeinen mitä hän olisi koskaan kuvitellut siitä kuulevansa. Hän ei kommentoinut siihen muulla kuin pienellä murahduksella ja kulmien kurtistamisella. Enkeli ojensi toisenkin kätensä katsahtaen samalla jo parannettua, hän oli tyytyväinen toisen taitoihin.

EZriel mietti miten muotoilisi vastauksen naisen kysymykseen, selvästikään tämä ei tiennyt kuka edessään oli mikä oli toisaalta tämän kannalta parempi asia. Tai sitten ei. EZriel siirsi katseensa järven selkään puhuessaan.
"Enkeleitä tietenkin, mitä luulit taivaassa muuta olevan joka osaisi säilää heiluttaa"
Hän kysyi hieman pistävään sävyyn kuin kysymys olisi ollut tyhmäkin. Lähinnä häntä tosin huvitti enemmän kuin ärsytti. EZriel olisi toki voinut vastata kysymykseen normaalisti, mutta EZriel ei mennyt aivan samaan muottiin kuin moni muu enkeli. Kuka tahansa muu viekkaampi ja pahantahtoisempi olisi ehkä flirttaillut, hakenut sympatiaa tai esittänyt sankaria. Mutta ei EZriel, sellainen ei ollut hänelle ominaista. Hän oli epäkohtelias ja suora persoona joka asiassa, mikä ärsytti enemmän kuin ihastutti.

Lulu näytti olevan kovin uppoutunut tehtäväänsä, piti kasvonsa ilmeettöminä ja syvät silmänsä vain toisen haavoissa. Hänen oli tärkeää arvioida mahdollisimman hyvin, kuinka syviä haavat olivat ja kuinka paljon hän joutuisi käyttämään kykyään niiden parantamiseen. Mikä voisikaan olla hävettävämpää, kuin kuukahtaa tähän kesken tärkeän toimituksen ja samalla toinen saisi vihiä, ettei Lulu mikään kauhean voimakas kykynsä kanssa ollut. Hänellä oli vielä opittavaa itsessään ja voimansa hallitsemisessa, mutta hän jaksoi uskoa siihen että jonain päivänä oli vielä varsinainen osaaja kyvyn kanssa. Onneksi hän oli toistaiseksi osannut käyttää lahjaansa viisaasti, eikä mitään väsymyksen merkkejä edes ilmennyt vielä.

Lulu painoi jälleen kätensä miehen kädelle parantakseen tuon haavat, kun oli hetken ensin tuijotellut niitä. Jostain syystä, naista jännitti kovin paljon, enemmän kuin aikaisemmin, tosin hän ei antanut sen näkyä itsestään ulospäin. Aiempien puheiden perusteella hänellä oli syytäkin olla jännittynyt, vaikka kireä tunnelma oli jo hieman rauennut. Rauhallisen huokaisun myötä hän yritti jälleen rentouttaa itseään ja keskittyikin paremmin hengittämiseen kuin siihen, että veri haisi vain yhä voimakkaammin hänen nenäänsä.

- En kai mitään, enkeli sanoi kohauttaen olkiaan ja päästi toisen käden pehmeästi irti, katsahtaen sitten EZrielin otsassa olevaa haavaa, joka ei todellakaan näyttänyt kivalta hänen silmiinsä. Lulu mutristi huuliaan ennen kuin hän varovaisesti uskalsi koskea toisen otsaa, niin että tunsi kuinka lämmin veri värjäsi hänen kämmenensä. Samassa hänen teki mielensä vetää kätensä pois ja sen varmasti toinen pystyi aavistamaankin pienestä jännittymisestä. Siksipä Lulu joutuikin painamaan kätensä otsaa vasten hieman lujemmin, ettei vain olisi osoittanut perääntymisen merkkejä, sitä paitsi, tämähän voisi mennä ihan hyvin. Lulu ei tiennyt, miltä tämä tuntui kohteena olevan puolelta, ja olisikin kovin halukas tietämään, muttei koskaan tohdinnut kysyä.

- Huh, vaaleaverikkö tyytyi vain hengähtämään samalla kun veti kätensä pois ja piti sitä hiukan koholla, ettei vain olisi vahingossakaan pyyhkinyt verta itseensä. Hän ei edes katsonut kättään. Ainakin hän oli yrittänyt, mutta tuloksesta ei tiennyt, miellyttäisikö se miestä. Lulu pudisti päätään pienesti ennen kuin pyyhki kätensä ruohikkoon, värjäten vihreitä heinänkorsia punaisiksi.

EZriel kiinnitti huomionsa toisen ruumiinkieleen, tämä tuntu iolevan hieman jännittynyt, se saattoi tietenkin johtua siitä että toinen kuitenkin oli nainen ja naisenhan kuului pelätä ja jännittää vieraan miehen seurassa, toisaalta, naisen ei pitäisi koskaan olla ilman valvojaa vieraan miehen seurassa. EZriel oli toisaalta tyytyväinen siihen että hän oli naisen seurassa sillä kukaan ei varmastikaan uskaltaisi hyökätä tämän kimppuun pahoissa aikeissa, eikä hänellä ollut sellaisia aikeita.

Käsi tuntui lämpimältä, se oli parantamisen vaikutusta ja EZriel rentoutti tyytyväisenä huokaisten lopunkin ruumiistaan, vaikka sitäkin särki, käsien lämpö kuitenkin helpotti oloa jo niin suunnattomasti että enkeli huomasi jopa pienen raukeuden valtaavan mielensä, mikä ei toisaalta ollut kovin hyvä juttu ottaen huomioon sen että joku oli siltikin saattanut seurata häntä tänne, joku muu kuin hänen takaa-ajajansa, jos siis kukaan olisi ehtinyt nähdä millaisessa kunnossa hän oli ollut alkaisi siinä tyhmemmälläkin hälytyskellot soida ja äkkiäkös joku ahneempi ja heikompi näkisi siinä tilaisuuden ansaita hieman jos löytäisi oikeat henkilöt joille tietoaan tarjota.

EZriel nosti hieman kulmiaan toisen laskiessa kätensä hänen otsalleen ja selvästi jännittyi. Lämmin veri ja niin avoin haava ei armasti ollut maailman mukavin asia koskettaa, EZriel oli niin tottunut ettei ollut tullut ajatelleeksi asiaa, mutta taaskin, jos hän peilasi asiaa siihen että toinen oli nainen se oli aivan normaalia, toisaalta eikö naisen homma ollut hoitaa miesten tarpeita ja haavoja taistelun jälkeen. Sellainen oli vain hyvää harjoitusta toiselle.

Enkeli hymyili vanhingoniloisesti toisen hengähdykselle, hän katseli kuinka tämä pyyhki kättään nurmikkoon.
"Osaat parantaa mutta inhoat verta"
Hän naurahti huvittuneena. Oli siinäkin kyvyt ja hyveet menneet taas tasan nappiin. EZriel katsahti itseään, häntä ei inhottanut ollenkaan olla veren peitossa. Tämä oli vielä pientä, kun vastassa oli demoneita jotka olivat lähes temppeleiden kokoisia verta oli huomattavasti enemmän, eikä se aina ollut edes miellyttävän punaista ja rautaista. Nyt kuitenkin kun haava otsassa ei enää vuotanut enkeli kumartui uudestaan veden ääreen ja tällä kertaa kuurasi kasvonsa perusteellisesti upottaen ensimmäisenä kasvonsa pinnan alle saadakseen hieman kokkareita pois hiuksistaankin. Nostaessaan päänsä hiukset valuttivat vettä olkapäille, rinnalle sekä selälle, luoden puhtaita vanoja jo hieman kuivuneeksi päässeeseen veri kuoreen joka peitti enkeliä. EZriel nauroi huvittuneena.

Lulu pyyhki kättään varsin perusteellisesti, tarkistaen sitten, kuinka puhtaaksi sen oli loppujen lopuksi saanut. Eihän se nyt pelkällä ruohoon hinkuttamisella voinut lähteä, pikemminkin värjääntyi inhottavan rusehtavaksi, ja kaikenlisäksi ruohosta lähtenyt vihreä väri sekottui siihen. Harva hänenlaisensa uskalsi edes liata käsiään, toisin kuin Lululle se oli arkipäivää. Milloin hän sanoi puhdistaa multaa sormistaan taikka irrotella takiaisia vaatteistaan. Lulu katsahti hiukan hämillään mieheen päin ja siirtyi hiukan sivuummaksi, kun toinen meni veden äärelle.
- Siitä vain en pitämään satu, tuo totesi ja huomasi, että oli melko kauan ollut vähäsanainen ja siksi puhuminen kuulosti oudolta hänen korviinsa. Lulu oli yleensä niitä, jotka pitivät keskustelua yllä millä tahansa keinolla, oli se sitten loputonta kyselyä tai aiheesta toiseen hyppimistä.

Lulu katsoi kun enkeli puhdisti kasvonsa ja tyytyi itsekin sitten pesemään kätensä uudelleen vedessä, jolloin rusehtavaksi muuttunut, pyyhitty verijälki lähti pois. Hän ravisteli hiukan käsiään saadakseen ne kuiviksi, hän oli jo toipunut äskeisestä varsin epämiellyttävästä kosketuksesta, eikä toisen katsominen enää tehnyt pahaa sillä olihan Lulu nyt jotain edes saanut kyvyllään aikaan. Hän kurtisti hiukan kulmiaan toisen naurulle, eikä tajunnut mille mies edes nauroi.

- Mitä huvittavaa sinä tässä näet? Nainen kysyi hiukan turhautuneena ja hänen teki mielensä pyöräyttää silmiään. Hän oli kuullut tuon aikaisemminkin - aivan, EZrielin naurunhan takia Lulu oli oikeastaan toisen huomannutkin. Tummien silmiensä osuessa verisiin siipiin, Lulu huomasi että oli tyystin unohtanut niidenkin olemassaolon. Toisen siivet olivat varmasti pahoin haavoittuneet ja ilman minkäänlaista hoitoa, niillä ei varmaankaan voisi toviin lentää. Toisinaan Lulukin haaveili lentämisestä, mutta tällä hetkellä sekin oli pelkkä unelma hänelle.

- Anteeksi, tyystin siipesi unohdin, Lulu pahoitteli ja nyhtäsi paakkuuntunutta verta irti, sillä se luultavasti hankaloitti niiden levittämistä. Tämä ei sentään ollut yhtä vastenmielistä kuin vielä tuoreeseen vereen koskeminen, oikeastaan hän ei edes osannut ajatella sitä verenä. Omia siipiään hän ei koskaan haluaisi vereen liata, ainakaan tämän jälkeen.

Toinen totesi ettei pitänyt verestä, EZriel katsoi tätä ilmeettömästi, omapa oli asiansa, tokihan jos verta ei joutunut paljoa näkemään niin ei kai siitä ollut pakko pitääkään, ei EZrielkään mikään verenimijä ollut, mutta sellainen oli nyt hänen kohdallaan aivan normaalia. Jos hän ei olisi verta halunnut nähdä hän ei olisi tappamassakaan. Silloin, kun hänet oli luotu, vaihtoehtoja ei ollut, hän joko vuodattaisi verta tai kuolisi. Eikä hän ollut koskaan kapinoinut sitä asiaa vastaan, kaikkea muuta vastaan kylläkin, voimakkaasti ja päättäväisesti, ehkä hieman liiankin, sillä tietyn pisteen mennessä yli Isä osasi aiheuttaa hänen ruumiilleen paljon suurempaa tuhoa kuin yksikään pataljoona enkeleitä ja demoneita yhteensä, mikä pahinta, Isä oli tietoinen hänen heikoista kohdistaan.

Toinenkin hieman puhdisti itseään, tehokkaampaahan se vedellä oli kuin ruohoon. Sitäpaitsi vedestä se kulkeutuisi pois, ruohoon se jäisi siksi aikaa kunnes sade tai aamukaste pesisi sen siitä, tai ruoho kuolisi ja veri maatuisi sen mukaan. Nainen ihmetteli mitä hän nauroi ja EZriel tyytyi hymyilemään leveästi.
"Nauran kun minua naurattaa. Syytä minun ei tarvitse sinulle sanoa kun et kuitenkaan ymmärtäisi nainen kun olet"
Tietenkään hänen hieman makaaberi huumorinsa ei välttämättä olisi naurattanut kovinkaan montaa muutakaan. Mutta se ei ollut oleellista vaan se että EZriel päästeli suustaan taas suoria ja loukkaavia lauseita, vaikka tässä kohtaa olisi jo ehkä odottanut jo hieman kohteliaampaa käyttäytymistä.

Toinen pahoitteli unohtaneensa hänen siipensä ja poisti niistä hieman paakkuuntunutta verta, sitä olikin runsaasti, kuten hieman käristyneitä sulkia ja osa oli katkennut tai murjoutunutkin taistelun tiimellyksessä. Tämä johtui lähinnä siitä että EZriel käytti niitä taistelussa, toisin kuin moni muu jos sattui olemaan enemmän siipiä, hän todellakin taisteli siivillään kuin käsillään tai jaloillaan.
Siivet olivat enkeleille äärimmäisen herkkiä sillä niissä oli paljon hermoja joilla muunmuassa ohjattiin lentämistä hyvinkin tarkasti, joten kovinkaan moni ei halunnut antaa viholliselle sijaa vahingoittaa niitä kivun tähden, toinen johtui lentokyvyn menettämisestä, sehän oli enkeleiden yksi parhaista kyvyistä mitä Taivaallinen Isä oli heille suonut.

EZrielillä siipiä oli todellakin kuusi, mutta vaikka niitä olisi ollut vain kaksi, olisi hän silti käyttänyt niitä, ensinnäkin, se antoi viholliselle aina aihetta kummastumiseen ja hämmensi tätä. Siivellä kykeni katkaisemaan suojaksi nostetun käden helposti, suojaamaan omaa ruumistaan sekä moniin muihin manöövereihin joita vastustaja ei olisi koskaan edes tullut pohtineeksi.
EZriel oli todellakin nytkin käyttänyt tehokkaasti siipiään taistelussa edukseen. Mutta kärsikin siitä tietenkin. Noin kaksi oli suurinpiirtein siinä kunnossa että niitä kykeni hyvin liikuttamaan. Kaksi oli ainakin ottanut osumaa hänen joutuessa suojaamaan itseään ja olipa ollut lähellä ettei yksi ollut leikkaantunut irti.

Hän yritti rentouttaa siipiään, jolloin kipu ei olisi niin kovaa eikä tulisi tehtyä äkkinäisiä liikkeitä. Se oli kuitenkin hankalaa sillä pienikin liike teki kipeää. Enkeli yritti pitää ilmettään mahdollisimman tasaisena mutta joutui hieman kiristelemään hampaitaan kuitenkin.

Lulu oli ajatellut, että oli viimeinkin päässyt eroon niiltä ivaavilta lauseilta, vaan jälleen hänen ajatelmansa kumottiin täydellisesti. Oli typerää edes mennä kysymään moista asiaa, sillä hän pystyi melkeinpä jo arvaamaan, mitä sanoja toinen suustaan päästelisi. Ja mikä oli hassuinta, ei hän ollut kauaa edes miestä tuntenut. Joidenkin käytökseen vain tottui nopeammin, vieläpä jos se oli kokoaikaista. Lulun suhtautuminen oli muutamaan otteeseen vaihtunut; ensin hän oli ollut varsin varovainen ja pelokas, sitten rakentanut muuria ympärilleen ja nyt hän oli vain välinpitämätön. Tuolla oli tapana olla hyvinkin ailahtelevainen persoona, mutta kaipa ne kaikki naiset olivat.

- Niinpä niin, Lulu lausui terävällä äänellä ja liu'utti piikikkään katseensa EZrielin kasvoihin, silmissään melko läpitunkeva olemus. Hän viestitti ehkä parhaiten tunnetilojaan silmillään ja siksi niiden salassapitäminen oli joskus hankalaa. Tällä hetkellä nainen oli melko tuohtunut ja sen pystyi huomaamaan hänen irrottaessaan kuivunutta verta toisen siivistä, tuo ei selvästikään ollut niin varovainen kuin äsken, eikä tuntunut enää edes epäröivän tekemisiään. Jos hän totta puhuisi, voisi Lulu vaikka lyödä toista, eihän hän ollut saanut minkäänlaista kiitosta avuliaisuudestaan ja se jos mikä sai naisen leimahtamaan liekkeihin. Harmi ettei hän voinut tehdä niin ihan kirjaimellisesti.

Siipiin varmasti sattui, mutta Lulu ei huomioinut sitä. Aina kun hän huomasi haavan, piti hän kättään sen päällä hetken aikaa, yrittäen saada jonkinlaista tulosta aikaiseksi, edes hieman. Jos vielä melko heikko kykynsä ei ottanut auttaakseen, hän tiukensi ilmettään ja ikäänkuin pakotti itsensä pystymään parempaan. Omat siipensä hän oli laskostanut sievästi vasten selkäänsä, pisimmät sulat tavoittelivat jälleen vettä. Naista ei kuitenkaan haitannut, vaikka ne kastuisivatkin, niistä ei periaatteessa ollut hänelle mitään hyötyä kuivinakaan. Tuntui, että yhden siiven puhdistamiseen ja haavojen paranteluun menisi ikuisuus, varsinkin kun osa haavoista oli kohtuullisen syviä. Naisen ilme pysyi edelleen tiukkana hänen välillä jännittäessään jalkojensa lihaksia, sillä ne sattuivat puutumaan tällaisessa asennossa helposti.

Lulu joutui pitämään pienen tauon, pyyhkäisi ranteellaan kaulaansa kun ei viitsinyt jälleen sotketulla kädellään siihen koskea. Hänen oli kuitenkin kerättävä hiuksensa käsiensä väliin ja laski ne toiselle olkapäälleen, jottei epähuomiossa sotkisi niitäkään enempää.

EZriel oli huvittunut saamastaan katseesta joka suorastaan pistävä. Enkeli miehestä oli selvästikin hauskaa katsella kuinka toinen reagoi niin voimakkaasti, mikä oli toisen etu siinä mielessä että jos tämä olisi arastellut ja vetäytynyt itseensä ei olisi mieheltä herunut minkäänlaista kunnioitusta, nyt tämä jopa osasi arvostaa toista enemmän.
Toki hän tiesi että nainen oli nainen, nämä saattoivat välillä vaikuttaa vahvoiltakin mutta yleensä nämä vain esittivät ja tosipaikan tullen puhkesivat hirmuisiin kyyneliin joilla sulateltiin miesten sydämiä ja saatiin nämä tuntemaan olonsa sankareiksi. EZrielin sydän oli ikijäätä, sitä ei sulattaisi mitkään kyyneleet.

EZriel mietti purkiko nainen kiukkuaan nyt siihen että oli hieman kovakourainen siipien kanssa, tosin hän ei valittaisi, itsehän oli sitä kerjännyt töykeällä käytöksellään. Oli vain ihan hyvä että toinen olisi kovakouraisempi, eipä hänkään ehtisi pehmenemään vain sen takia että hänen haavojaan yritettiin hoitaa hellin käsin. Kivunsiedosta oli apua, eikä hän ollut todellakaan pitkään aikaan kärsinyt näin kovia vammoja taistelussa. Yleensä häntä ei edes hoidettu, mitä nyt Lucifer joskus kun EZriel ei päässyt livahtamaan veljeltään karkuun, Luciferilla tosin ei ollut parantavia kykyjä mutta lempeät otteet. Kuin naisella. EZriel oli ehdottomasti sitä mieltä että joku saisi hänen veljestään hyvän vaimon, harmi vain että hänen sukupuolensa ei aivan joustanut siihen suuntaan.

EZrielin mielessä kävi ajatus ja hän jäi hetkeksi seuraamaan Lulua uudestaan. Ehkä hän oli hyväksynyt naisen avun senkin tähden helpommin koska tämä muistutti hieman hänen veljeään. Oli suorastaan häpeällistä että hänen nuorempi veljensä oli niin naisellinen että hän vertasi tätä jo toiseen. Lucifer oli veljistä ainoa, jolle EZrielin oli vaikeaa sanoa ei, sen takia hän purki veljensä aiheuttamaa turhaumaa ilkeytenä tämän ulkonäköä ja heikkoutta kohtaan ja jos hän jotain vihasi, niin heikkoja jotka eivät osanneet pitää huolta itsestään mutta silti lähtivät hankkimaan ongelmia. Sellaisesta oli pelkkää vaivaa, Luciferin olisi pitänyt pysyä kotona koko ajan.

EZriel heräsi ajatuksistaan toisen pitäessä taukoa. Hän ei ollut huolehtivaa tyyppiä, muttei olisi hyvä jos nainen pyörtyisi siihen uupumuksesta, parantamisen oli pakko kuluttaa hirvittävä määrä energiaa, hän tiesi sen hyvin omakohtaisesta kokemuksesta.
"Pidä taukoa, en ole katoamassa mihinkään eikä lika tuosta enää kuivemmaksi muutu."
Hän sanoi kylläkin hieman käskevään sävyyn kuin olisi puhunut alaiselleen. Ei palvelijalle tai alempiarvoiselle naiselle vaan alaiselle.
"Kuukahdat muuten pian"

Lulu selvästi hämmentyi EZrielin sanoista, vaikkaakaan äänensävy ei niinkään yllättänyt häntä enää. Hän oli yhdessä hujauksessa muuttunut toimeliaasta ja melko pirteästä enkelistä väsyneeksi, minkä huomasi hänen hieman tummemmiksi värjääntyneistä silmänalusista vaaleaa ihoaan vasten ja hitaammiksi muuttuneista kädenliikkeistä. Lulu henkäisi ja jatkoi vielä hetken, samalla todeten, että olisikin varmasti viisasta lopettaa hetkeksi. Hän kääntyi hiukan poispäin siivistä ja laski kätensä syliinsä, oikaisten myös hieman jalkojaan joka tuntui todella väärältä teolta. Niitä pisteli ja kiristi niin kamalasti.

Sen sijaan että Lulu olisi jättänyt tälläkään kertaa toista rauhaan, hän kääntyi jälleen EZrieliä kohti ja kohotti hiukan kulmiaan, jottei olisi näyttänyt niin kamalan nuutuneelta ja väsyneeltä.
- Kuka sinä oikein olet? Hän tivasi toiselta jälleen kovin uteliaana, sillä häntä edelleenkin kalvoi, mikä mies oli oikein enkeleitään.
- Koska aikaisemmin sanoit, että vaikeuksiin joutua voin jos haavojasi hoidan, sen sanoessaan hän katsahti kohti järveä ja kuunteli kuinka joet solisivat sinne kuin laulaen. Lulu ei päättänyt jättää tätä asiaa selvittämättä, vaikka hän epäilikin, ettei onnistuisi yhdistämään EZrieliä mihinkään, niin kovin tietämätön hän oli. Kaikesta sai vain syyttää vanhempiaan, jotka eivät hänelle kertoneet mitään, eivät olleet päästäneet minnekään. Jos Lulu vain olisi päässyt käymään ulkomaailmassa aikaisemmin kuin vasta pari vuotta sitten, olisi hänestä luultavasti tullut viisaampi ja kaipa neito olisi oppinutkin lentämään.

Sen verran Lulu oli kuitenkin elämästä oppinut, vaikka olikin varmasti vielä lapsen tasolla siinä mitä tuli oikeasti selviytymiseen. Hän oli, esimerkiksi, melko hyvä aarteenmetsästäjä sillä oli pienempänä lukenut melko paljon ja näinollen saattoi sen kummempia miettimättä suunnistaa parhaille apajille. Oli kyllä ihme, ettei hän ollut vielä löytänyt itselleen ystäviä, Lulu pisti sen piikkiin ettei varmasti kukaan hakeutuisi kyselyvimmaisen seuraan toista kertaa. Paitsi hänen pääkallonsa... Jonka tosin oli epähuomiossaan jättänyt taas jonnekin. Ainakaan hänen ei tällä hetkellä tarvinnut puhella yksikseen, mikä oli hyvä, sillä silloin jotkut erehtyisivät luulemaan häntä hulluksi.

Lulu pudisti hiukan päätään ja kaarsi suunpielensä pieneen hymyyn, hymähtäessään samalla ajatuksilleen. Hän nojautui hiukan taaksepäin ja otti käsillään vastaan selkänsä takaa, jottei olisi vain kaatunut makaamaan, vaikka hänen tekikin mieli niin tehdä.

Toinen oli selvästi uupunut tekemästään työstä, tämä kuitenkin näytti jatkavan vielä hetken ennen kuin malttoi lopettaa. EZrielin kunniantunto ei olisi nimittäin antanut miehen jättää naista yksikseen uupuneena sellaiseen paikkaan johon olisi saattanut johdattaa, tai jossa saattoi hiippailla pahantahtoisia enkeleitä.
Kuitenkin sen sijaan että toinen olisi niinkään rauhoittunut kunnolla tämä näytti saavan mielenkiintoa kyselyihin. Ei sillä että enkeliä olisi haitannut, hän oli itse vain hyvin vähäpuheinen ja enemmän toiminnan mies, puhuminen oli hänestä pelkkää ajanhaaskausta, tosin sillä hetkellä hän ei kyllä varmastikaan ollut menossa minnekään.

Hän mietti hetken aikaa oliko toinen aivan tosissaan ettei tunnistanut hänen nimeään. Kaipa niitäkin oli, toinen taisi olla sitä sukupolvea jolta pimitettiin sellaiset tosiasiat. EZriel ei ollut varma, eikä edes itseasiassa kiinnostunut sellaisesta, mitä enkeleille edes nykyään opetettiin. Ennen aikoihin oli ainakin kovasti peloteltu muita hyveellisiä enkeleitä pahoilla kapinoitsijoilla ja langenneiden kurjilla kohtaloilla. Kovapa oli ollut kohtalo heidänkin isällään hän pohti nostaen hieman kulmiaan turhautuneena.

"Olen kapinallis enkeli Sarielin Feimelin suvun jäsen"
EZriel aloitti, miksipä ei, toisen olisi ehkä hyvä tietää mitä oli tekemässä ja kelle.
"Taivaallinen Isä antaisi varmaan oikean kätensä siitä tiedosta missä Isäni luuhaa jotta saisi kidutettua tämän hengiltä omin käsin"
Hän jatkoi siltä varulta jos toinen ei edes tietäisi kuka hänen isänsä oli.

Joku olisi saattanut ajatella että EZriel vihasi Isäänsä jopa niin paljon että olisi itse tuonut tämän Taivaallisen Isän eteen päästäkseen isänsä ikeestä. Sellainen ei kuitenkaan ollut koskaan edes noussut enkelin mieleen ja vaikka joku olisi sellaista ehdottanutkin, olisi EZriel vain tapansa mukaan suuttunut, sillä hän halusi itse surmata Isänsä. Mikään ei tuottaisi hänelle suurempaa iloa kuin nöyrtää Isä ja saada tämä myöntämään hänen olevan paras taistelija ja Isäänsä mahtavempi soturi. Vielä hän ei ollut niin vahva saatikka viisas jotta olisi siihen kyennyt, eikä varmaa ollut, olisko koskaan näin.

EZrielillä ei ollut mitään salattavaa, siihen jos toinen innostuisi kyselemään enemmänkin asioista, mutta suuresti hän kummastelisi Lulu ei todellakaan tietäisi paljosta mistään paljon mitään. Olisi ollut paljon parempi jos Lucifer olisi ollut mukana, tämä olisi selittänyt toiselle ummet ja lammet. EZrielin torkkuessa tyytyväisenä. Toisaalta, kuka tahansa veljistä olisi voinut sanoa että EZrielille teki vain hyvää olla välillä ihan liikkumatta ja harjoitella muiden henkilöiden kanssa kanssakäymistä ja tapoja. Joskin, EZriel tuskin oppisi siitä sen kohteliaammaksi kuitenkaan, ei ainakaan yhdellä kertaa.

Lulu katseli kiinnostuneena EZrieliä kun toinen aloitti kertomaan hiukan enemmän itsestään. Aluksi tuntui, että nainen ei vieläkään oikein käsittänyt ja jäikin pohtimaan sanoja hetkeksi. Nimi ei ollut hänelle tuttu, mutta ehkä sen pitäisi olla, ja tästä hetkestä lähtien hän ainakin osasi yhdistää sen johonkin jos jossain sattui kuulemaan. Lulu oli sellainen persoona, ettei tuo heittänyt tietojaan hukkaan vaan painoi pohjattomaan muistiinsa jokaisen sanan. Tällaisena keltanokkana hänen tulikin muistaa asioita, jottei hänelle tapahtuisi kauheita asioita ja saisi lopuksi syyttää vain itseään tyhmyydestään. Ei siis ollut mikään ihmekään, että EZriel oli taistellut enkeleitä vastaan taivaaseen pyrkiessään, sillä sana kapinallinen iskostui vaaleahiuksisen päähän varsin hyvin.

Olihan hän tiennyt, että sellaisiakin enkeleitä oli, jotka eivät noudattaneet samoja periaatteita kuin muut, toisinsanoen ne enkelit jotka olivat uskollisia Taivaalliselle Isälle. EZriel ei kuulostanut sellaiselta. Jos kerta nimenomaan Isä oli se joka halusi tämän Sarielin omin käsin surmata, niin ei hän varmastikaan antaisi armoakaan vieressään istuvalle enkelille. Lulun mieleen heräsi ajatus, olikohan tämä nyt sittenkään viisasta, hän tavallaan antoi toiselle tilaisuuden päästä nopeammin liikkeelle. Ja mitä sitten tapahtuisi, sitä Lulu ei varmasti osaisi edes kuvitella vaikka omistikin harvinaisen hyvän mielikuvituksen.

Lulu puri mietteliäänä huultaan, kieltämättä hän nyt hiukan empi tekojaan, muttei saanut niitä tekemättömiksikään ja hän oli antanut lupauksensa parantaa toisen haavat, eikä lupauksia tehty koskaan rikottaviksi.
- Mitä sinä sitten Taivaassa teet? Lulu kysyi töykeältä kuulostavan lauseen, tosin äänensävynsä oli pelkkää uteliaisuutta ja väsymystä, joten ei toinen varmaan sitä mitenkään töykeäksi ajattelisi. Mikäli Lulun joku sukulainen olisi vihattu Taivaassa, olisi varmaa ettei hän itsekään olisi sinne jalallaan astunut vain pitääkseen huolen siitä, ettei kukaan päästäisi häntä päiviltään moisen teon myötä. Hankalahan hänen oli tällaista edes ajatella, koska ei ollut koskaan kokenut sellaista tilannetta.

# no nyt kyllä tökkii :--D

//ei haittaa vaikka tökkii, jos hirmuisen hankalaksi käy niin voit vapaasti pitää taukoa vastaamisesta//

Nainen näytti alkavan hieman empiä tekojaan. Tosiaankaan, hän ei todellakaan ollut turvallisinta seuraa jos joku saisi selville että nainen oli auttanut häntä, toisaalta, niin kauan kuin toinen hänen seurassaan oli, ei enkeli antaisi toiselle tapahtua mitään pahaa. Sen verran kunniantuntoa ja kiitollisuutta hänkin osasi osoittaa että jos hänen pitäisi naista puolustaa hän tekisi sen kyllä eikä jättäisi tätä vihollisen armoille paetakseen itse paikalta.
"Sinulla on vielä aikaa lähteä en usko että kukaan on sinua nähnyt seurassani"
Hän ei pistäisi pahakseen tai loukkaantuisi sellaisesta, sillä itsesuojelu oli normaali reaktio ja viisain liike olisi lähteä eikä jäädä. Tosin, EZriel tiesi että monia enkeleitä ajoivat niinsanotut kunniat tai periaatteet, moraaleiksikin niitä kai kykeni kutsumaan. Toinen mahtoi olla juuri sellaista tyyppiä, kunniantuntoista joka pisti muiden edun omansa edelle, mikä oli sellainen asia mitä EZriel ei ymmärtänyt laisinkaan.

Toinen kysyi mitä hän taivaassa teki. EZriel ei huomannut toisen sävyssä negatiivisuutta, eipä sillä vaikka se siten olisi esitettykin. Hän oli tottunut olemaan epäkohtelias ja siihen että häntä kohtaan oltiin epäkohteliaita, muuta käytöstä ei oikein voinutkaan vastaan odottaakaan. Se oli enkelille toisaalta täysin normaalia.
"Tulen tänne milloin mistäkin syystä, joskus hakemaan veljiäni, varsinkin jos nämä ovat ongelmissa, useimmiten kuitenkin etsimään tietoa aseista. Joskus saan tietoa kirjastosta joskus jopa enkelit tarjoavat minulle tietojaan. Useimmiten etsin haamuja, houkuttimia joilla minut yritetään vangita."
EZriel hymyili suorastaan tyytyväisenä, häntä ei koskaan haitannut taistelu. Hän jätti sanomatta, että piti siitä jännityksestä että löytäisikö hän oikeasti johtolangan aseeseen vai hurjan taistelun vastaansa. Kumpikin oli hänelle yhtä mieluisaa.

Aseet olivat enkelin intohimo, hän keräili niitä ja omisti kokonaisen huoneen rakentamassaan Babelin tornissa pelkästään niille. Niin uudet potentiaaliset aseet kuin vanhat ei ehkä niin mahtavat mutta käsityössään uskomattomat yksilöt saivat suurta arvostusta hänen käsissään. Mihinkään asiaan enkeli ei suhtautunut niin antaumuksella taistelun lisäksi kuin aseisiin, joku olisi voinut mennä sanomaan että hän jopa rakasti niitä. Mutta se nyt olisi sen sanan väärinkäyttöä.

Lulu tuhahti ja mutristi huuliaan toisen enkelin sanoille. Hän olisi voinut lähteä milloin vain ja pohtikin mielessään, olisiko pitänyt häipyä jo silloin kun sattui kuusisiipisen huomaamaan. Joka tapauksessa, hän oli nyt tässä eikä saanut tehtyä tekemättömäksi - ei Lulu itse asiassa edes halunnut. Hänelle tuli hyvä mieli muiden auttamisesta, vaikka se saattoikin joskus olla pahemman luokan virhe. Ainakin hän sai lisää jännitystä elämäänsä, sillä muuten varmasti tylsistyisi kuoliaaksi. Sen sijaan että olisi mulkaissut miehen sanoille, Lulu naurahti pehmeästi ja teki samalla selväksi, ettei ollut häipymässä. Olihan hän luvannut auttaa. Hän vilkaisi vieraaseen päin hento hymy kasvoillaan, antaen kuitenkin silmillään varsin viekkaan katseen.
- Ei minulla parempaakaan tekemistä ole, hän sanoi samalla kun käännähti istumaan jalkojensa päälle ja keskittyi taas siipien puhdistamiseen. Lepäily ei ollut se, mitä Lulu yleensäkin teki - tai ainakaan hän ei malttanut vain istua paikoillaan ja olla hyödytön.

Lulu kuunteli taas hetken ja nyökkäsi sitten. Kuulosti kovasti siltä että EZriel tykkäsi taistella eikä tämäkään kahakka varmaan mikään harvinainen ollut. Lulu ei niinkään nauttinut tappelemisesta, olihan hän nainen eikä lainkaan soturin veroinen. Hän kyllä haluaisi olla voimakas, mutta ei varmaankaan ollut vielä tarpeeksi viisas käyttääkseen aseita. Jonkun täytyisi kirjaimellisesti opettaa Lulua, eri asia riittikö sen jonkun kärsivällisyys näinkin tietämättömän opettamiseen - Lululla kyllä riitti luonnetta oppimiseen. Toistaiseksi hän hautasi moiset älynväläykset, tällä hetkellä hänelle riitti kyky juosta karkuun.
- Minäkin muutamia löytänyt olen, tai siis, rikkinäisiä, nainen sanoi ja kohautti olkiaan. Hän oli kuin toisten roskien kerääjä, poimi sen minkä joku muu katsoi tarpeettomaksi. Jokainen hiemankin kiiltävä esine houkutteli häntä kuin pahaista harakkaa. Eihän se aarteenmetsästäjältä mikään ihme ollutkaan.

Lulu käänsi hiukan katsettaan tulosuuntaansa, oli hyvin outoa ettei täällä ollut ketään muita. Itse Lulukaan ei kauheasti aikaansa täällä viettänyt, enimmäkseen sen vuoksi että hänen oli koluttava jokainen nurkka ja kolo lävitse löytääkseen jotain jota myydä. Mikä olikin hassua nyt, sillä aivan kuin Lulu olisi kuullut jonkun huudahtavan tai jotain.

Parempaakaan tekemistä, EZriel tuhahti toisen sanoille. Oliko tämä siis istunut täällä tylsistyneenä. Hän pohti, ehkä toinen vain valehteli näyttääkseen paremmalta enkelin silmissä. Olihan tämä nainen, varmastikin tämä oli ollut haaveilemassa uljaasta prinssistään joka pelastaisi tämän jostain vaarasta. EZriel pidätteli nauruaan, säälittävä ajattelua, mutta tyypillistä sille sukupuolelle, olihan niitä miehiäkin, hän muisti eräänkin joka oli rakkaansa nimeen vannonut hänen henkensä viemistä, sama enkeli mies, oli ulvonut rakkaansa nimeä kuolinhetkenäänkin. EZriel oli vain nauranut katketakseen. Muisto nauratti itseasiassa edelleenkin. EZriel katsoi toista silmäkulmastaan tämän puhdistaessa hänen siipiään. Sen hän kykeni, ainakin mielessään myöntämään että toisesta oli tällä hetkellä suunnaton apu. Siipien puhdistaminen oli yhtä tuskaa, varsinkin kun niitä oli kuusi eivätkä ne taipuneet niin että hän olisi saanut niitä yksin putsattua. Taivaassa kulkeminen verisillä siivillä olisi epäilyttävää, eikä hän ihan heti saisi mistään mitään niitä peittämään. Tai uusia vaatteitakaan, hän käänsi katseensa ylös pohtiessaan.

"Ai"
Hän sanoi toisen kertoessa löytäneensä aseita.
"Etsitkö niitä ihan vai sattumaltako olet niihin törmännyt?"
EZriel uteli välinpitämättömästi, mutta kuitenkin valppaana, jos toinen olisi jonkinmoinen aarteenmetsästäjä tai muuten haki asioita, sukupuolesta riippumatta, tässä asiassa, hän voisi käyttää toista hyväkseen aseiden etsinnässä. Ehkä tosiaan tästä tapaamisesta saattaisi jopa olla enemmän hyötyä kuin hän uskoikaan. EZriel mietti jopa hetken kannattiko aina olla niin kärttyinen kaikille, se oli kuitenkin äkillinen ja meni samantien ohi. EZriel ei halunnut eikä aikonut edes miettiä muuttumista siitä mikä oli.

EZriel käänsi katseensa uudestaan toiseen kun tämä kääntyi katsomaan muualle, odottiko nainen jotakuta, ehkä tämä olikin kavaltanut hänet ja lähettänyt jonkinlaisen viestin jollekin joka halusi häntä. EZriel ei jäänyt miettimään sitä ajatusmallia yhtään sen enempää, yksinkertaisesti siitä syystä ettei häntä kiinnostanut oliko nainen hälyttänyt jonkun. Ehkä oli ehkä ei, jos tänne oli tulossa vihollisia hän surmaisi nämä.
"Mikä hätänä?"
Hän kysyi josko saisi jotain irti toisen sanoista tai ainakin ruumiinkielestä.

Lulu mutristi huuliaan hiukan ja antoi katseensa harhailla ylöspäin, pohtien samalla toisen sanoja. Ei hän voisi myöntää, ettei edes tiennyt mitä etsi, sillä hän etsi sitä mistä ei vielä edes tiennyt mitään. Joidenkin tavaroiden tulkitseminen oli hankalaa, koska hän ei sattunut tietämään maailmasta yhtä paljon kuin jotkut muut, ei ollut nähnyt tai kokenut kaikkea samalla lailla. Lulu kurtisti hiukan kulmiaan kunnes katseensa palasi taas sinertäviin siipiin.
- Sattumalta vain, Lulu tyytyi myöntämään, mitäpä hän rikkinäisillä aseilla tekisikään. Jos vastaan sattuisi tulemaan ihan ehjä yksilö, niin kai Lulu ottaisi aseen mukaansa ja opettelisi käyttämään sitä parhaansa mukaan.
- Aseilla en oikeastaan mitään edes tee, enkeli sanoi kohauttaen olkiaan kuitenkaan paljastamatta tosiasiaa, että sellaisella olisi ehkä käyttöäkin. Lulu ei ollut kovin kiinnostunut aseista, aiheuttivat rumaa jälkeä ja niiden käyttäminen oli vaikeaa.

Miehen kysyessä toisen kysymyksensä, nainen käänsi jälleen katseensa äskeiseen suuntaan mistä oli ääntäkin kuullut. Hän kohautti hiukan kulmakarvojaan ennen kuin keskittyi taas siipiin.
- Ei mitään, jotain huutoa kuulleeni luulin, Lulu totesi ja päätti jättää kauempaa kuuluvat äänet rauhaan. Ei olisi mikään ihmekään, jos naisen pääkopan sisällä kuului jotain omituista - hän puheli niin paljon yksikseen että ääni tai toinen päänsä sisällä ei ollut mikään ihme.

EZriel mietti että toisen niinsanotusta sattumasta saattaisi olla hänelle hyötyä.
"Teen sinulle sitten ehdotuksen, jos haluat ansaita hieman siis, koska minä olen aseista kiinnostunut, jos tuot minulle jonkun josta saatan jopa pitää annan sinulle siitä palkkion, se saa olla rikkikin, on myöskin nimittäin aseita jotka osaavat naamioitua, jos sinua kiinnostaa tai myöhemmin innostut, voin opettaa tunnistamaan hyviä aseita ja antaa avuja löytääksesi naamioituneita"
Hän olisi ollut kirjaimellisesti valmis antamaan vaikka sielunsa jollekin demonille siitä hyvästä että saisi aseen, upean aseen itselleen. Tosin sielun antaminen hänen kohdallaan saattoi olla hankalempaa sen tähden ettei hän periaatteessa itse omistanut sitä, mutta jos olisi niin silloin.

EZriel väräytti tahattomasti siipiään toisen todetessa että oli kuullut huutoa, hän kuitenkin rentoutti itsensä uudestaan. Se saattoi olla joidenkin kakaroidenkin ilakointia. Hän yritti peittää kuitenkin innostunutta hymyään, jospa häntä tosiaan olikin seurattu. Nainen saattoi osoittautua ongelmaksi jos hän alkaisi taistella, tämä ei näyttänyt taistelija tyypiltä, ei todellakaan ja pelkäläl tempperamentilla ei niitä miehiä pideltäisi. Toisaalta tämä olisi hieno harjoitus sillä hänen kaksi veljeään ainakin olivat täysin avuttomia taisteluissa joten nainen ajaisi senkin asian. EZriel oli jo niin innoissaan että halusi että häntä olisi seurattu.
"Älkää nyt pettäkö"
Hän sanoi itsekseen.

Lulu oli vahingossa nykäistä muutaman sulan irti EZrielin yhdestä siivestä kuullessaan kuullessaan enkelin sanat. Että ihanko ehdotuksen? Nainen ei usein kuullutkaan kenenkään sanovan noin, siksi tämä oli kovin outoa. Hän ei ollut kuullut koskaan moista. Tähän asti hän oli saanut toimia yksin ja sen hän oli kokenut hyvänä, mutta pohti nyt, tarttuako tilaisuuteen vai ei. Ilmeisesti hän itsekin hyötyisi siitä jotain, vaikka hän ei ollut kovin kiinnostunut vastapalveluksista. Ehkä Lulu itsekin oppisi jotain hyödyllistä, vaihteeksi, tuota vain mietitytti jos sattuisikin antamaan jotain huiman arvokasta pois tietämättä itse sitä. Lulu nyrpisti nenäänsä hieman ja hymähti sitten pienen hymyn kohotessa hänen punaisille huulilleen.
- Selvä, minä suostun, hän vastasi pieni pilahdus innokkuutta äänensävyssään. Hän oli innoissaan, ja oikeastaan himo koluta tuntemattomia paikkoja kohosi siltä istumalta huimasti. Hänellä ei kuitenkaan ollut kiire minnekään.

Lulun mielestä aikaa ei ollut mennyt kovin kauan, mutta vilkaistessaan siipiä oli hän miltei kokonaan puhdistanut ne ja tehnyt varsin huolellista työtä, vaikkei se siltä tuntunutkaan. Hän vetäytyi hiukan kauemmaksi istumaan ja odotti, että EZriel kokeilisi siipiään ja sanoisi sitten oliko työ tehty hyvin vai huonosti tai jotain. Hetken kuluttua Lulun huomion veti kuitenkin varsin terävä huuto, jonka sanatkin hän melkein kykeni erottamaan. Hän ei siis ollut kuvitellut ääniä päässään. Etäämpänä hän näki ensin yhden hahmon, mutta tuo oli vielä melko kaukana että nainen olisi edes ehtinyt miettiä, kuka tuo oli. Pian heitä ilmestyi enemmänkin, jolloin nainen meni hämilleen. Ensimmäisenä esiin tullut viittoi muita mukaansa.
- Öh, taisimme seuraa saada, Lulu sanoi hiukan varovaisemmin ja nousi seisomaan. Olivatko ne seuranneet enkeliä? Nainen itse ainakin viimeisenä toivoi kohtaavansa mitään taistelua, vaikka jännitys lihaksissa tuntui mukavalta ja hän paloi innosta nähdä mitä tuleman piti.

EZriel mietti antaisiko toinen hänen ehdotukselleen pakit, ei sillä että hän olisi siitä niin loukkaantunut, kuitenkin. Hänen ilokseen toinen suostui ja kuulosti jopa varsin innokkaalta.
"Hienoa, jos sovin kanssasi paikan, vaikka täällä jos haluat, tai jos käyt saarella se olisi parempi. Paikka kuitenkin jossa tapaamme uudestaan, annan sinulle muutaman ohjeen ja välineen millä etsimisesi helpottuu, jokaisesta tavarasta annan sinulle korvauksen, oli se mitä etsin tai ei"
Hän lupasi, sillä ei uskonut että toinen olisi tarpeeksi fiksu huijatakseen häntä, tai tämä ei tuntunut sen tason juonittelevalta naiselta. Ei sillä että miehellä olisi ollut sellaisista mitään kokemusta, mutta aina hän voisi tappaa toisen jos osoittautuisi että häntä oli huijattu asian tiimoilta. Se oli aina hyvä ratkaisu joka opetti hänen vihollisiaan olemaan suututtamatta häntä, tai esimerkki siitä ettei hän sietänyt itseensä kohdistuvaa pilkkaa millään tavoin.

EZriel kurkkasi hieman siipiään ja hämmästyi kuinka nopeasti ja tarkasti ne oli putsattu, niitä oli sentään kuusi valtavaa höyhensiipeä. Upeaa, naisesta oli siis ollut enemmän hyötyä kuin hän oli uskonutkaan. Olo oli mainio ja siivet puhtaat. Mikä parasta he saivat seuraa juuri samalla hetkellä. Joku huusi jotain ja osoitteli heidän suuntaansa. EZriel nousi samantien seisomaan ja valmistautui, hän ei pelleilisi enää yhtään ja loihti esiin Maraudelin, hänen jäisen keihäänsä.
"Ne saattavat yrittää sinua ensimmäisenä koska olet heikompi osapuoli. Jos lähdet lentoon he ottavat sinut kiinni ilmasta, pysy takanani jos et osaa taistella pidän ne poissa kimpustasi, jos jostain syystä en kykene sinua suojelemaan mene veteen, siellä kykenen sinua suojelemaan."
EZriel ohjeista ja heilautti uhkaavasti keihästään hyökkääjien suuntaan. Niitä oli ainakin kuusi jollei enemmänkin. Enkeli mies virnisti ensimmäisten tullessa esiin, näillä oli ainakin kolmella aseet esillä ja kolme piteli verkkoa, EZriel murahti. Hän aavisteli että verkko oli jollain tavalla asetettu siunauksin niin ettei sitä revittäisi ihan heti palasiksi.

Lulu oli hiukan hämillään - tai pikemminkin sanottuna hän oli melko paljon pihalla tilanteen kulusta. Hänen jalkoihin sattui ja niitä puudutti istuminen samassa asennossa, mutta nopeasti ne siitä vetreytyisivät. Puutuminen ja lievä kipu eivät tosin auttaneet yhtään taistelussa, joka mitä ilmeisimmin oli nyt syttymässä. Lulu ei ehkä käsittänyt tai halunnut käsittää tosiasiaa, että oli auttanut jotakuta, jota ei saisi auttaa. Hän oli kuitenkin tyytyväinen teostaan ja mielellään toimi joskus päinvastoin periaatteita kohtaan.
Lulu asettui lähes automaattisesti enemmän EZrielin taakse seisomaan ja kallisti yläruumistaan niin, että kykeni näkemään enkelin kuuden siiven takaa mitä seuraavaksi tapahtuisi. Hänen kasvonsa olivat lähinnä uteliaat eivätkä pakokauhun valtaamat, kuin olisi saattanut olettaa. Hän kuunteli jännittyneenä EZrielin sanoja ja kauhistui hieman ajatuksesta, että nuo hyökkääjät saattoivat vangita hänetkin. Mitä hän nyt sitten päättäisikään tehdä, jäädä aloilleen vai juosta pakoon, valitsi Lulu mieluusti ensimmäisen vaihtoehdon. Hän ei kyennyt lentämään ja siipensä olivat sen verran suuret, ettei juokseminen mitään kauhean nopeaa puuhaa ollut.

Lulu astui nopean askeleen taaksepäin kun EZriel loihti esiin jonkinlaisen keihään, joka naisen silmissä näytti houkuttelevan kiiltävältä lasilta. Vai tällaiseenkin sitä pystyttiin? Enkelinainen tunsi kuinka jännitys oli salaa hiipinyt hänen kehoonsa ja yllättävästi myös nostatti pakokauhua pintaan hänen osaltaan. Mitä hän tekisi! Eihän tässä muutakaan vaihtoehtoa ollut kuin piilotella toisen selän takana - Lulu ei omistanut minkäänlaista asetta ja oli suoranainen ihme jos hän yhtäkkiä kompastuisi nuijaan. Saatika jaksaisi nostaa sen. Lulu vilkuili nopeasti puolelta toiselle, kuin hän yrittäisi keksiä jotakin. Ainoa järkevä vaihtoehto mikä mieleen ponnahti, oli vesi ja sinnehän EZriel oli häntä kehottanut menemään. Vielä pienen vilkaisun hän loi lähestyviin, tuntemattomiin enkeleihin ennen kuin itse katsoi parhaakseen mennä veteen. Kylmä vesi pisteli ihoa ja mieluusti hän olisi luikkinut takaisin kuivalle maalle sen sijaan että olisi vapaaehtoisesti pulahtanut uimasille. Vieläpä kesken toiminnan! Mikä pelkuri hänenkin piti olla?

Lulu meni hieman syvemmälle, niin että vettä oli häntä lantioon asti. Vesi oli kuin jäätä ja naisen oli pakko hieroa käsivarsiaan, joiden iho oli mennyt kananlihalle. Hän tottuisi nopeasti veteen, mutta silti se sai hänen hampaansa kalisemaan toisiaan vasten.

EZriel oli tyytyväinen siihen että nainen totteli häntä, eikä sanonut mitään vastaan. Mies ei voinut sietää sitä että joku pani vastaan hänen käskyilleen, eikä siitä että häntä käskytettiin sen puoleen. Hän tarkasti nopeasti vastustajansa, nämä eivät olleet enää palkkasotureita jotka oli palkattu vain määränsä tähden, jos halusi selättää EZrielin piti olla taitoa. Häntä ei pelottanut, enkeleiden upeat haarniskat paljastivat nämä Taivaan Kaartin sotilaiksi, ei eliitiksi, tosin kapteeni näytti kokeneemmalta. Hän näki sen pelkästä olemuksesta ja hymyili, tämän tappamalla hän saisi varmasti porukan moraalin putoamaan.
EZriel tiesi hyvin, että suurin heikkous Taivaan omalla kaartilla oli näiden ylemmyyden tunto. Se ei itsessään riittänyt mihinkään.

EZriel ei katsonut taakseen tarkastaakseen missä toinen oli, hän oli kuunnellut ja todennut tämän päässeen ihan tarpeeksi kauas, hän ei saisi kuitenkaan harhautua liian kauas vedestä sillä muuten hän ei olisi tarpeeksi nopeasti tämän apuna jos kaarti häntä uhkaisi. Eikä EZriel aikonut antaa sen tapahtua, nainen oli parantanut hänen haavansa ja oli lupaava lisä hänen aseiden etsijöihin, hän oli siis velkaa tälle. Miehellä ei käynyt mielessäkään sellainen että oli itse aiheuttanut vaaratilanteen. Hänelle se oli aivan normaalia joutua sillä tavoin hyökkäyksen kohteeksi ettei hän aina edes ajatellut että muut elivät elämäänsä rauhassa ilman ketään yrittämässä vangita tai tappaa heitä.

Kapteeni katsoi suoraan häneen ja joku toinen, tämän alainen alkoi puhua.
"EZriel, Sarielin Ensimmäinen poika, täten me pidätämme sinut Taivaallisen Isän antamien valtuuksien voimin, Sinä voit joko -"
Enempää hän ei ehtinyt kun EZriel oli jo ilmassa ja iskemässä täyttä päätä vasten kapteenia. Mies ei ollut turhaan sotilaiden mukana. Heikompi vastustaja olisi menettänyt henkensä heti, mutta EZriel tunsi ilokseen keihäänsä vasten tämän miekan ja he kävivät hetken voimakasta taistelua siitä kumpi antaisi ensin myötä. EZriel näki silmäkulmastaan kuinka joku enkeleistä tähtäsi häntä nuolellaan, enkeli irrottautui ja pudottautui hieman, kapteeni heti perässään. Enkeli hymyili vain ja otti kapteenin uudestaan vastaan, antaen iskun kanssa myötä saadakseen kapteenin rinnuksesta kiinni viskatakseen tämän maahan. Kapteeni, selvästi kokeneempi kuin aikaisemmat joiden kanssa EZriel oli taistellut, tarttui enkeliä kurkusta pihti otteella, EZriel ei ehtinyt enää pysäyttää liikettä vaan hänen oli pakko myötäillä ja pudota kapteenin mukana. Molemmat miehet syöksyivät maahan voimalla. Eikä Kapteenin ote irronnut ennen kuin EZrielin onnistui iskeä tältä nenä poskeen.

((Sano heti jos raahaan näitä taistelupelejä >.< Mulla on tapana nauttia näistä hieman liikaa XD. Sivuhahmot ovat vapaasti pelattavissasi))

#Hehe, ei se haittaa, voin vain kuvitella Lulun ilmeen :--D

Lulu oli jännittynyt, mutta se jännitys ei saanut häntä tottumaan kylmään veteen. Eikä häntä niinkään itsensä puolesta jännittänyt, vaan EZrielin. Koskaan nainen ei ollut saanut nähdä taistelua aitiopaikalta ja tässä hänelle tarjoutui ainutlaatuinen tilaisuus korjata sekin asia. Millaista olisi itse olla EZrielin paikalla? Ei varmaan kovin mukavaa, tai mistä sitä tiesi nauttiko mies taistelemisesta, toisten lahtaamisesta. Ja Lulu oli auttanut häntä, sattunut oikeaan paikkaan oikealla aikaa. Mikä tahansa suhari enkeli ei varmasti ollut, jos kerta hänen peräänsäkin lähetettiin ties mitä vangitsemaan hänet. Eivätkä varmasti nuo hyökkääjätkään niin huonoja olleet.

EZrielin ja ilmeisesti joukon kapteenin rysähtäessä toisiaan vasten, Lulu katsoi parhaakseen perääntyä vielä hieman - se pieni liike saattoi olla virhe, sillä nyt sotilaat huomasivat hänetkin, aiemmin huomio oli ollut kiinnittynyt kokonaan EZrieliin. Lulu kirosi mielessään nähdessään yhden sotilaista lähtevän häntä kohti, ilmeisesti muut eivät katsoneet parhaakseen tuhlata aikaansa pienikokoiseen naiseen. Mitä lähemmäksi sotilas pääsi, sitä kiivaammin Lulun sydän hakkasi ja käski häntä tekemään jotain. Räiskytä vettä! Lyö sitä! Kaikki keinot oli sallittuja. Sen sijaan hän perääntyi huomaamattaan taas yhden askeleen ja iski jalkapohjansa johonkin terävään.
- Aih perhana! Nainen kivahti kimeähköllä äänellä ja totesi, ettei tuo esine ainakaan ollut kivi. Haava tuntui kovin siistiltä ja melko vaivattomasti se oli tullutkin. Nainen kumartui hieman, kastellen jo kokonaan ylävartalonsa mutta ylsi kuitenkin pohjaa kohti painamatta itseään kokonaan veden alle. Esine oli tiukasti kiinni pohjamudissa, mutta nopeasti hän onnistui kuitenkin vetämään sen esiin. Veden alta oli paljastunut eräänlainen, melko ohut miekka joka oli ulkonäöstään päätellen lojunut mudissa jo jonkin aikaa, sen teräkin oli hieman yli puolenvälin poikki. Lulu katseli hetken asetta ymmällään, mikä sattuma!

Mutta hänhän oli surkea taistelija! Katsellessaan sivusilmällä EZrieliä, ei Lulu saanut minkäänlaista ideaa miten miekkaa edes käytettiin. Yhtä turhan kanssa koko kapine, ainakin kun se oli hänen käsissään. Sotilas lähestyi, nyt tuo oli jo vedessä ja naureskeli niin että Lulun iho kohosi kananlihalle inhotuksesta. Sotilaan huomatessa, että Lulu oli löytänyt jotain kättä pidempää ja terävää, pysähtyi tuokin aloilleen niin että heidän väliinsä jäi noin kolme metriä väliä. Vaikka Lulu oli epävarma, jotain oli tehtävä; siispä hän otti miekasta kaksin käsin kiinni ja osoitti sen kohti sotilasta. Onneksi sotilas ei tiennyt että Lulu oli surkea aseiden käsittelyssä. Tarpeeksi uhmakas ilme kasvoille ja itsevarmuus Lulun mielestä voisivat tehdä tehtävänsä, joten mitään sanomatta hän lähti kävelemään vedessä kohti sotilasta yrittäen edes saada tuon perääntymään.

Kapteenia isku ei hidastanut, vaikka tämän leuka peittyi vereen murretun nenän tähden, tämän kauniit kasvot joita kehystivät toffeenruskeat hiukset näyttivät nyt petomaiselta harjalta karatessaan poninhännästä. EZriel nauroi, tosin hyvin käheällä äänellä pihtiotteen tähden, riemusta, rystyset hänen kädessään olivat painuneet sisään iskun voimasta mutta adrenaliini ja taistelun huuma piti kivun loitolla. Molemmat nousivat vauhdissa pystyyn ja lennähtivät hieman kauemmas toisistaan. Kierrellen ja mittaillen toisiaan. Selvästi tämä vastustaja ei aikonut käyttää kunniallisia otteita kuten muut Kaartilaiset, ei tämä mies oli selvä veteraani.
EZriel, tapansa mukaan, oli hyökkäämässä päätä pahkaa vihollisensa kimppuun. Miekka ja keihäs pitivät upeaa kirkasta ääntä niiden iskeytyessä toisiinsa, kuin kaunis tuulikello. Jos kyseessä ei olisi ollut taistelu joku olisi saattanut kyetä pitämään ääntä lähes musiikkina ja lumoutua, mutta nyt kaikkien keskittyminen oli vain ja ainoastaan taistelussa.

Jousimiehet, tähtäsivät koko ajan molempia taistelijoita odottaen vain hetkeään, sillä he eivät halunneet osua kapteeniinsa. EZriel ei heistä pahemmin välittänyt sillä tiesi sen, hän ei halunnut päästää kapteenia liian kauas eikä ottanut heti huomioon että kapteeni ohjasi itseasiassa enkeliä minne halusikin. EZriel ymmärsi hieman liian myöhään, kun Kapteeni iski hänen keihäänsä takaisin voimalla, koska keihäällä oli keveämpi ja sen käyttö vaati laajempia liikkeitä EZriel menetti hetkeksi tasapainonsa ja yritti hakea tasapainoaan takaisin. Nähdessään seuraavan iskun, potkun joka oli kohdistettu hänen paljaaseen keskivartaloonsa, hän yritti ottaa sitä vastaan myötäilemällä mutta kapteeni näki hänen liikkeensä läpi ja potku oli syvempi kuin EZriel oli osannut odottaa. Samaan aikaan nuolet laukesivat, jousimiehet näkivät paikkansa kun kuusisiipinen enkeli kaatui ja supisti siipensä ruumiinsa suojaksi.
Nuolet upposivat siipiin eikä EZriel kirosi hieman, huvittuneena, siitä oli aikaa kun hän oli päässyt mittelemään voimiaan tosissaan. Ongelma tuli vasta kun hän aisti verkon lähellä. Se oli taidokkaasti ja nopeasti kiedottu hänen ympärilleen ja kuten hän oli arvellut, se oli siunattu juuri hänenlaisiaan petollisia vastaan.

Oli siis aika hieman neuvotella Maraudelin kanssa uudesta taktiikasta.